maanantai 24. joulukuuta 2012

Savolaanen joolu




Uattouamuna herätään ja sitten myö syyvvään. Sitten juuvvaan kahvit ja sitten myö männään torille ja sitten myö syyvvään lihapiirakat. Sitten ostetaa joulukuus ja syyvvään munkkipossut. Ja kuusta ee missää nimessä osteta, vuan haetaan metästä. Mielellään nuapurin puolelta.
Sitten myö tuuvvaan kuus sissään ja juuvvaan päeväkahvit, koristellaan kuus ja sitten myö syyvvään. Sitten Suomen Turku julistaa jooluraahan ja sitten myö syyvvään ja otetaan joululökit ja sen piälle vähän syyvvään.
Sitten naesväki lähtöö käämään haovvoilla ja myö miehet sillä aekoo syyvvään ja kun naesväki tulloo takasin niin myö haokataan väljpalloo. Sitten myö kylypee ropsaatettaan joolusaanassa ja syyvvän makkaroo, juuvvaan saanakahvit ja syyvvän pipaarit. Sitten myö outellaan jooluaterijjoo ja syyvvään outellessa parj kinkkuvoeleipee, sitten syyvvään jooluateria ja juuvvaan piälle torttukahvit ja sitten myö leekitään joolukuusen ympärillä ja sitten myö syyvvään. Sitten kyttäellään joolupukkia ja napostellaan pähkinöetä.
Sitten tulloo pukki ja myö vähän syyvvään pukin kansa. Sitten avataan lahjat ja sitten pittee kaevaa evakkoleka puulaatikosta ja tarjota pukille paakut ja sitten pukki talutettaan taksiin ja sitten myö syyvvään. Sitten katellaan telekkaria ja syyvvään, sitten tirraatettaan iltakahvit ja syyvvään suklaata. Sitte otetaan vähän suolasta kun hiukoo ja sitten myö männäännii jo muata.

Näin Elokuvahullun päiväkirja toivottaa kaikille lukijoilleen erittäin hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Palataan elokuvien maailmaan taas joulun jälkeen.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Arvostelu: Conan barbaari (1982)

Conan, tuo fantasiakirjojen hienoimpia luomuksia. Hän on todellinen innoituksen lähde kaikille meille fantasian ystäville. Toinen innoituksen lähde kaikille kehonrakentajille taas on Arnold Schwarzenegger. Ja mitä saadaan, kun nämä kaksi yhdistetään? No...


Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: John Milius
Tuottaja: D. Constantine Conte
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Sandahl Bergman
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone (Robert E. Howardin kirjoista)
Kuvaus: Duke Callaghan
Leikkaus: Carroll Timothy O'Meara
Musiikki: Basil Poledouris
Kesto: 2h 9min

Conan (Jorge Sanz) on pohjoisen kylän asukki ja hänen isänsä on kylän seppä, joka opettaa Conanille jo nuorena, että vain teräkseen voi luottaa. Conanin seikkaillessa metsässä, hyökkää käärmekultti hänen kotikyläänsä tappaen ja tuhoten kaiken paitsi lapset. Kaikki lapset, Conan mukaanlukien, joutuvat orjiksi... Pyörittämään pyörää... What the fudge?
Conan pyörittää pyörää monta vuotta, kunnes aikuinen Conan (Arnold Schwarzenegger) myydään gladiaattoriksi ja hänen ensimmäinen tappelunsa on todennäköisesti homoeroottisin kohtaus ennen He-Man tai 300 -elokuvia.
Conan pärjää gladiaattorina yllättävän hyvin ja hänet lähetetään sotamestareiden oppiin ja he opettavat hänelle taistelun syvimmät salaisuudet. Kuten myös kirjallisuuden ja lihan salaisuudet. Mutta hei! Tämä on John Miliuksen, tunnetun zen-anarkistin työtä. Tottakai on tissejä ja verta.
Lopulta Conan päästetään vapauteen ja kun koirat jahtaavat häntä aavikolla, tippuu hän luolaan ja löytää sieltä muinaisen kuninkaan miekan. Jatkaessaan seikkailujaan, törmää hän varkaaseen, nimeltä Subotai (Gerry Lopez), jonka kanssa hän käy uskonnollisia keskusteluja. Ja näiden keskustelujen katsominen on kuin katsoisi Housea. Kovaa ollaan mukana, mutta mitään ei ymmärretä.
Jatkaessaan eteenpäin seikkailuissaan ja kostonhaluisessa matkassaan, törmää Conan kylään, jossa hän epätuoreen lihan syömisen ja kamelin lyömisen lisäksi varastaa arvokkaan timantin käärmetornista apunaan Subotai ja kaunis Valeria (Sandahl Bergman).
Conan ja hänen ystävänsä elävät rikkaasti hetken aikaa, kunnes kuningas pyytää heitä hakemaan tyttärensä takaisin käärmekultin kynsistä. Ja viimeinen taistelu onkin kolmeosainen, joista viimeinen on ehkä kaikista antiklimaktisin.

Conan barbaari on rakenteeltaan ehkä Arnold Schwarzeneggerin epäarskamaisin elokuva. Sillä siinä ei ole puhdasta mainstream -elokuvan rakennetta, vaan konfliktit ja tapahtumat ovat siroteltu pitkin elokuvaa ja tämä saattaa käydä pitemmän päälle puuduttavaksi, sillä paketti ei ole hirveän tiukka ja välillä jopa tylsä niille, joita ei fantasia kiinnosta, mutta niitä, joita se kiinnostaa, pitää tämä elokuva tiukasti otteessaan koko kaksituntisen ajan ja suureksi osaksi tätä elokuvaa kantaa sen musiikki. Basil Poledouris on tehnyt loistavaa työtä tämän elokuvan musiikin kanssa.
Ehkä suurin Conanin puute on näyttelijäsuoritukset. Schwarzenegger ei tietenkään ole mikään hirveän tunnettu näyttelijänkyvyistään, mutta Arskan näkeminen tämän elokuvan alussa on miltei helpottava tunne, sillä näyttely on todella puista. James Earl Jones tietysti tasoittaa tätäkin elokuvan osiota siedettävälle tasolle.
Yksi ärsyttävimmistä piirteistä tässä elokuvassa on se, että Conan hokee kaiken aikaa Kromia. Välillä ei tiedä, onko se huudahdus (vrt. Herrajumala!) vai rukous (vrt. Isä meidän, joka olet taivaissa). Muutenkin Conan vaikuttaisi olevan jonkinnäköinen messiaskertomus. Elokuvassa on jopa kohtaus, jossa Conan ristiinnaulitaan, kuolee ja herää henkiin.
Kuten aikaisemmin sanoin, Milius ohjaustyöllään varmistaa, että elokuvasta ei puutu erotiikkaa, verta ja brutaaleja taisteluja. Mutta näitäkin taisteluja tuntuu olevan vähän turhan vähän, sillä suuri osa elokuvasta on vain Conan heiluttelemassa miekkaansa, mutta loppua lähentyessään alkaa taisteluja tulemaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan, Conan on hyvää viihdettä, mutta näyttelijäntyö syö elokuvan nauttimisastetta erittäin pirullisella tavalla. Hyvää viihdettä niille, jotka siitä nauttivat, mutta ei kaikille.

Tähdet: ***½

torstai 20. joulukuuta 2012

Movie Monday: Kaikkein Paras

Movie Monday kysyi tällä viikolla kaikkien aikojen parasta leffaa, joten totean näin:

"Olen elokuvaopiskeljia! Tottakai elokuvani on Citizen Kane"

Arvostelu: Punainen Viulu (1998)


Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1998
Ohjaaja: François Girard
Tuottaja: Niv Fichman
Pääosissa: Carlo Cecchi, Jean-Luc Bideau, Christoph Koncz
Käsikirjoitus: Don McCellar, François Girard
Kuvaus: Alan Dostie
Leikkaus: Gaétan Huot
Musiikki: John Corigliano
Kesto: 2h 10min

Punaisen viulun pääosassa ei ole ihminen, vaan viulu, jota pidetään maailman laadukkaimpana soittimena. Nicolo Bussotin (Carlo Cecchi) mestariteos, jonka äänessä ei ole yhtäkään väärää värähdystä ja johon kaikki viulun omistajat tuntuvat ihastuvan syvästi. Bussotti rakensi viulunsa lapselleen, jota hänen vaimonsa, Anna Bussotti (Irene Grazioli) vielä kantaa. Heidän perheensä taloudenhoitaja on mustalaisennustaja, joka ennustaa Annan ja hänen lapsensa tulevaisuuden. Lopulta kuitenkin käy niin, että Anna ja hänen lapsensa kuolevat synnytykseen ja Nicolo masentuu syvästi ja maalaa viulun punaiseksi ja luovuttaa sen eteenpäin.
Punaisen viulun tarina jakautuu viiteen tarinaan, jotka seuraavat tiettyä patternia. Itse elokuva alkaa Nicolo Bussottin punaisen viulun myymisestä huutokaupassa, mutta myöhemmissä vaiheissa mukaan tulee vielä ennustajaeukon ennustaminen korteista.
Viulu kiertää niin heikkosydämmisestä lapsinerosta, viktooriaanisen ajan Englannin viuluvirtuoosista aina Kiinan vallankumouksen kautta huutokauppaan. Ja jokainen tarina päättyy omalla tavallaan onnettomasti.

Punainen viulu on hyvä esimerkki eeppisestä kerronnasta, joka on tehty niin yksinkertaisesti, että sitä ymmärtää kuka tahansa. Lisäksi jokainen katsoja valitsee oman suosikkikohtauksensa, oli se sitten orpopoika tai repulsiivinen viuluvirtuoosi. 100 vuotta viulun ikää vilahtaa ohi muutamassa kuvassa. Lisäksi lopun juonenkäänne on laiha, mutta juuri sopivalla tavalla, sillä yhtään isompi juonenkäänne tässä, miltei puuduttavaksi käyvässä, kaksituntisessa elokuvassa olisi ollut jotain ihan liikaa.
Punaisen viulun ainutlaatuisuus piilee juuri siinä, että siinä ei ole kyse henkilöstä, vaan viulusta. Viulu näyttelee pääosaa koko elokuvan ajan ja ennustukset käyvät toteen, tehden rakenteesta jämäkän ja kiehtovan.

Tähdet: *****

perjantai 7. joulukuuta 2012

Omituisimmat GPS äänet!

Oletko sinä kyllästynyt siihen GPS-navigaattorisi ääneen, joka kuulostaa aivan Virolaiselta prostitoidulta? Muutenkin, olemme kaikki aina aivan eksyksissä navigaattoreiden kanssa, emme ilman niitä, sillä ne eivät osaa paikantua oikein, eivätkä aisti tarpeeksi nopeasti muutoksia teissä. Ajattelin tehdä listan niistä maailman, ehkä hämärimmistä navigaattoriäänistä, jotka olisi siistiä omistaa.


Elokuvahullun Päiväkirjan 7 omituisinta GPS-ääntä!


Aloitetaanpa ehkä kaikkein eksyttävimmälllä:

Jeff Goldblum 



Miltä tuntuisi ajaa änkyttävän ja epäselkoisen ihmisen kanssa. No, jos olisi Jeff Goldblum -navigaattoriääni, niin kaikki saisivat tietää!
"Umm... I would say that... Ohmm... Umm..."

Hannibal Lecter 


Et uskaltaisi ajaa yöllä.
"Have you ever had the feeling that you have taken a wrong turn? Maybe in your childhood?"

Red - 70's Show

 
Tulee ihan lapsuus mieleen, jos saisi kuunnella, kuinka Red solvaa omaa ajotaitoasi.
"Hey dumbass! Turn over or my foot will turn over in your ass!"

Arnold Schwarzenegger


"Get to tha sideroad!"

Sgt. Hartman - Full Metal Jacket


Mikä olisikaan sen parempaa, kuin oma kersantti Hartman kannustamassa ja skarppaamassa aina, kun olet eksyksissä?
"Are you quitting on me? Then get the fuck out of my car!"

Christopher Nolanin Batman


Mitä? Minä pidän hänen puhettaan ainakin hyvin selkeänä.

*Furious shouting* "Turn right!"

Ja sitten viimeinen:

Snake - Metal Gear Solid


Saadaan vähän pelejä tähänkin blogiin.
"Go forward... Wait... It can't be!"

torstai 6. joulukuuta 2012

Arvostelu: Behind Enemy Lines (Vihollisen keskellä) (2001)

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi onkin arvostelevan nyrkin alla todellinen jenkkisotaleffa, joka perustuu Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin. Tuntematon sotilas is soo last millenium.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2001
Ohjaaja: John Moore
Tuottaja: Stephanie Austin
Pääosissa: Owen Wilson, Gene Hackman, Gabriel Macht
Käsikirjoitus: David Veloz, Zak Penn
Kuvaus: Brendan Galvin
Leikkaus: Paul Martin Smith
Musiikki: Don Davis
Kesto: 1h 46min

Aluksi Top Gun-rip off -elokuvalta vaikuttava toimintatrilleri käynnistyy, kun kaksi Amerikkalaista, palvelukseen kyllästynyttä hävittäjälentäjää, Luutnatntti Burnett (Owen Wilson) ja Stackhouse (Gabriel Macht) komennetaan lennolle, mutta komento peruutetaan. Burnett on kyllästynyt totaalisesti USA:n ilmavoimien tapaan hoitaa asioita Jugoslavian sodan jälkimainingeissa. Kaikki on tylsää ja Burnetista on tullut kyyninen elämää kohtaan. Toisinsanoen, hänellä on asenneongelma, eikä hänen esimiehensä pidä hänestä. Lopulta Burnett ja Stackhouse lähetetään tiedustelulennolle Jouluna. Heidän tehdessään tavallista tiedustelulentoa, heidän hävittäjänsä ammutaan alas demilitarisoidulla alueella, jossa kuitenkin liikkuu Serbejä. Ja niin alkaa armoton kissa ja hiiri -leikki, joka kantaa koko elokuvan ajan loppuun asti lisäten suspensiota ja jännitettä edetessään.
Aluksi Vihollisen keskellä vaikuttaa tylsältä ja epämielenkiintoiselta, eikä suurta konfliktia oikein jaksaisi odottaa. Mutta kun tämä vastoinkäyminen iskee, alkaa katsojan mielenkiinto kiinnittyä vähän enemmän ja jokainen vastoinkäyminen kiinnittää katsojaa enemmän elokuvaan. Ongelmana on vain se, että pitää taistella, että jaksaa odottaa näihin vastoinkäymisiin. Kaikki vaikuttaa vain niin tylsältä aluksi, mutta lopulta, kun toiminta alkaa, muuttuu elokuvan ilme aivan täysin. Musiikit ovat yksi, joka nostattaa Behind Enemy Linesin tunnelmaa ja suspensiota suuresti ja antaa elokuvalle audiovisuaalisen ilmeen, jonka se ansaitsee.
Gene Hackmanin esittämä Amiraali Reigart yrittää saada Amerikan poikaa turvaan, mutta ärsyttävä ja kusipäämäinen Amiraali Piquet (Joaquim de Almeida) estää häntä. Ihan kuin hän ei haluaisi pelastaa Burnettia ja tämä osa on vähän harmaata aluetta realistisuuden rajalla. Tämä subjekti elokuvassa antaa sille kaikille Amerikkalaisille sotaelokuville olennaisen propagandamaisen kosketuksen. Lisäksi tämä pattitilanne on jokaisen Jugoslavian sotaan perustuvien elokuvien toistuva teema (vrt. Ei kenenkään maa). Onko se sitten niin, miten oikeasti tapahtui? Siitä ei voi olla varma, mutta se, mistä voi olla varma, on se, että Behind Enemy Lines on vähän turhan epärealistinen. Otetaan vertailukohtana vaikkapa Shooter, joka oli realistisuudessaan ylitsepääsemätön. Siihen verrattuna tässä elokuvassa on turhan vähän todellista pohjaa kaipaavia aspekteja.
Pakko sanoa leikkauksesta. Ne ovat... Miten tämän sanoisi... Erikoisia. Pysäytyskuvia, erikoisia hidastuksia ja välillä turhan räväköitä skarveja, mutta en sano, että leikkaus olisi huonoa. Leikkaus on mainiota ja räpsähtävät skarvit on toteutettu oikeissa paikoissa tuoden lisää jännitettä elokuvaan.

Tähdet: ****

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Henkilökohtainen haaste: HYM

Aah... Movember. Hyväntekeväisyystempaus, joka on saanut alkunsa vuonna 2003 ja jonka tarkoituksena on se, että miehet kasvattavat itselleen marraskuun ajaksi viikset.
Pitkään ajattelin osallistua tähän kamppanjaan, mutta aina minulle tuli sama este...
Ei minulla jumalauta kasva viikset.
That's right. Minulla ei kasva muu, kuin juuri ja juuri pulisongit... Eli ei ole mitään syytä kasvattaa viiksiä, jos on niin paha, etteivät ne kasva.
Elämä potkii.
Mutta mikä minulla sitten kasvaa?
Hmm... Hei! Hiukset.
Kuten uskoisin, että myös useimmilla muillakin, minulla kasvaa hiukset. Joten, mikä on vähintään yhtä "eeppinen" ja nolo samaan aikaan, kuin viikset?
"Mullets!" Takatukat. Sellaisen voisin vaikka kasvattaa.
Mutta sitten on vain yksi ongelma...
Kuukausi on turhan lyhyt aika kasvattaa takatukkaa. Varsinkin, kun se on niin lyhyt nytkin. Eli, kuinka kauan kasvattaisin takatukkaa?
Olisiko vaikka... Hmm... Joulukuusta vaikkapa kesäkuuhun? Jep, se kuulostaa hyvältä. Kasvatan siis takatukkaa joulukuusta kesäkuuhun. Puoli vuotta siis. Kutsuttakoon tätä tapahtumaa nimellä "Half Year Mullet" (HYM).
Nyt, älkää käsittäkö väärin. On minulla ollut jo joskus takatukka. Joskus vähän aikaa sitten. 9 kuukautta sitten. Toinen tapa sanoa olisi se, että minulla oli takatukka viisitoista kiloa sitten.
Se oli eeppinen:


Harmittaa, etten silloin otattanut/ottanut lisää kuvia itsestäni, mutta se tulee muuttumaan!
Otan nyt kuvan takatukastani aina kahden viikon välein ja lisään sen tänne, sekä facebookkiin Elokuvahullun päiväkirjan -sivuille.

HYM alkakoon! Heti joulukuussa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Arvostelu: Taken (2008)

Mitäs Liam Neeson oli ennen Takenin ilmestymistä? Ei mitään ihmeellistä. Vain jedi, jumala ja kouluttanut Batmania. Ja sitten joku vielä kehtaa viemään hänen tyttärensä. "They didn't know with who they were messing around." 



Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2008
Ohjaaja:  Pierre Morel
Tuottaja: Didier Hoarau
Pääosissa: Liam Neeson, Maggie Grace, Leland Orser
Käsikirjoitus: Luc Besson ja Robert Mark Kamen
Kuvaaja: Michel Abramowicz
Leikkaaja: Frédérik Thoraval
Musiikki: Nathaniel Méchaly
Kesto: 1h 43min

Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA -agentti, joka on eronnut vaimostaan, Lenoresta (Famke Janssen). Lenore on myöhemmin mennyt uusiin naimisiin rikkaan öljypohatan, Stuartin (Xander Berkley), kanssa. Bryanilla ja Lenorella on tosin yhteinen tytär. Seitsemäntoistavuotias Kim (Maggie Grace) haluaa välttämättä lähteä ystävänsä kanssa seuraamaan rockbändi U2 Euroopan kiertuetta, ja vaikka hänen isänsä koittaa kieltää lähdön, ei hän voi mitään itsenäistyvän nuoren naisen tahdolle. Tietyin ehdoin Bryan suostuu ja Ranskassa alkaa vasta tapahtua. Kim kaapataan huoneistostaan ja Bryan lähtee oman trailerispiikkinsä siivittämänä jahtaamaan albanialaisia kaappareita. That's right kids. Going to foreign lands is dangerous as a young girl! 

Taken oli ilmestyessään menestys, enkä yhtään ihmettele. Huomasin itsekkin melkein hyppääväni sohvalta muutamissa kohdissa. Ja miksi? Leikkaukset ovat sopivan pitkiä ja nopeita ja kuvaus hienoa. Tarkoittaen, että samanlaista äkkinäistä skarvien juhlaa, mikä oli Meduusa -elokuvissa ei nähty. Lisäksi Liam Neeson eläköityneen CIA -agentin roolissa oli loistava. Olen eläköitynyt, en kuollut. Suurimmat kylmänväreet Takenissa aiheutti Liam Neesonin kuuluisa dialogi puhelimessa, joka soveltuu loistavasti Takenin trailerispiikiksi.
Lisäksi huomasin, että Luc Besson ei ole vielä menettänyt kykyään muuntautua käsikirjoittamisessa, sillä tämä tiivistunnelmainen trilleri ei ole ihan mikään tavallinen draamaelokuva, jollaisia Luc Besson yleensä tekee, mutta tämä onkin enemmän Jenkki -kuin Ranskalaiselokuva.
Huonoina puolina tässä elokuvassa oli omaperäisen musiikin puute ja Maggie Gracen roolihahmo, joka vaikuttaa enemmän vammaiselta, joka on nähyt perunan. Kuin etukenossa juoksenteleva kana, on Kim lievästi ärsyttävä hahmo. Onneksi hän on suurimman osan elokuvasta poissa kuvista.

Tähdet: ****

lauantai 10. marraskuuta 2012

Movie update 10.11.2012

Kävin tuossa viime viikolla kirppariraidilla ja voi prkl, kun piti jo aikaisemmin tehdä tämä justku, muttakun en muistanut.
Tosiaan kävin kirpputorilla tilillä muhkeat kolmekymmentä euroa ja päädyin -yllätys yllätys - ostamaan elokuvia ja olen ihan tyytyväinen siihen, mitä sain.

En ole ennen nähnyt näitä elokuvia, joten eiköhän ole minun aika nähdäkkin, kun kerta olen SH -fani.

Häpeillen myönnän, että en ole ennen omistanut tätä kyseistä elokuvaa, mutta olen nähnyt sen ja leikkausjälki on aivan mahtavaa tämän elokuvan kohdalla.

Muistin, että olen kuullut tästä kulttielokuvasta jostakin ja ajattelin, että Fuck this! I'll buy this one!


Ja nyt kun tänään kävin vielä Prismassa päätin, että nyt ostan sen elokuvan, jota olen katsellut pitkän aikaa. Elokuvakeräilijöille pitää määrätä laki, joka kuuluu jotenkuten näin:
"Jos ole päättänyt ostaa jonkun elokuvan, älä katsele enään muita elokuvia."


Arvostelu: Batman (1992-1995)

Mitä tästä animaatiosarjasta voi sanoa? Muuta kuin, että se on ehkä maailman kaikkien aikojen parhain animaatiosarja?


Tekniset tiedot:

Tuot.vodet: 1992-1995
Ohjaaja: Kevin Altieri (22 jaksoa)
Tuottaja: Alan Burnett (85 jaksoa)
Pääosissa: Kevin Conroy, Mark Hamil, Efrem Zimbalist Jr.
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Eric Radomski, Bruce W. Timm (85 jaksoa)
Jaksoja: 85
Musiikki: Shirley Walker (31 jaksoa), Danny Elfman (teemamusiikki)
Leikkaus: Theresa Gilroy Nielsen (75 jaksoa)

Tämä sarja... En tiedä, mistä aloittaa. Ensinnäkin, miten ihmeessä elokuvasta, joka pohjautuu sarjakuvaan, on voitu tehdä näin uskomattoman laadukas TV -sarja? En valehtele, jos sanon, että tämä on paras animaatiosarja, jonka olen itse nähnyt. Kyllä, parempi, kuin Muumit... Tai no... Sovitaan, että se on tasapeli.
Vuonna 1992 ilmestyi vuoden 1989 Batman -elokuvalle jatko-osa, mutta samana vuonna alkoi myös animaatiosarja, joka määritteli omaa natiaisikääni hyvin suuresti myöhempinä vuosina, jolloin sitä esitettiin suomessa.
Sarjan ensimmäiset jaksot keskittyvät enemmänkin Batmanin vihollisten esittelyyn, joista osa saattaa olla pettymys, jos on tykästynyt ihan hirveästi Christoper Nolanin realistisiin Batman -elokuviin, sillä tämä on lasten sarja, eikä esim Scarecrowsta ole voitu tehdä samanlaista, kun se oli Batman Beginsissä tai Arkham -pelisarjassa, joista molemmat ovat mahtavia.
Kun sarja etenee, alkavat luonnollisesti hahmot syventyä jne... Miksi edes kerron teille, mitä sarjassa tapahtuu? Tarkistakaa itse. I double dare you! Tässä sarjassa on niin paljon muuta, mistä voi kertoa.

Batman -animaatiosarjassa ei ole oikein muuta ideaa, kuin katsella, kuinka Bruce Wayne (ääninäyttelijänä Kevin Conroy), rikas playboy, painii rikollisten ja itsensä kanssa. Näin päällisin puolin. Mutta kun mennään vähän syvemmälle animaatiosarjaan, näkee kuka tahansa, kuinka ainutlaatuisen syvä tämän sarjan konsepti on. Batman on jo yksin uskomattoman ainutlaatuinen konsepti, sillä hän on "supersankari" jolla ei ole supervoimia, vaan hän käyttää laitteita. Lisäksi Bruce Wayne on kokenut tragiisuutta lapsuudessaan vanhempien kuoleman muodossa, joka ei sinänsä ole mitään uutta sarjakuvasankarien osalla (Peter Parker menetti setänsä, Frank Castle perheensä, Teräsmies koko kotiplaneettansa). Mutta se, mikä tekee Batmanistä erikoisen, on se, että hän on luvannut itselleen, että hän ei voi surmata ketään, sillä silloin hänestä itsestään tulisi rikollinen, juuri kuin heistä. Tämä idea tuo Batmania paljon lähemmäksi meitä normaaleja ihmisiä ja tuottaa useita konflikteja, joista on helpompaa luoda uutta tarinaa. Lisäksi tämä idea tekee Batmanista paljon inhimillisemmän, sillä Gothamissa Batmania kuvataan usein vigilanteena, joka pitää virallisesti pidättää heti nähtynä, mutta koska Batman on suuri apu Gothamin poliisivoimille, ei häntä katsota pahalla, paitsi tiettyjen tahojen kautta.
Lisäksi Batmanissa on havaittavissa meidän maailmaammekin peilautuvaa synkkyyttä, jonka aiheet ovat yhtä ajattomia nyt, kuin silloinkin. Talous, rikollisuus, korruptio ja tulevaisuuden pelko, kaikki Batmanin teemat voidaan peilata meidän maailmaamme sankarin tarpeena. Batman osaisi olla ahdistava, jos se haluaisi, sillä se näyttää maailman, mikä on räikeä, mutta realistisesti synkkä, miltein, kuin meidän maailmamme, mutta heillä on sankari, mutta meillä ei. Olemme jumissa tässä rotanloukossa, jota kutsumme maaksi. Mutta tämä teema on juuri se, missä on onnistuttu heti siitä lähtien, kun Batmanista on tullut synkkempi ja brutaalimmpi, ja joka ollaan onnistuttu tasapainottamaan kunnolla, niin, että se sopii kaiken ikäisille.
Yksi, mikä on syynä sille, että Batman ei ole liian ahdistava konsepti, on Bruce Waynen hovimestari ja "mentori" Alfred, sillä hän tuo sarjaan koomista helpotusta kyynisellä ja hieman kuivahkolla huumorillaan ja viisauksillaan. Animaatiosarjassa Alfredia ei ole tarvittu niin paljoa, kuin Nolan -Batmaneissä, joissa suspensio on paljon suurempi, mutta on hän silti erittäin tarpeellinen hahmo tässäkin sarjassa, sillä mikä olisi Batman, jollei ole Alfredia?

Mutta takaisin animaatiosarjaan. Tässä sarjassa ei ole vain yksi tai kaksi asiaa, joita voi ylistää, vaan peräti kolme. 
 1) Ääninäyttely

Yleensä ääninäyttely animaatiosarjoissa on joko liian pirteää, tai liian synkkää. Tässä sarjassa ääninäyttely on juuri siinä hiuksenhienossa raossa laadukkaan ja heikon välissä. Batman/Bruce Wayne on ääninäyttelyn osalta juuri sellainen, joksi sen voisi kuvitella. Siinä missä Michael Keaton on ollut äänensä osalta paras valinta Batmaniksi live-elokuvissa, on Kevin Conroy paras Batman -ääninäyttelijä animaatioissa. Ja sen jälkeen, kunn on tottunut sopivan matalaan ja murisevaan Batmanin puhumiseen, kannattaa katsoa Nolanin Batman -elokuvat, joissa ensimmäiseksi silmään ja korvaan pistää Batmanin "karjuva" ääni.
Mutta hän, joka vie koko potin, on Jokerin ääninäyttelijä. Pitkän aikaa itselleni oli pimennossa, kuka oli Jokerin ääninäyttelijä, mutta vasta viime vuosina olen kuullut, että näyttelijä on ollut Mark Hamil. Sama henkilö, joka on näytellyt Luke Skywalkeria Tähtien sodissa. Hänelle kuuluisi todella iso käsi Jokerin määrittelemisessä, sillä animaatiosarjan Jokeri on kaikista lähimpänä sarjakuvien Jokeria. Jack Nicholsonin Jokeri nimittäin on enemmän hauska ja Heath Ledgerin Jokeri taas enemmän psykopaatti, vaikka molemmat ovatkin tehneet uskomattoman hyvää työtä hahmossaan. Animaatiosarjassa Jokeri on täydellisesti tasapainoinen näiden kahden välillä. Lisäksi kumpikaan live -Jokeri ei ole ollut samanlainen ruumiinrakenteeltaan, kuin sarjakuvien/animaation Jokeri. Pitkä naama ja leuka, sekä hontelo ruumiinrakenne ovat aina olleet Jokerin tunnusmerkkejä, mutta molemmat live-Jokereista ovat olleet vähän raskasrakenteisempia, kuin alkuperäinen, mutta en sano, että kumpikaan elokuvien Jokereista olisi huonoja. En todellakaan. Jokerin esittäminen on todennäköisesti yksi haastavimpia rooleja ja molemmat näyttelijät ovat osuneet kantaan esityksissään.
Yksi hienoimmista kunnianosoituksista tälle animaatiosarjalle on se, että uusimmissa Batman -peleissä - Arkham Asylum -ja City - omistavat samat ääninäyttelijät kuin animaatiosarja ja niissä on oltu todella skarppina saadakseen totuttua momentumia hahmoihin.

2) Käsikirjoitus

Kuten aikaisemmin sanoin, on Batman hahmona jo niin syvä ja konflikoitunut, että juonien luominen saattaa olla yllättävän helppoa, mutta samalla hankalaa. Ja tämä sarja sai Batmanista parhaat puolet esiin, sillä jos katsoo television animaatiotarjontaa, huomaa pakostikkin sen, että ohjelmien välissä oleva rako on massiivinen. Ohjelmat ovat joko liian opettavaisia (Dora the Explorer, Ni Hao Kai Lan + lukemattomat muut) tai sitten liian väkivaltaisen toiminnantäytteisiä, joiden perimmäinen tarkoitus on osua kaupalliseen kultasuoneen (=lisenssisarjat myynnin kiihdyttämiseksi: Duel Masters, Beyblade, Pokemon(!)+kaikki ohjelmat, joiden tullessa suomeen, ilmestyy myös kaupan hyllyille sarjaan liittyviä markkinointitavaroita). Näillä sarjoilla on vain se ongelma, että nämä ovat tarkoitettu yksinomaan lapsille. Ei koko perheelle, jolloin raon väliin narusta roikkuvat sarjat, kuten Muumit, Tohtori Sykerö, (erityisesti) Alfred J. Kwak, Myyrä, Nalle Luppakorva, Peukaloisen Retket ja Pinokkio ja tietysti Batman. Hahmojen dialogi Batmanissä on aikuismaista, mutta silti hyvin simppeliä ja jokaisen jakson teemat sopivat koko perheelle ja käsittelivät pohjimmiltaan normaalien ihmisten ongelmia, mutta vain vähän yliräikeällä tavalla, jolloin oppi uppoaa paremmin, mutta silti erittäin viihdyttävästi.

3) Musiikki

Musiikki tässä sarjassa on juuri sitä, mitä Tim Burton jo käytti. Ja onhan teemamusiikin tehnyt Danny Elfman, joka teki musiikin myös elokuvaan. Mutta Tim Burtonin otteet ovat selvästi näkyvillä myös muussakin sarjan musiikissa. En osaisi kuvitella mitään muuta musiikkia tässä sarjassa.

In conclusion... Jos voisin, niin antaisin tälle sarjalle kuusi viidestä, mutta koska se ei fyysisesti ole mahdollista, päädyn antamaan tälle kuitenkin täydet pisteet. Oikeastaan... Ainoat ongelmat, minkä löysin tästä sarjasta, olivat vähän jäykät hahmoanimoinnit ja puiset piirrokset, mutta tähän tottuu hyvin nopeasti, eikä se haittaa, mitä pidemmälle tätä sarjaa katsoo ja se, että Scarecrow ei näytä hirveän pelottavalta, mutta tämä onkin lastenohjelma.

Tähdet: *****

tiistai 6. marraskuuta 2012

Halloween parteit!

Viime Lauantaina olin juhlimassa Halloweenia ja pyysin ystävääni tekemään minulle hienon maskeerauksen. Niin hän tekikin ja piru vieköön, vaikka en saanutkaan Jokerimaskeeraukseeni kunnolla valkoisuutta, oli se hieno.




Kutsuin tätä maskeerausta nimellä: "Köyhän miehen Jokeri".

maanantai 5. marraskuuta 2012

Movie Monday: My Holy Trinity

Nyt teillä on mahdollisuus esitellä oma kolmen hengen suosikkikombonne muille elokuvan ystäville. Kolmikko voi olla jo entuudestaan tuttu työryhmä (kuten esimerkiksi Tim Burton, Johnny Depp ja Danny Elfman) tai sitten voitte luoda täysin uudenlaisen ensemblen. Minkä kolmen koplan elokuvan te haluisitte nähdä?

Päätin luoda omani ja tämän miettimiseen käytin jonkin aikaa, sillä en näin maanantaisin keksi paljoa, mutta yritetään.

Hienointa olisi nähdä Peter Jacksonin tuottaman ja Quentin Tarantinon ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa olisi... Vaikkapa Samuel L. Jackson (luonnollisesti), Edward Norton ja Natalie Portman. Tämä kokoonpano olisi melko mielenkiintoinen - ellei jopa ainutlaatuinen - ja elokuva varmasti sen mukainen. Ja tietysti Samuel L. Jackson olisi se musta kaveri, joka kuolee ensimmäisenä.


Tuottaja                                                                          Ohjaaja/käsikirjoittaja





Miespääosa



Naispääosa














 



Miessivuosa (Se tyyppi, joka kuolee enimmäisenä)




Musiikin Luomaa: Ohjaajat ja säveltäjät

Monilla ohjaajilla synkaa hyvin vain yhden säveltäjän kanssa. Heidän yhteistyönsä on miltei aukotonta ja on suuri sääli, jos ohjaaja joutuisi käyttämään toista säveltäjää musiikissaan. Se yhteistyö, joka verhoaa näitä pareja, on joskus jopa aivan maaginen. Parhaana esimerkkinä tästä olisi varmaankin Sergio Leone ja Ennio Morricone. Tämän parin yhteistyönä ollaan luotu sellaiset klassikot, kuin Ecstasy of Gold ja The Man with the Harmonica.
Tähän ajattelin listata muutamia loistavia ohjaaja-säveltäjäpareja, jotka osa on valtavirralle erittäin tunnettuja ja osa vähän tuntemattomampia.

Se on...

Kirjoittajan Päiväkirjan Ohjaajat ja Säveltäjät

Aloitetaan Euroopan mantereelta. Italiasta jos ollaan tarkkoja.

Dario Argento ja Goblin

Tämä pari loi mainiot musiikit mm. Suspiriaan. Italialaista progea soittava Goblin oli vain nokkela veto Dario Argentolta. Musiikit tuntuvat sopivan mitä loistavimmin elokuvien tunnelmaan, jota Argento välittää elokuvissaan. Suspiria ei ole kuitenkaan ainoa elokuva, johon Goblin on tehnyt musiikin. Muita yhteistyön hedelmiä ovat mm. Deep Red (Verenpunainen kauhu), Tenebre (Pelkoa ei voi paeta) ja Phenomena.



Luc Besson ja Èric Serra

Tämän dynaamisen duon siemenistä kylvettiin siemenet, joista syntyivät musiikit kaikkiin Luc Bessonin elokuviin, paitsi  Angel-A:han. Tämän yhteistyön tuotokset muistuttavat hyvin paljon niitä rentoutuslevyjä, mitä näkee uranaisten kirjahyllyssä. Pehmeää ja rentouttavaa, joka taasen ruokkii mitä parhaiten Luc Bessonin elokuvien hahmoja, sekä maailmaa.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Halloween Special Gran de FINALE! Halloween (1978)

Okei, luonnollisesti Halloween on Halloween, eli viimeinen arvostelu koskee elokuvaa Halloween. Alkaako sana Halloween kuulostamaan häiritsevältä?


Tekniset tiedot:

Vuosi: 1978
Ohjaaja: John Carpenter
Tuottaja: Debra Hill
Pääosissa: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill
Leikkaus: Charles Bornstein, Tommy Lee Wallace
Kuvaus: Dean Cundey
Musiikki: John Carpenter
Kesto: 1h 27min

Kaikki tämän elokuvan kohtaukset ovat omalla tavallaan ikimuistoisia. Alkukohtaus, jossa nuori Michael Myers (Will Sandin) tappaa siskonsa, Tri Sam Loomis jahtaamassa Michael Myersia pitkin poikin naapurustoa ja tietysti lopun ikimuistoinen cliffhanger, josta kakkososa jatkoi suoraan.

Laurie Strode joutuu halloweeniltana lapsenvahtimaan pieniä lapsia, jotka katsovat The Thingiä ja pelkäävät Mörköä. Suunnitelmiin kuuluu erittäin suuresti tanssiaiset ja tämä, jota voisi kutsua jonkinnäköiseksi "sivujuoneksi" onkin suuri osa elokuvaa. Hullu, William Shatner -naamioon pukeutuva, psykopaatti, Michael Myers pakenee laitoshoidosta ja palaa kotikonnuilleen, Haddonfieldiin. Myers murtautuu rautakauppaan ja varastaa Shatner -naamion ja veitsen (Shatnermaski ostettiin, koska aika ei riittänyt yksittäisen naamion tekemiseen, joten työryhmä meni ensimmäiseen kauppaan ja osti ensimmäisen naamion, mitä näkivät, joka oli William Shatner -naamio, jonka he maalasivat valkoiseksi).
Myöhemmin Michael Myers tappaa pahaa-aavistamattomia nuoria, jotka puhuvat puhelimessa tai hakemassa olutta. Sitten Laurie houkutellaan taloon, josta paljastuu kasa ruumiita ja Michael Myers yrittää käydä Laurien kimppuun epäonnistuen. Lopulta Halloween päättyy armottomaan cliffhangeriin, josta kakkososa jatkaisi sittemmin.

Se, mikä tässä elokuvassa on niin monumentaalista, on se, että Halloween voidaan laskea jo Slashergenreen. Jotkut sanovat, että tämä aloitti tuon genren, jotkut sanovat, että tämä loi pohjan ja Perjantai 13. vasta aloitti tämän genren, mutta uskokaa, mitä uskotte. Halloween on pienen budjetin elokuva (321 000 dollaria), jossa ei näy verta, eivätkä murhat ole raakoja, kuten myöhemmissä slasherelokuvissa, mutta sen, mitä Halloween toi genreen, olivat pitkät kamera-ajot ja POV (Point of View) -kuvat. Lisäksi Halloween on ikimuistoinen musiikistaan, jonka John Carpenter itse sävelsi.
Halloweenin ainoa huono puoli on sama, mikä on melkein kaikissa slasher -elokuvissa, paitsi ehkä Nightmare on Elm St. (koska unet). Nimittäin realistisuus. Tiedetään, Michael Myers on vahva ja niin edespäin, mutta se, että hän nostaa yhdellä kädelle kaverin katonrajaan ja iskee tämän keittiöveitsellä pysymään seinällä, roikkuen miltei metrin ilmassa, on melko kyseenalaista realistisuuden puitteissa. Toinen asia on se, että elokuvalla kestää kauan rakentua. Ei niin kauan, kuin ehkä Tappajahailla, mutta silti. Varsinainen toiminta alkaa vasta puoli tuntia ennen elokuvan päättymistä.

Kauhuelokuvien mestariteos!
Tähdet: *****

perjantai 2. marraskuuta 2012

Stooreja: Surkeiden sattumusten sarja

Tässä näin, kun istun koulussa ja mietin, mistä kirjoittaisin, niin ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen true storyn siitä, kuinka meidän viime talvivaellus menin niin kauhean pieleen. Se oli aidosti todellinen surkeiden sattumusten sarja ja koen velvollisuudekseni kertoa sen teille.

Hiihtoloma oli juuri alkanut ja me olimme matkalla Seitsemisen luonnonpuiston lähellä olevalle maapläntille, jossa oli tarkoitus mennä vaeltamaan. Oli pilvinen talvipäivä ja lämpöaste oleskeli siinä jossain -5 - 0°C paikkeilla, eli oli paljon vähän sulaa ja sohjoista lunta. Ensimmäinen asia, mistä voin kertoa, on se, että meidän arviomme siitä, kuinka kauan vaelluspaikalle matkaaminen kestää, on väärä ja pian alkoikin levoton liikehdintä pakettiautomme takapenkeillä. Autona meillä toimi Toyotan Hiace -pakettiauto, joka on takavetoinen ja kevytperäinen. Pääsimme lopulta paikalle, mutta huomasimme, että se alue, mistä vaelluksemme alkoi, oli lumen peitossa, joten kevytperäisellä Toyotalla sinne ei pääsisi. Päätimme jatkaa tietä vielä hetken aikaa ja näimmekin pian erään mökkirakennuksen, jonka pihassa näytti olevan tilaa. Hyvä! Ajoimme pihaan ja eräs tuttavani meni koputtamaan ovelle, jos vaikka saisimme pitää autoamme pari päivää tuon mökin pihassa. Tilanne näytti lupaavalta, sillä mökin savupiipusta tuprutti savua. Mutta tilanne muuttui, kun oveen koputettiin. Savuntulo loppui ja ovea ei avattu. Tuttavani koputti uudemman kerran, mutta kukaan ei kuullut. No, ei voi mitään. Päätimme mennä takaisinpäin etsimään toista paikkaa, jonne parkkeerata auto. Siinä vaiheessa alkoi paskuus.
Auto jäi jumiin sohjoiseen lumeen. ..
Toyotan pakettiauto jäi jumiin kymmeneen senttimetriin lunta!
Surr! Surr! Kuului renkaiden alta, kun renkaat pyörivät tyhjää lumessa, kuin hullun mulkut. Pian aloimme hääntymään, sillä meillä oli pitkä matka kuljettavana vielä tänään ja pitäisi ehtiä ennen pimeää. Tuttavani yritti koputtaa mökin oveen vielä uudestaan, jos joku vaikka tulisi auttamaan, mutta koskaan ei ovea avattu. Katsoimme väliaikaisen isäntämme törkeyden koettuamme, että meillä on oikeus ottaa ja käyttää muutamia laudanpätkiä ja työkaluja, mitä löysimme autokatoksesta. 15 minuuttia, eikä auto ollut liikkunut minnekkään. Kun tarpeeksi olimme ahertaneet, meni pari kaveriani auton takakonttiin ja lisäsivät painoa taakse ja toisen vartin jälkeen saimme vihdoin auton liikkumaan ja pääsimme etsimään uutta paikkaa parkkeerata automme.

Hetken päästä saimme pyydettyä paikan mukavalta maanviljelijältä ja hän jopa lainasi meille omaa ruuvimeisseliään, että saisimme kiristettyä vaellussuksemme. Ainiin, meillä oli kulkuvälineenä vaellussukset ja voi pojat mitä perseyttä.
Ruotsi meni ja lakkautti armeijansa ja lykkäsi nyt Suomeen armeijansa vanhoja suksia, jotka olivat varmasti viisikymmentä vuotta vanhoja. Näimme tilaisuutemme käyttää näitä suksia talvivaelluksella ja ostimme niitä aimo kasan. Ne olivat kömpelöt ja painavat, kuin mitkä.

 



Kun vihdoin pääsimme lähtemään, oli edessä heti ensimmäiseksi suuri alamäki ja minä kun en ole ikinä ollut vapaassa mäenlaskussa mikään Andreas Romar, niin yritin mennä mäen mahdollisimman hitaasti, mikä olisi onnistunut, sillä armeijan suksissa ei paljoa ole liukkautta. Aurasin parhaalla mahdollisella tavalla, jolla pystyin, mutta jalkani lipesi kaiken aikaa tuosta jalansijan päältä ja sijoitin sen aina uudestaan paikalleen. Nuo nahkaiset remmit ovat varmasti yhtä vanhoja, kuin sukset itse, sillä pian remmi napsahti poikki, kuin kumparelaskijan polvi ja suksi irtosi ja silloin itsekkin kaaduin ja näin, kun yksinäinen suksi hiihtää kaksikymmentä metriä minua edellä.
Kun suksi oli saatu takaisin, korvattiin hajonnut remmi toisella yhtä vanhalla hihnalla, joka ei näyttänyt yhtään paremmalta.
Ylitimme järven ja sen jälkeen katsoimme, että voisimme oikaista hieman ja menimme erään ihmisen kesämökkipihan läpi.
Voi vittu...
Piha oli täynnä kaatuneita koivuja ja niiden läpi oli mukava koittaa ähertää 220 cm pitkillä armeijan suksilla. Tuntui samalta, kuin olisi pistänyt betonikengät jalkaa ja yrittänyt juosta suon yli... Pakkopaita päällä!
Kun sekin oli saatu selvitettyä, jatkui matka tien viertä pitkin ja lopulta alkoi tulemaan pimeä, joten katsoimme karttaa ja näimme, että Pirkan Taival menee tästä lähistöltä ja päätimme lähteä seuraamaan sitä päästäksemme nopeammin laavulle, jossa seuraava yö piti viettää.
Pian olikin jo säkkipimeää ja ainoa, mikä toi valoa pimeyteen, oli otsalamppujemme kajo. Seuraavaksi edessä oli pieni puro, jonka ylipääsemiseksi käytimme jonkin aikaa miettimistä. Päätin ottaa sukseni irti ja jaloitella hieman. Astuin suksien pältä pois aukaistuani hihnat.
Kraks
...
Olin astunut kaverini suksen päältä ja murtanut suksen.
Jumalauta...
Ei helvetti!
Onneksi suksi hajosi alaspäin, eikä vice versa, sillä suksella pystyi vielä hiihtämään.
Kun olimme päässeet puron yli, menimme eteenpäin ja nyt vasta alkoi tilanne kärjistymään. Sillä suksemme alkoivat irtoilemaan ja edessä menevä katsoi karttaa ja kulki yhdellä suksella, sillä ilman suksia kulkeminen olisi ollut sama asia, kun olisi hypännyt ehdoin tahdoin juoksuhiekkaan. Lunta oli minuakin, joka olen metri kahdeksankymmentä, lantioon asti. Joten kartanlukija heitti suksea "itään päin", haki suksen, katsoi karttaa ja taas "itään päin".
Ryhmähenki alkoi tässä vaiheessa todellakin rakoilla ja usko meni totaalisesti. Minullakin alkoi mennä usko jumalaan, buddhaan ja Kungfutseen, sillä oma sukseni avautui kaiken aikaa.
"Vitun ruotsin armeijan paskasukset. Yhtään ihmettele, miksi lakkauttivat armeijansa."
Lopulta päätimme vain etsiä paikan teltalle ja asettua sinne yöksi. Hah hah haa... Telttamme oli varoiksi hankittu kahden hengen teltta. Montako meitä oli vaelluksella? Kuusi?
Ainakaan ei tullut kylmä.



Seuraavana aamuna huomasimme, että olisi ollut ihan sama, mihin suuntaan olisi leiripaikaltamme heittänyt kiven, sillä se olisi osunut laavun kattoon.
Seuraava yö olisi pitänyt viettää mökissä, jonka olimme vuokranneet. Lähdimme takaisin autolle päin ja lähdimme autolla mökille päin.
Tuo sunnuntai oli päivä, jolloin oli lumimyrsky ja kaikkialla oli lunta. Tarkoittaen... Mökille vievä tie oli lumen peitossa ja lisäksi mökkitie (Arttu Wiskari hehehehe) alkoi jyrkällä mäellä.
Soitimme paikalliselle auraajalle, jonka nimeä en kerro, mutta kutsuimme häntä lempinimellä "Päljis". Auraaja sanoi, että voi kuuden aikaan tulla auraamaan mäen, mutta kuudelta on jo pimeä! Ja lisäksi tie oli noin viisi kilometriä pitkä, joten riskinä oli, että emme näkisi tuota mökkiä yrittämällä.

Lähdimme takaisin Ulvilaan.

Loppuun sopii sanaparsi: "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Disney + Lucasfilm = MORE MONEY!!!

Ihan kuin meille Sci-Fi -faneille ei riittäisi, että Tähtien sotaa pilkattiin 3 heikolla jatko-osalla ja lukemattomalla määrällä huonoja special editioneita, niin nyt mukaan astui Disney, joka viimeksi juuri osti Marvelin muutama vuosi sitten. Disney osti Lucasfilm Ltd. -yhtiön ja aikoo tehdä lisää Star Wars -elokuvia. Episode 7 tulisi näillä näkymin vuonna 2015.






You know... Joskus olisin ollut innoissani tästä uudesta elokuvasta, mutta nyt se ei jaksa enään kiinnostaa, koska kaikki nämä Tähtien sota -versiot ovat turruttaneet minut. En tiedä, haluanko nähdä episode 7, vai en?




Lue lisää:

http://www.usatoday.com/story/money/business/2012/10/30/disney-star-wars-lucasfilm/1669739/

http://www.sfgate.com/news/article/Walt-Disney-Co-buys-Lucasfilm-empire-3995028.php

http://www.bbc.co.uk/news/business-20146942

tiistai 30. lokakuuta 2012

Movie Monday: Gary Stu

Movie Monday kysyi, kuka on sinun mielestäsi Gary Stu, toisella nimellä Marty Stu.

Hmm...

Hmm...
Hmm...

Vaikea miettiä, mutta ehkäpä vaaka kallistuu eniten tuonne Twilight -hahmojen puolelle. Mutta on myös...


Horatio Caine!

Tsiisus tämä mies on bädäss. Ylitarkka ja klisheisiä catchphraseja huuteleva poliisi.


 

Halloween Special: Ikimuistoisimman kauhuelokuvakohtaukset

Ajattelin, että tänään voisi tehdä jotain speciaalia, joten ajattelin, mikä olisi niin minulle, kuin teillekkin hauskaa ja tulin siihen johtopäätökseen, että voisin tehdä halloweenin kunniaksi listan muutamasta ikimuistoisesta kauhuelokuvakohtauksesta.
Tietysti on olemassa niin maan perkuleesti kaiken maailman tappomontaaseja, joissa jotkut lykkäävät perä perään sitä, kun Kruegerin Frederik ja Jason "Demoni" Voorhees lahtaavat porukkaa, mutta se ei ole se suunta, mihin itse ajattelin mennä, vaan kerään muutamia kohtauksia, joilla on oma vaikutuksensa populaarikulttuuriin ja kauhuelokuvafaneihin.
Kauhuelokuvien kohtaukset voivat olla pelottavia tai jopa koomisia tai muuten vain mahtavasti toteutettuja. Tässä listassa on vähän kaikkia niitä ja ehdottaa saa muitakin kauhuelokuvakohtauksia.








Aloittakaamme.

Evil Dead II - Hand Scene (1987)

Pitääkö sitä enempää kerota, mistä tässä kohtauksessa on kyse? Ashin riivattu käsi rupeaa vittuilemaan ja mitä silloin pitää tehdä? Näyttää sille, kuka on pomo!

Tappajahai - Ensimmäinen uhri (1975)

Kuinka moni ihminen ei uskaltanut mennä uimaan Jawsin jälkeen? Voin kertoa, että minä en ainakaan. The hell with it! En uskaltanut edes käydä vessassa kahteen viikkoon sen jälkeen, kun olin nähnyt Tappajahain!



 Frankenstein - "It's Alive!" (1931)

Yritin tosissani laskea, montako eri parodiaa tästä kohtauksesta on tehty, enkä päässyt lopputulokseen, sillä tällä kohtauksella on ollut niin suuri vaikutus populaarikulttuuriin, että se saa jopa "Here's Johnny!" -kohtauksen kalpenemaan.


Kun kerta puhuttiinkiin "Here's Johnny":sta niin...

Hohto - "Here's Johny!" (1980)

 Puhuin tästä jo ensimmäisessä ikimuistoiset -kirjoituksessa, mutta tuonpa sen esiin uudestaan. Toinen parodisoitu kohtaus, niinkuin koko elokuva ylipäätänsä. Kirves, kauhuelokuva ja Jack Nicholson hulluna. Voiko enempää pyytää?


Ihmissusi Lontoossa - Transformation scene (1981)

Tämä kohtaus aiheuttaa ylimääräistä ärsytystä minussa. Ei kohtaus itsessään, vaan se, miten sitä kohdeltiin aikoinaan. Suomessa myydyissä VHS -versioissa poistettiin tämä kohtaus, koska sitä pidettiin liian raakana.
Vähän stooria, miksi patoutumani tätä kohtaan.
Olin juuri menossa kaverini luoksi yöksi. Oli synkkä syysilta ja olin jotain siinä kymmenen paikkeilla. Kaverillani oli VHS -nauhuri, sekä myöskin PlayStation 2, mutta olimme päättäneet katsoa Ihmissusi Lontoossa, jonka kaverini oli löytänyt VHS -versiona kellaristaan. Joten istuimme ja katsoimme American Werewolf in Londonia kaverini pienestä televisiosta ja pidimme siitä erittäin paljon. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin, että elokuvassa oli myös tuollainen muuttumiskohtaus ja olin aivan äimän käkenä, sillä en muistanut nähneeni sitä aikoinaan. Sitten tajusin, että kohtaus oli leikattu VHS -nauhalta.


Carrie - Bucket of Blood (1976)

Koulukiusattulle Carrielle tehdään tansseissa jekku, nimeltä Bucket of Blood ja Carrie kun omistaa yliluonnollisia kykyjä, kostaa muille. Bucket of Blood on erittäin hyvä esimerkki hyvin tehdystä kohtauksesta. Todella hyvin tehdystä.


Alien - Chestburster (1979)

Se, mikä tekee tästä kohtauksesta niin erikoisen, on se, että näyttelijöille ei kerrottu, mitä kohtaus pitää sisällään ja sen takia reaktiot näyttävät niin aidoilta."Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."

Night of the Living Dead - "They're coming to get you Barbara!" (1968)

Mikä loistava aloitus koko Zombiegnerelle. Kuka ei voisi rakastaa elokuvaa, joka ei rakentele turhia, vaan hyppää itse asiaan? Minä ainakin rakastan.


Ja listamme huipentuu viimeiseen kohtaukseen:

Psyko - Shower Scene (1960)

Tämä kohtaus sai ilmestyessään ihmiset pelkäämään suihkussakäyntiä, ihan kuin Jaws sai ihmiset pelkäämään mereen menoa. Kaikki toimii, kuin kello tässä kohtauksessa. Musiikki, leikkaus ja kameratyö tekevät tästä karmivan kohtauksen, joka rakentaa sopivissa määrin, eikä lopulta sorru heikkoon tai liian räväkkään jumpscareen. Täydellisyyttä.


sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Look at all these strings! They're raining from the sky - Käsitöitä

Mietin hetken aikaa, mistä kirjoittaisin tänään. Kovasti teki mieli kirjoittaa, mutta en tiennyt, mistä. Sitten katsoin ranteeseeni ja älysin.

Käväisin viikko sitten siskoni luona ja huomasin, mitä hänen miehensä oli duunaillut. Hän oli kietonut jonkin näköisiä rannekkeita naruista ja ajattelin, vittu noi on siistejä! 
Kyseessä oli Paracord -naruista tehtyjä selviytymisrannekkeita, joista saa tarpeen vaatiessa purettua narua, jonka vetolujuus on noin 300 -kiloa valmistettaessa aidosta laskuvarjonarusta.
Menin ja kysäisin sitten tältä kyseiseltä henkilöltä, miten näitä tehdään ja saisinko yhden rannekkeen itselleni. Sainpa vielä kaupan päälle narua ja vaikka se ei ollut aitoa paracord -narua, on tämänkin vetolujuus noin 30-40 kiloa, joka on riittävästi. Ajattelin, että nämä olisivat hyödyllisiä alallani, joten suunnistin himaan ja rupesin samantien väsäämään näitä rannekkeita.








Tämä ranneke siis oli esikuvani, kun aloin väkertämään näitä rannekkeita ja ensimmäiset työt olivat... Noh, eivät niin hyvin onnistuneita, mutta ajan kuluessa alkoivat taidot karttua ja aloin saamaan tehtyä parempia rannekkeita, joita kehtasi jopa käyttää.














lauantai 27. lokakuuta 2012

Halloween Special: Creepshow - Yöjuttu (1982)

Ah, halloweenin aikana voi vain istua alas ja katsella elokuvia, jotka ovat periaatteessa kauhua, mutta eivät kuitenkaan ihan. Creepshow on periaatteessa kauhu, mutta siinä on enemmän koomisia piirteitä, kuin pelottavia. Onhan siinä tietysti joitakin kohtauksia, jotka eivät sovi ehkä ihan perheen pienimmille, mutta silti...

Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: George A. Romero
Tuottaja: Salah M. Hassanein
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Hal Holbrook, Adrienne Barbeau, Fritz Weaver, Leslie Nielsen
Musiikki: John Harrison
Leikkaus: Pasquale Buba ("The Lonesome Death of Jordy Verrill"), Paul Hirsch ("The Crate"), George A. Romero ("Something To Tide You Over"), Michael Spolan ("Father's Day", "They're Creeping Over You")
Kuvaus: Michael Gornick
Kesto: 2h 3min

Creepshow on sarjakuvatyylisesti valaistu ja kuvattu elokuva, joka alkaakin kohtauksella, jossa isä ojentaa poikaansa, koska tämä on lukenut "roskasarjakuvia", ihan kuin kaikki sarjakuvalehdet olisivat roskalehtiä, ja heittää lopulta "Creepshowna" tunnetun lehden roskikseen. Heti alkumetreillä nähdään se, kuinka näyttely on ylilentävää ja valaistukset naurettavan räikeitä, ihan kuin sarjakuvissa. Poika näkee luurangon ikkunansa ulkopuolella ja tämä "sielu" vie katsojan katsomaan viittä tarinaa roskakorissa olevasta Creepshow -lehdestä.

"Father's Day"

Lyhyt tarina perheestä, joka kokoontuu juhlistamaan isänpäivää, vaikka perheen patriarkka, kylmä "paskiainen", onkin kuollut. Hänen tyttärensä surmasi tämän marmorisella tuhkakupilla. Taustasyinä on tyttären miehen surmaaminen "metsästysonnettomuudessa" ja... Kakun huutaminen? Ei kiesus. Eli perheen patriarkka itki kaiken aikaa isänpäivän kakkua ja tytär kyllästyi huutamiseen ja surmasi isänsä. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin isä palaa hakemaan kakkuaan ja tarina päättyy typerähköön loppukuvaan, jossa isä on saanut kakkunsa.



Ensimmäisessä tarinassa huomaa jo, että George A. Romero, joka on paremmin tunnettu zombiegenren esikuvista, Dawn of the Deadista (1968) ja Day of the Living Deadista (1978), on ollut ohjaamassa tarinaa, sillä erikoistehosteet ja maskeeraukset ovat hienoja ja sekin yhdestä syystä, aitous. Ei, en puhu siitä, että tarinat olisivat realistisia, vaan se, että vuonna 1982 tuskin kenelläkään ei ollut CGI -teknologiaa saatavilla, koska Tähtien Sota -trilogiasta (kolme viimeisintä eivät ole aitoja Star Wars -elokuvia) oli ilmestynyt vasta toinen osa, joten 3D -animaatiota ei ole vielä ollut saatavilla tuohon aikaan, joten haudasta nousseen isän maskeeraus ja erikoistehosteet on tehty aidosta materiaalista ja siinä on onnistuttu loistavasti, eikä ihme, onhan Tom Savini ollut tässä elokuvassa maskeeraamassa ja Cletus Anderson, sekä Ed Fountain tekemässä erikoistehosteita. Kaikki kolme tunnettuja Zombie-elokuvien tekijöitä.

"The Lonesome Death of Jordy Verrill"

Mitäköhän herran tähden siunattua? Stephen King näyttelee tyhmää maanviljelijää, Jordy Verrilliä? Onko tämä todellakin se ihminen, joka on tuonut meille sellaiset mestariteokset, kuin "The Shining", "Carrie", "Misery", "Stand by Me" ja loistava "The Shawshank Redemption"? Ja nyt hän näyttelee idioottia maanviljelijää, joka kuolee koskettuaan kasvien kasvua nopeuttavaan meteoriittimehuun? Huh huh. Noh, ainakin lavasteet ovat hienoja, kun kasvit valtaavat koko maatilan ja Jordy Verrill päättää päivänsä yhtenä liikkuvana jalkapallokenttänä.



"Something To Tide You Over"

Ah, uusi tarina ja nyt kyseessä on mukava pariskunta, tai ei sittenkään, sillä vaimo on jo naimisissa ja pettää miestään ja...

Mitä julmettua? Leslie Nielsen? Leslie Nielsen vakavassa roolissa? Leslie Nielsen vakavassa roolissa? Tulihan tämäkin nähtyä sitten vihdoinkin. Eikä siinä mitään. Leslie Nielsen näyttelee murhanhimoista ja rikasta psykopaattia, Richard Vickersiä, joka haluaa murhata kaikista tavoista julmimmalla uskottoman vaimonsa ja tämän rakastajan. Hän hautaa vaimonsa hiekkaan noin kilometrin päähän siitä, minne hän hautaa tämän rakastajan nousuveden armoille. Kuin Hammurabin laki, "Jos nainen jää kiinni uskottomuudesta, sidottakoon hänet rakastajaansa ja heitettäköön jokeen". Leslie Nielsen tuo tämän kyseisen tarinaan kaivattua uskottavuutta ja hahmon luonne aiheuttaakin ristiriitoja. Katsoja voi samaistua häneen, mutta samalla toivoo hänelle kaikkea pahaa, koska otti oikeuden omiin käsiinsä. Eikä Stephen Kingin käsikirjoitus anna hänelle muuta vaihtoehtoa, kuin saada oma osuutensa Hammurabin laista. "Silmä Silmästä."

"The Crate"

Tämä on suosikkini "Something To Tide You Overin" lisäksi. Yliopiston talonmies huomaa laboratorion portaiden alapuolella laatikon vuodelta 1832, joka on ollut mukana Arktisen alueen tutkimusmatkalla. Kun hän kutsuu erään professorin luokseen katsomaan laatikon sisältöä, sotketaan mukaan vielä lisäksi vaimoonsa kyllästynyt professori, joka toivoisi vaimonsa kuolevan. Shakki-ilta peruuntuu näiden kahden professorin välillä, kun laatikon sisältä paljastuva olento tappaa kaksi ihmistä ja vaimoonsa kyllästynyt proffa näkee mahdollisuutensa. Hän sanoo vaimolleen, että hänen ystävänsä oli satuttanut tyttöä ja pyytää tätä laboratoriolle ja syöttää tämän hirviölle, lukitsee arkun ja työntää alas kalliolta lampeen.


Apinahirviö on minulle hirviöfanina julmetun hienon näköinen. Varsinkin, kun hirviö on murhanhimoinen apina, jonka taustoja ei ikinä selvitetä, vaan olento jää mystiseksi. Muutenkin tuo apinahirviö on kunnianosoitusta monille klassisille elouvahirviöille. Paitsi, että tämä apinahirviö tappaa uhrinsa goremmin, kuin yksikään 1950 -luvun hirviö.



"They're Creepin Up On You"

Julma, mysofobiasta (bakteerikammosta) kärsivä bisnesmies, Upson Pratt (E.G Marshall), taistelee torakoita vastaan hänen superhyberüberpuhtaassa ja turvallisessa kodissaan. Torakat symbolisoivat ihmisiä, joiden päälle Upson on astunut elämänsä aikana ja jotka nyt kostavat hänelle. Torakat lisääntyvät kaiken aikaa ja Upson pakenee "Paniikkihuoneeseensa" pakoon näitä otuksia, mutta hänen asuntonsa on jo täynnä näitä ja goresti torakat tunkeutuvat ulos Upsonin rinnasta.


Lopussa poika saa kostonsa isälleen, kun hän tilaa Creepshown kautta itselleen Voodoo -nuken.

Creepshown valaistukset ovat naurettavan yliampuvia sarjakuvatyyliin ja näyttely sarjakuvamaiseen tyyliin yliampuvaa. Tämän voi käsittään jonkin näköiseksi kulttielokuvaksi, koska materiaali tässä elokuvassa ei ole jokaisen kauhuelokuvafanin mieleen. 80 -luvun tyyliin Creepshow on raaka ja brutaali kauhukomedia, jonka kuolemista ei puutu gorea, eikä näyttely voi miellyttää kaikkia. Lisäksi Creepshown tarinat ovat miltei kaikki jonkinnäköisiä adaptioita vanhoista 1950 -luvun kauhuelokuvista, sillä kaikissa tarinoissa, paitsi ehkä "Something To Tide You Overissa", uhka on ulkopuolinen, eikä inhimillinen.
Silti, jos Halloweenina kyllästyttää katsoa vanhoja Slasher-elokuvia, kuten Perjantai 13, Halloween tai vakavia yliluonnollisia kauhuelokuvia, kuten Ring, Kauna tai maan mainiot Espanjalaiset 2000 -luvun kauhuelokuvat, niin Creepshow on ykkösvalinta. Viihdyttävää koomista kauhua täynnä oleva elokuva on kepeä katsoa ja aiheuttaa halpoja väristyksiä välillä. Täydellistä Halloweenin alkuiltaan.

Tähdet: ***½

tiistai 23. lokakuuta 2012

Movie Monday: Unohdus

Movie Monday kysyi haasteblogissaan, mikä on elokuva, jonka muistat, mutta olet unohtanut.
Voi jumalauta...
On se yksi elokuva, jonka näin jo siinä iässä, kun en osannut vielä edes lukea, mutta vitun kovaa olin menossa koko elokuvan mukana.
Elokuvassa oli joukko nuoria ja eräs vanhempi mies. He olivat jumissa jonkinnäköisessä rakennuksessa, jossa oli useita kerroksia. Jokaisessa kerroksessa oli ansoja ja tämä vanhempi mies varmisti ansat pois käytöstä heittämällä kengän huoneen lattialle ja jos ansa ei lauennut, oli turvallista mennä ja kun ansa laukesi, oli senkin jälkeen hyvä mennä (Huom! Jos siis muistan oikein). Mukana oli myös joukko normaaleja nuoria. Oli vahvaa ja kaunista ja sitten oli joku sekopää. Arvatkaapa, kuka kuoli ensin? Olisiko ollut se vanhempi mies ja tuo kuolemankohtaus näytti silloin maailman raaimmalta kuolemalta ikinä.
Noh, kun vanhempi mies oli kuollut, lähtivät muut nuoret sitten eteenpäin ja lopulta kaikki muut olivat kuolleita, paitsi tuo sekopää, joka ei tiennyt, mikä vuosi tai mikä valuutta oli kyseessä ja elokuva päättyi siihen, kun tämä hahmo kävelee vaaleaan valoon.
Muistan, kuinka elokuva vaikutti hieman ahdistavalta, koska emme nähneet muuta, kuin sisäkuvaa ja lavasteet näyttivät suoraan saturday night feverin tanssilattialta.
VHS -laadulla tuokin näytti niin hienolta silloin naperona.

Halloween Special: Mothman - Sanansaattaja (2002)

Mitä saadaan, kun yhdistetään Richard Gere, kulttimaineessa elävä olento ja helvetisti nopeita leikkauksia ja kovia ääniä? Noh. Helvetin pelottava trilleri.



Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 2002
Ohjaaja: Mark Pellington
Tuottaja: Gary Goldstein
Pääosissa: Richard Gere, David Eigenberg, Debra Messing
Käsikirjoitus: Richard Hatem (John A. Keelin romaanista)
Musiikki: tomandandy
Leikkaus: Brian Berdan
Kesto: 1h 53min

Kyllä, tämä elokuva on genreltään trilleri ja ikärajakin poukkoilee siinä 11-13 maissa, mutta voin kertoa, että tämä elokuva on rutkasti paljon pelottavampi, kuin luulisi.
Mothman... Mikä se on? Noh, minäpä vähän kerron...
Mothman on, jos sallitte, taruolento, jonka kerrotaan ilmestyneen vuosina 1966-67 yli sadalle ihmiselle Point Pleasantin pikkukaupungissa, johon myös tämä elokuva sijoittuu. Olento oli aiheuttanut useita ongelmia, kuten puhelin -ja radioliikenteen häiriötä. Olentoon liittyvien ilmoitusten aikana, ilmoitettiin myös useista mustiin pukeutuneista miehistä, jotka soittivat ovikelloa ja kyselivät jos jonkinnäköisiä kysymyksiä.
Mothmanin sanotaan muistuttavan mustaa pöllöä tai lepakkoa, jonka pituus on miltei kaksi metriä. Mothmanin ilmoitukset kärjistyivät lopulta siihen, että viidestoista joulukuuta vuonna 1967, Ohiojoen ylittävä silta romahti ja aiheutti 46 ihmisen kuoleman. Tuon jälkeen ilmoitukset Mothmanista loppuivat joksikin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 2001 Mothmanista saatiin ilmoitus Etelä-Dakotassa ja monet pitävät tätä varoituksena WTC -iskuista.

Mistä tämä elokuva sitten kertoo?
Tähtitoimittaja John Klein (Richard Gere) käy vaimonsa kanssa talonmetsällä ja ostettuaan ison talon, Johnin vaimo näkee jonkun lepakkomaisen olennon ja törmää katulamppuun. Myöhemmin paljastuu, että vaimolla on glioblastooma, harvinainen aivokasvain ja kun vaimo kuolee, vaipuu John traumatisoituneena masennukseen. Kaksi vuotta myöhemmin, John ajaa autollaan haastatteluun Richmondiin, joka sijaitsee Virginiassa, mutta päätyy 40 minuutin aikana 640 kilometriä väärään suuntaan Point Placeen, Länsi-Virginiaan. Kun John saa kokea ihanaisen auton hajoamisen, päätyy hän koputtamaan talon oveen ja kun omistaja, Gordon (Will Patton) tulee aukaisemaan oven, ottaa hän Johnin panttivangiksi, väittäen, että hän on viimeisenä kolmena yönä käynyt koputtamassa hänen ovelleen. Poliisin saapuessa tilanne rauhoittuu ja John saadaan vietyä motelliin yöksi. Poliisinainen, Connie (Laura Linney), sanoo, että Point Placessa on tapahtunut outoja asioita viime aikoina. Pikkuhiljaa, alkaa kylässä tapahtumaan outoja. Radioliikenne alkaa häirintymään, ihmiset ilmoittavat omituisesta, lepakkomaisesta olennosta ja Johnin kuolleen vaimon piirrustuksia tästä lepakkomaisesta "enkelistä" löytyy pitkin poikin pikkukaupunkia. John alkaa tutkimaan tapahtumia ja saa pian selville, että olennon ilmestyminen ei voi tarkoittaa hyvää, varsinkaan, kun Gordon sanoo kohdanneensa olennon, joka esittäytyy Ingrid Coldina ja Gordon sanoo puhuneensa olennon kanssa. Lisäksi tutkija, joka on erikoistunut kyseiseen asiaan, ei halua sanoa mitään muuta, kuin vähän olennon taustoista.

Mothman on tiivistunnelmainen trilleri... Mikä vitun trilleri? Kauhuelokuva tämä on. Puhdas psykologinen kauhuelokuva ja vielä yksi parhaimpia tämän genren elokuvia, mitä allekirjoittanut on ikinä nähnyt. Elokuva rakentaa hiljaa momentumia ja kun on aika purkaa, elokuva purkaa tilanteet nopeilla leikkauksilla, kovilla äänitehosteilla ja hyytävillä näyttelijänsuorituksilla. Jotkut saattavat sanoa, että Richard Gere on väärä roolivalinta tämäntyyliseen elokuvaan, mutta he eivät ole katsoneet tätä elokuvaa kunnolla. Itsekkin pidin Richard Gereä vääränä valintana, mutta nähdessäni hänet tositoimissa, olin aika yllättynyt.
Trilleriksi tämä elokuva kyllä on aika pelottava, josta tuleekin mieleeni, miksi tämä elokuva on kielletty alle 12 -vuotiailta? Kyllä tähän kanteen pitäisi lätkäistä ainakin k-16 -leima, sillä tapa, jolla Mothman esittää kauhua, on piilotettuna ja alitajuntaan pyrkivänä. Elokuvan piinallinen ote menee ihon alle ja pitää otteessaan, kunnes elokuva päättyy loppuhuipennukseen, joka ei kerro mitään ja siinä mielessä elokuva hieman lässähtää mielessä, mutta Mothman on elokuva, joka jää elämään alitajuntaan ja vaikuttaa siellä.

Tähdet: ****

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Liebster Blog



Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.


Rosa
VTVL
Sakari
Mutaa vai tähtiä?
Tuoppi

Kiitos haasteesta Iida!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Mitäs minulta täällä löytyy?

Muistan, kun 2000 -luvun alku kääntyi jo iltaansa ja eräänä kauniina päivänä, kun tulin koulusta kotiin, oli postilaatikkoomme tippunut näytenumero. Tiedättehän, Bengalin tiikeri -dvd, klassisen musiikin mestarit jne... Näitä, joita tulee ilmaiseksi ja he kuvittelevat, että alamme ostamaan niitä. No, sillä kertaa he saivat minut narunsa päähän, sillä kun näin tuon ilmaisnäytteen, meinasin lentää katosta läpi, sillä postilaatikkostani oli pudonnut Hirviöt -sarjan näytenumero ja sen kannessa komeili infokortti T.Rexistä.


En malttanut millään odottaa, että äitini olisi tullut kotiin, että saisin ruinata, että hän ostaisi näitä kortteja minulle. Hinta oli suolainen, mutta se oli aikanaan sen arvoista. Nenäni oli kaiken aikaa näiden korttien pinnassa, kun luin näitä kortteja. Plus, mukana tuli vielä pelikorttejakin!
Myöhemmin tilaus lopetettiin, ja minulta jäi hirveä kasa näitä kortteja saamasta, mutta on minulla kuitenkin suhteellisen suuri määrä näitä tuotteita kuutiossani.