sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Inspiraatiota etsimässä #1

Tässä nyt kun kerta sai tehtyä loppuun tuon edellisen tarinan, niin nyt on sitten seuraava kysymys, mitä kirjoittaa seuraavaksi? Tässä on nyt pähkäilty hetken aikaa sitä, mitä aiheita, juonia, hahmoja, characteereja ja tapahtumia tämä uusi tarina sisältäisi. Toistaiseksi ei ole muuta tullut, kuin pieniä pätkiä, joita voisi käyttää hyväksi tarinassa. Mutta kaipaan sitä ideaa tarinaan. Mikä tarinan juoni on ja mistä se kertoo. Miten ihmeessä voi "taiteilijan" pää lyödä näin tyhjää. Tästä tuleekin mieleen se vanha viisaus taiteilijoista:
"Muusikko on sellainen ihminen, joka koittaa tehdä jotain, mutta ei saa mitään aikaan.
  Kirjailija on sellainen ihminen, joka saa jotain aikaan, mutta ei kykene tekemään mitään
  Toimittaja taas on sellainen ihminen, joka kykenee kumpaankin, koska sitä kutsutaan työksi."



Olen nyt kirjoitellut työpäiväkirjani sivuja täyteen lainauksia ja satunnaisia piirrustuksia. Lisäksi olen kirjoittanut ne pienetkin pätkät muistiin, jotka ovat tulleet mieleen. On se kumma, kuinka ei voi keksiä mitään. Tiedän, että McGyver olisi räjäyttänyt jotain jollain saadakseen aiheen aikaan, mutta olenko minä Ihmemies? En. Olen omanlaatuiseni "taiteilija", joka etsii vain sitä yhtä asiaa ympäristöstään, joka antaa aiheen kirjoittaa uuden tarinan.
Kaikki pienet pätkät ovat mm. Dialogin pätkiä, hahmotyyppejä ja tapahtumia. Hyvin kapea lista. Ei tästä nyt ainakaan vielä tule mitään.
Olen nyt juuri menossa kesätöihin tekemään raparperilehti -koristeita. Jos vaikka siellä tulisi jossain vaiheessa jotakin mieleen.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Punaisissa kansissa olevaa kirjallisuutta

Sain juuri tällä viikolla valmiiksi erään tarinan, jota voisi pitää jo melkein lyhyehkönä romaanina. Romaanithan ovat useimmiten sellaisia 100-300 -sivua pitkiä tekstejä, mutta olihan Harri Nykäsen ensimmäinen Raid -kirja vuodelta 1992 rikosromaani, vaikka se ei ollut läheskään niin pitkä, kuin romaanin luulisi.
Omalla tarinallani pituuta on 32 sivua. Se on kategorialtaan... Niin, mikä se on kategorialtaan. Nähkääs kirjani kertoo siitä, kun eräs nuori 15 -vuotias poika saa päättötodistuksen kouraansa. Tätä seuraa monien satunnaisten sattumien sarja, joka aiheuttaa päähahmossa, Mikael Turusessa lopulta sen, että hän sekoaa ja päättää tehdä jotain tyhmää. Niin. Miten luokittelisit tuon. Päähenkilön tarina on hyvin paljon sellainen, jota luulisi lukevan jostakin nuortenkirjasta, mutta mikä nuortenkirja kertoo sekoamisesta? Voisiko joku kertoa minulle? Linkki olisi aika jees.
Toisaalta pidän tarinaa hyvin kirjoitettuna, mutta toisaalta minua pelottaa se, että sen omakertomus linkitetään minun omaan elämääni, jos joku, joka tuntee minut, lukee sen. Toivottavasti ihmiset lukevat sen kannen sisäpuoleen liimatun "Kirjoittajan Huomautuksen".
Kirjoitin siis tätä tarinaa tässä 17.6 - 21.6. Eli siinä tuli kirjoitettua 32 sivua 4 päivässä, joka tarkoittaa siis sitä, että päivässä syntyi 8 sivua tätä proosaa.

Tarkempia tietoja:

Nimi: Viimeinen Kesä
Kirjoittaja: Kim Sjöblom
Pituus: 32 sivua
Lajityyppi: "Vaikee sanoo"


Muutama kuva:


Kansi. Vähän huonossa valossa kuvattu. Kun tämä kerta ei ole minkään WSOY:n  tuotantoa, niin ei ole mitään prameita kansia.






















Kirjoittajan huomautus.
























Vähän kuvaa sisäkannesta.


Tarina pähkinänkuoressa:

15 -vuotias, Mikael Turunen saa kesän alussa käteensä päättötodistuksen ja kesä voi viimein alkaa. Peruskoulun päättyessä tulee mukana myös vapaus. Mikaelin kohdalla se vain jää turhan lyhyeksi, kun hän juhlien jälkeen vajoaa koomaan. Herättyään ei mikään ole enään entisensä ja Mikaelin ajattelu alkaa vajoamaan pimeyteen, josta voi pelastua vain tappamalla.

Brutaalisuus ja rakuus tässä kirjassa jää aika pieneen osaan, koska kovin moni ei taida pitää siittä, että 16 -vuotiaan kirjoituksessa on hirveästi tappamista, koska ainakin suomalaisissa asuu vääristynyt kauhun kuva. Kuva siitä, että mitä enemmän ihmisiä kuolee, sitä kauheampi elokuva on.

Lainaus:

Pieni lainaus tarinasta.
"
Heinäkuu kului nopeasti. Olin syrjäytynyt kotiini, koska ulkona liikkuminen oli liian vaarallista. Olin muutaman kerran kohdannut Juhan ja jokaisella kerralla olin saanut juosta henkeni edestä. Juha oli pitkävihainen henkilö.
Kotona ollessani oli aikaa lukea. Lukea kaikesta mahdollisesta. Lukemiseni liikui skaalalla kauhutarinat-sarjamurhaajat ja massamurhaajat. En halunnut nukkua öisin, koska kun suljin silmäni, näin painajaisia. Mutta herätessäni en muistanut enään, mitä painajaiseni koski, mutta muistan sen, että ne olivat kamalia. Kun heräsin keskellä yötä, en saanut enään unta. Joten olen pyrkinyt nukkumaan mahdollisimman vähän näinä kolmena menneenä viikkona. Päätäni särki välillä ja kerran säryn aikana, oli korvastani vuotanut verta. Migreenikohtauksia oli saattanut tulla jopa päivisinkin. Äitini sanoi minulle aina töistä tullessaan, että minulla on omituinen katse silmissäni. En minä ole mitään huomannut, mutta silti minulle on sanottu siitä. Olen katsonut itseäni peilistä ja silmäni ovat hieman tuijottavan oloiset ja suuresti auki olevat. Olen miettinyt, miltä tuntuu murhata joku. Miltä tuntuu, kun riistää jonkun toisen hengen. Olin ajatellut hyvin pimeitä asioita ollessani eristyksissä. Olin miettinyt elämän tarkoitusta ja sitä, mikä on meidän tarkoituksemme tässä maailmassa.
Olin tullut myös siihen johtopäätökseen, että elämä ja maailma on yliarvostettua."

Musiikin luomaa

Kuten hyvin tiedätte, ei mikään elokuva ole kunnollinen ilman kunnollista musiikkia. Koitakaapa joskus katsoa elokuvaa ilman kuvaa, mutta äänien kanssa. Huomaatte kyllä hyvin, että elokuvan tunnelma säilyy miltei muuttumattomana. Mutta sitten, kun koitatte katsoa elokuvaa ilman ääniä, mutta kuvan kanssa, huomaatte varmasti, että leffa ei tunnu juuri minään. Joissakin kauhuelokuvissa tuskin mikään kohtaus tuntuisi pelottavalta, jos siinä ei olisi piinaavaa, suhteellisen nopeatahtista ja veretseisauttavaa musiikia. Tästä hyvänä esimerkkinä esim. Alfred Hitchcockin Psyko (1960). Jos elokuvassa ei olisi ollut tuota legendaarista viulunsoittoa, olisi se tuskin pelottanut ketään niinkuin se teki.


http://2.bp.blogspot.com/-_G_bDwv_9D8/TpNxJpiTFdI/AAAAAAAAAIU/0lmKFsuBhVQ/s1600/Psychosis.JPG


Toinen hyvä esimerkki tästä on Tappajahai. Tiedättehän? Dum dum dum dum dum dum dum dum dum... (Dum, dum -äänen korkeus nousee)
Aina kun hai käy jonkun pahaa-aavistamattoman uimarin kimppuun.
Ja koska tämä tunnusmusiikki on tehty niin pirun hyvin, en yhtään ihmettele, että säveltäjä, John Williams, sai Oscarin parhaasta musiikista. Myöhemmin tämä sama säveltäjä mm. Sävelsi musiikit kaikkiin "Tähtien Sota" -elokuviin, "Schindlerin Listaan""Pelastakaa Sotamies Ryaniin" ja lukemattomiin muihin huippuelokuviin. (Kuten Harry Pottereihin)





Nyt, kun otin kerta asian puheeksi, ajattelin, että voisin jakaa kanssanne, kaikki 3 satunnaista lukijaa, oman listan suosikki-tunnusmusiikistani. 

Sjöpin "lempparitunnarit"


Aloitetaan klassikolla:



Kyseessä on siis "America" joka kuulaan West Side Storyssä. Miksikö valitsin tämän? Koska se on ikonin maineessa muusikaalipiireissä. Se on menevä ja ns. "svengaava". Lisäksi se jää muistiin helposti. Hieno kappale.


Tämä on kanssa aikamoinen klassikko. Judy Garland laulaa kappaleen "Somewhere over the rainbow" maatilalla. Laulu on yksinkertaisesti kaunis, niinkuin koko elokuva muutenkin. Mikäkö elokuva on kyseessä? Kiesus, jos ette ole ennen Ihmemaa Ozista kuulleet. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmasta musikaalista, joka antoi pontta kaikille muille musikaaleille. Elokuva tehtiin vuonna 1939 ja se oli yksi ensimmäisiä värikameralla kuvattuja elokuvia. Alkukohtaukset oltiin tehty seepialla, että saataisiin enemmän tunnetta itse Ihmemaa -kohtauksiin. Tästä mahdollisesti sai Andrew Tarkovsky innoituksen Stalkkeriin, 1979 , joka kuuluisasti vaihtuu keskivaiheilla mustavalkoisesta värilliseksi. 




Tämä, jos jokin on legendaarinen elokuvan tunnusmusiikki. Francis Ford Coppolan Kummisetä. Uhkaava ja 1930 -luvun New Yorkin rikollispiirejä hehkuva kappale, joka aiheuttaa minulle ainakin kylmiä väreitä jokaisella kuuntelukerralla. Tuskin tämäkään elokuva olisi ollut mitään,jos herra Nino Rota, ei olisi tehnyt tämän elokuvan musiikkia.




Bernanrd Herrmannin paras tunnussävellys Taksikuskin ohella. Puhuin tästä jo aiemmin, mutta Psykon musiikki on vain loistavaa kuunneltavaa. Tämä, jos jokin on uhkaavaa. Nopeatahtinen musiikki, jota hieman hitaampi viulu vähän rauhoittaa. Minun mielestäni minkään, ei siis minkään, kauhuelokuvan musiikissa ole onnistuttu paremmin, kuin Alfred Hitchcockin Psykossa.

Kun oli kerta puhetta Bernard Herrmannista, niin:


Taksikuski... Elokuvan nimeä voi pitää definnaationa yksinäisyydestä ja musiikki vain vahvistaa tätä. Bernard Herrmannin jazzahtava saxofonin soitto kuvastaa hyvin New Yorkkia ja musiikki on valtava osa tätä elokuvaa. Varsinkin, kun lopussa tapahtuu se, mikä yksinäiselle ihmiselle usein tapahtuu. Lopullinen sekoaminen. 
Taksikuski on muutenkin moraalisesti väärä elokuva. Miettikää nyt vähän. Taksikuski koittaa pelastaa 12 -vuotiaan lapsiprostitoidun, se on oikein kyllä, mutta onko oikein, että Travis Bickle tappaa sen vuoksi 4 ihmistä? Elokuva saa lopussa katsoja moraalisen kompassin väpättämään niin, että elokuvan lopussa ihminen jää kyselemään kysymyksiä, joihin ei ole selkeää vastausta.

Seuraavaksi vuorossa eräs ehdottomista suosikeistani:

Tiedän, se ei ole tunnusmusiikki, mutta kaikista tähän elokuvaan sävelletyistä kappaleista, tämä on minun suosikkini. Varmasti se on kaikkien muidenkin.
Mielestäni Ennio Morricone yhdessä Sergio Leonen kanssa on maailman kaikkien aikojen paras ohjaaja-säveltäjä -pari. Vain Ennio Morricone osasi säveltää täydellisesti Leonen spagettiwesterneihin musiikin. Tämä kappale aiheuttaa vieläkin kylmiä väreitä elokuvaa katsellessa. 

Vieläkin legendaarisempi on ehkä Il bruno, il brutto, il cattivo:n tunnusmusiikki:

Eli kyseessä on Dollari -trilogian päätänyt Hyvät, pahat ja rumat. Kyseessä on siis legendaarinen kappale, joka muutti kertaheitolla sen, miten Westerneihin tehdäisiin musiikit myöhemmin. Enne tuota, kaikki lännenelokuvat olivat pääasiallisesti John Waynen elokuvia, joiden musiikista vastasi suuri joukko normaalin orkesterin soittimia soittavia ihmisiä. 
Ei ennen Dollari -trilogiaa kukaan älynnyt sitä, että sähkökitaraa tai huiluja voisi käyttää tällä tavalla.

Sitten on vielä yksi Ennio Morriconen kappale, joka on ehkä hänen kauneinpansa ikinä:


Ah! Ecstasy of Gold. Tämäkin myös Hyvistä, pahoista ja rumista. Tämä musiikki viehättää aina uudelleen. Jokaisella kuuntelukerralla. Kappale on kaunis sävelmä, jossa on käytetty huiluja ja oopperalaulaja Gianna Spangoloa. Musiikki on kohtauksesta, jossa Tuco etsii kultaa pitkin aavikkoplänttiä. Ei voi muuta sanoa, kuin että tämä musiikki on mestariteos.



Kyllä, se on Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, (1994), viihdyttävä, väkivaltainen ja viihdyttävyyden loppumaton runsaudensarvi. Tunnen monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän elokuvan valehtelematta 50 -kertaa, eikä tämä elokuva vieläkään kyllästytä heitä.
Tunnusmusiikki on alkukohtauksen lopusta, jossa kaksi hahmoa; Honeybunny (Tim Roth) ja Pumpkin (Amanda Plummer) päättävät ryöstää kahvilan. Musiikki on alunperin Dick Dalen surf -versio vanhasta 1930 -luvun kappaleesta "Misirlou". Lisäksi tämä elokuva on se elokuva, joka on räjäyttänyt Samuel L. Jacksonin tähtitaivaalle ja pelastanut John Travoltan, sekä Bruce Willisin uran.


Tämä... Juuri tämä! 
Hei me rokataan! On vuoden 1984 elokuva ja näin metallifanina voin todeta, että se on saanut minut melkein itkemään muutaman kerran, koska se kertoo suoraan totuuksia siitä, mihin rock -musiikki on mennyt. Mutta se on aina yhtä huvittava ja voisin sanoa, että Hei me rokataan! -on yksi 80 -luvun parhaita ja kaikkien aikojen yksi hauskimmista elokuvista. Olemme erään tuttavani kanssa moneen kertaan nauraneet uudestaan ja uudestaan tässä elokuvassa tapahtuvia kömmähdyksiä.
Elokuva on siis fiktiivinen dokumentti, joka kertoo 60 -luvulla suositusta, mutta sittemmin unohtuneesta bändistä, nimeltä Spinal Tap. Spinal Tap lähtee uudelle kiertueelle heidän uuden albuminsa, Smell the Glove -julkaisun jälkeen. Tätä bändiä pakottaa tarve toteuttaa joka ikinen rock -klishee maailmassa. Kuten se, mitä tapahtui The Beatlesille. Yoko Ono. Näillä herroilla on oma versionsa tästä ja useista muista rock -maailman klisheistä.

Ja sitten on vielä toisiksi viimeinen:


The Transporterissa, 2002, esiintynyt Fighting Man on eräs suosikki musiikeistani, vaikka en yleensä niin juurikaan "scratching" -musiikista pidäkkään. Musiikki alkaa soimaa kohdassa, jossa elokuvan päähenkilö, Frank Martin, potkaisee erään talon oven sisään, koska talon omistaja on juuri räjäyttänyt hänen autonsa. Elokuvan taistelukohtaukset ovat nokkelia, mutta epäuskottavia. Mutta silti, ne ovat erittäin viihdyttäviä. Eniten tässä kappaleessa minua taitaa viehättää omituinen torvikomppi. Myöhemmin vasta olen alkanut kiinnittämään huomiota bassoon ja raaputteluun.

Sitten vielä viimeinen:




Tämä on vähän tuntemattomampi. Babylon A.D, jonka juoni on nerokas, mutta ei saanut ikinä niinkään suurta huomiota, kuin ehkä olisi ansainnut. Tunnusmusiikki on oikea kovismusiikki ja sopii hyvin elokuvaan, jossa liikutaan tuhoutuneessa ja apokalyptisessa maailmassa, jossa U.S.A on ainoa pelastus, mutta YK -passit ovat mahdottomia väärentää. Näin tämän ensimmäisen kerran 2009 ja ihastuin siihen välittömästi. Ostettuani tämän, kesti vähän aikaa, että sain kiinni siitä, mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu. Lisäksi, Vin Diesel on eräs suosikkinäyttelijöistäni. Sainpahan yhden tuntemattomamman elokuvan listaani.

Onhan maailmassa satoja, ellei tuhansia hyviä sävellyksiä, mutta nämä nyt tulivat minulle ensimmäisenä mieleen. Nämä ovat suosikkejani, mutta suosikkeihini kuuluu vielä paljon muitakin, joita ei nyt vain sattunut tulemaan mieleen.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

♫ Big Wax is the mutha... badest ♫

Terve taas!

 

Oletteko ikinä kuulleet sen nimisestä heebosta, kuin Big Wax? Jos olette tai ette ole, olen ihmeissäni. Hänen musiikkinsa on aivan käsittämättömän hyvää. Olen nauttinut hänen kuuntelemisestaan jo monien reissujen ajan. Aina kun ajan pyörällä jonnekkin, niin kuuntelen Waxia. Hänen lyriikkansa kertovat karua tarinaa elämästä.
 http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/7/76/2010_11_29_wax_before_an_interview_in_Los_Angeles.jpg

Kuka sitten on tämä "Big Wax"? 

Se, mitä olen ymmärtänyt tästä ihmisestä on se, että hän on U.S.A:lainen räppäri, joka asuu Kaliforniassa ja jos olen oikein ymmärtänyt, hän räppää peräti ammatikseen. Oikealta nimeltään Wax on Michael Jones ja hän on kasvanut Calvert Countyssä, Marylandissa. Hän on kuunnellut musiikkia lapsesta saakka ja kasvanut katsellen musiikkivideoita.
Uransa hän aloitti MacGregor -nimisessä, kuusihenkisessä bändissä, joka kävi kerran amerikan kiertueella, mutta hajosi sittemmin, kun jäsenet löysivät vakituisen työn ja alkoivat saamaan perheitä. Bändi toimi vuosina 2000-2005, ja perua tuolta bändiltä ovat kaksi albumia. Tuona aikana Wax myös julkaisi ensimmäisen soolo-EP:sä "Biatch!"

Vuonna 2007 Wax sitten sai huomiota sillä, että hän veljensä kanssa latasi YouTubeen videoita siitä, kun he räppäsivät. 2008 tuli kuitenkin iso pommi, kun "juutuuppiin" ladattiin video, missä Wax esitti kappaleensa "New Crack" ajaessaan autoa. Taustalla tässä kappaleessa soi joissakin piireissä legendaariseksi muodostunut "Traffic Jam".


Tämän jälkeen Wax alkoi tekemään yhteistyötä monien suosittujen muusikoiden kanssa, kuten Doumbfoundeadin ja Prince Ean -kanssa.
Ja sen jälkeen, kun hän murtautui YouTuben 100 suosituimman muusikon joukkoon, ei loppua ole enään ollut näkyvissä. Pelkkä tilasto kertoo jo siitä. 1000 tilaajaa päivittäin. 12 miljoonaa katsottua kertaa kaikissa hänen youtube -videoissaan.

Myöhemmin, jo miltei legendan maineessa oleva, youtube vloggaaja, Ray William Johnson pyysi Waxia tekemään hänelle tunnuskappaleen, nimeltä "Stalkin' your mom". Eli "Stalkkaamassa äitiäsi".


Myöhemmin RWJ teki tästä uudemman version omalla YorFavouriteMartian -tilillään:


RWJ:n ja Big Waxin yhteistyö on jatkunut myöhemmin Ray William Johnsonin Your Favourite Martian -tilillä musiikkikappaleiden nimissä.

Big Wax ja hänen veljensä Herbal T julkaisivat ensimmäisen albuminsa, Grizzly Seasonin, vuonna 2006. Myöhemmin itärannikkolainen tuottaja, EOM (lyhenne tulee sanoista Elements of Music), julkaisi Waxin kanssa vuonna 2008 albumin Liquid Courage ja vuonna 2010 albumin Clockwise yhteistyössä Doumbdoundeadin kanssa.
Maaliskuussa 2011, Wax ilmoitti tehneensä sopimuksen Def Jam Recordsin Max Goussen kanssa. He julkaisivat yhdessä mixtapen nimeltä Scrublife, jonka olen itse kuunnellut monen monituista kertaa. Scrublife toteutettiin yhteistyössä Dj Skeen ja Waxin alter-egon, Dale Firebirdin kanssa. Scrublifen pääsinkku oli nimeltään Dispensary Girl.



Lokakuussa 2011 ilmestyi toinen mixtape, Eviction Notice.


Waxin molemmat mixtapet scrublife ja eviction notice ovat molemmat ilmaisesti ladattavissa hänen kotisivultaan. Voin linkittää suorat latauspaikat.

Scrublife (2010)

Eviction Notice (2011)

Eviction Noticea voisi sanoa niinsanotuksi "räp-opperaksi", koska sen laulut kertovat, nimensä mukaan, asunnosta häädöstä, jatkuvista meluvalituksista etc.

Tietenkään Wax ei ole paljoa saanut suosiota suomessa. En muistaisi nähneeni ketään, joka olisi sanonut oikeasti "diggaavansa" Waxia. Mutta amerikassa ja etenkin USA:laisen internet -kansan ympärillä Wax on tunnettu nimi. Hänen laulunsa kertovat pääasiallisesti hieman boheemeista aiheista, kuten ganjanpoltosta, juomisesta ja musiikista. Lisäksi mukaan mahtuu paljon battlesovituksia ja tytöistä laulamisesta. Lisäksi mukana on muutamia huumorikappaleita. Käytännössä ajatellen melkein kaikki Waxin kappaleet ovat joltakin taholta katsottuna huumoriveisuja.

Suosittelen tutustumaan tähän hienoon artistiin. Itse tykkään ainakin.

Linkit:
http://www.waxdotcom.com/
http://www.islanddefjam.com/artist/home.aspx?artistID=7448
http://www.youtube.com/user/waxandherbalt

Blogin aloitushan on aina hankala?

Alku, se lopettaa kaiken

(Ja jos ei lopeta, niin sitten se pistetään lopettamaan. Prkl...)

Alkutervehdys

Terve. Saanen esittäytyä. Nimeni on Kim Sjöblom, elokuvahullu, musiikin ystävä sekä amatöörikirjoittelija. Mitäkö tarkoitan amatöörikirjoittajalla? Noh. Sanotaanko vaika näin, että en kirjoita täyspäiväisesti työkseni. Olen käsikirjoittanut yhden lyhytelokuvan ja tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, on työn alla erään näytelmän käsikirjoitus erään tuttavani kanssa. Lisäksi olen kirjoitellut pieniä ja välillä vähän pidempiäkin tarinoita pitkin lyhyttä, mutta silti kumpuista, elämääni.
Olen kirjoittanut aluksi kahta muuta blogia, jotka eivät olleet niin hyvin ideoituja. Kyllä, jos luit joskus kaksi sysisurkeata kirjoitusta Stoorisumppilasta tai Päättömän kukon kieroista tarinoista, niin ne olivat minun kirjoittamiani. Nyt nuo blogit ovat saaneet siiryä pois tieltä. En sitten tiedä, onko tämäkään niin hyvin ideoitu blogi, mutta pitäähän sitä koittaa ja pitää kirjoitustaitoa yllä.
Jos jäi ihmetyttämään, niin olen kirjoittanut joskus lyhytelokuvan. Olen kirjoittanut, ohjannut ja näyttelin vieläpä yhtä päärooleista tuossa lyhytelokuvassa. Rainan nimi oli "Tunteen tuulet" ja se tehtiin yhteistyössä Satakunnan elävän kuvan keskuksen ja Tunnemyrskyn kanssa. Elokuva kuvattiin kahdessa päivässä. Tarkoituksenahan tuolla elokuvalla ei ollut niinkään suuren maineen tai kunnian tai edes mammonan tavoittelu, vaan se, että me syrjäytymisvaarassa olevat nuoret saamme purkaa tunteitamme näihin elokuviin.
Ainiin, meinasi unohtua. Se, kuka avusti minua tuon oman elokuvani käsikirjoituksessa, saattaa olla joillekkin tuttu. Jos joku on joskus kuullut sellaisesta kulttisarjasta, kuin Alhola, niin tämä on sinulle. Käsikirjoituksessa avusti sellainen herra, kuin Jari Forsman ja jos olet yhtään tutustunut siihen, kuka on tehnyt Alhola sarjaa, tunnistat, että Forsmanin nimi vilkkuu käsikirjoittajan nimen kohdalla.
Elokuvan synopsis kuuluu jotenkin näin:
 "Poika vapautuu laitoksesta ja haluaa tavata kaikki vanhat kaverinsa pitkästä aikaa. Hän tapaa toisen kaverinsa, mutta tämä kertoo, että kolmas on sairastunut pahasti, eikä laitoshoidosta ole mitään apua."
Jotkut sanovat, että elokuva on loistava. En minä koe sitä niin tunteita välittävänä. Minä vain kirjoitin ideasta, joka oli syntynyt koko kuvausryhmän mietintäpiirissä.
 http://us.123rf.com/400wm/400/400/patrimonio/patrimonio1108/patrimonio110800049/10228707-illustration-of-a-cameraman-with-vintage-camera-shooting-side-view-done-in-the-retro-woodcut-style-s.jpg

Syrjäytynyt? Enhän minä...

Miten se muka voi olla totta? Miten niin, minä muka olen syrjäytynyt tai edes sellaisessa vaarassa? Monet ihmiset eivät huomaa sitä, ennenkuin on liian myöhäistä. Normaalit ihmiset murehtivat tulevaa aina liian paljon ja syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat liian vähän. Mutta, jos vähän jaksaa panostaa johonkin, joka ei ole paljon, on asioilla tapana järjestäytyä. Et voi työntää kiveä nopeammin alas mäkeä, sen on annettava rullata omalla painollaan.
Miten sitten minä olen muka syrjäytynyt tai sellaisessa vaarassa?
Vastaus kuuluu:
- En ole. Mutta parisen vuotta sitten olin.
Jouduin seitsemännellä luokalla lastenkotiin, koska yksinkertaisesti koulu ei vain maittanut. Oikeastaan, se oli paskaa. Puoli kiloa tuoretta paskaa, jota tarjoiltiin minulle posliinilautaselta monien ruokailuvälineiden kanssa. Ja se oli kaikki pakko nieleä, kunnes minulle riitti. Se loppui siihen. En vain käynyt koulussa, koska se oli paskaa. Lopulta minut määrättiin laitokseen. Eikä se ollut huono asia. Ei ollenkaan. Se pelasti minut totaaliselta erakoitumiselta ja syrjäytyneisyydeltä.
2010 sitten ilmoitettiin, että nyt aletaan tekemään elokuvia. Vähän aikaa epäilyjen jälkeen alkoi homma luistaa ja elokuvasta tulikin sitten suuri tunteiden tulkkaaja. Sen jälkeen on saanut ravata jos jonkinnäköisillä festivaaleilla, palkintojenjakotilaisuuksissa ja ensi-illoissa, joista tuoreimmat taisivat olla kulttuuriapurahan pokkaaminen Kokemäeltä viime Toukokuussa 2012. Lähdemme nimittäin tekemään pientä dokumenttia siitä, kuinka saan shokin suuressa ja mahtavassa, alati muuttuvassa Berliinissä.



Elokuvahulluus on puoli ruokaa

Kuten sanoin jo aikaisemmin, melkein sairaalloinen, elokuvien ystä. Rakastan elokuvia, jos ne ovat siis hyviä. Monta monituista kertaa on tullut kirottua, kun olen hukannut monta hyvää varttituntia niin lyhyestä elämästäni johonkin sontaan, jota vaikuttaisi olleen kirjoittaneena kaksikymmentä apinaa.
Elokuvat ovat hienoja tarinoiden kertomista varten. Eivät niin hyviä, kuten esimerkiksi kirjat, mutta silti.
Omiin suosikkielokuvagenreihin kuuluvat ehdottomasti psykologiset kauhu -ja trillerielokuvat. Omien kokelmieni helmiä ovat psykologisten kauhuelokuvien esikuva: Mothman - Sanansaattaja ja Jim Carreyn uran ehkä vakavamielisin elokuva, joka on trilleri: The Number 23. Lisäksi omistan myös useita klassikoita, joista näin päällisin puolin voisi mainita vaikkapa Il buono, il brutto, il cattivo, eli suomeksi Hyvät, pahat ja rumat, sekä Taksikuski. Taksikuski on muutenkin eräs kaikkien aikojen lempielokuviani.
Listassa, jossa on elokuvia, joita minun pitäisi ehdottomasti hankkia, ovat:
Sitten täysi-ikäisyyden koputellessa selkään, aion ehdottomasti ostaa vielä Pulp Fictionin ja muutaman muun loistavan elokuvan, joita on rajoitettu omalta iältäni.
http://jaymckinnon.com/blog/wp-content/uploads/2012/04/Pulp-Fiction-What-Does-Marsellus-Wallace-Look-Like.png

Lisäksi olen vielä musiikin ystävä

Niin. Musiikki on ehdottomasti lähellä sydäntäni. Se rauhoittaa, saattaa tunnelmaan, auttaa keskittymään, auttaa oppimaan, välittää tunteita ja antaa ymmärtää. Mitä hienompana musiikkia pitää, sitä paremmin se kertoo sinulle tarinasi ja ymmärrät, mistä musiikissa on kyse.

Mistäkö musiikista sitten minä pidän?
 - Pidän melkeinpä kaikesta musiikista. Kuuntelen kaikkea aina Paula Koivuniemestä, Wolfgang Amadeus Mozartin kautta, Mayhemiin. Tiedättehän, että vaikka ihminen sanookin, että on musiikin suhteen kaikkiruokainen, on olemassa aina se joku musiikki, jota hän vihaa. Nuoriin on vain iskostunut sellainen luulo, että jos hän tykkää vanhoista artisteista, kuten Led Zeppelinistä tai Rainbowsta, on hän kaikkiruokainen musiikin suhteen. Minulla ei ole sellaista ongelmaa. On olemassa jotain tiettyjä kappaleita, joita en voi sietää. Ja on tiettyjä artisteja, joista en pidä, mutta päällisin puolin ei ole juurikaan musiikkityyliä, jota vihaisin. Paitsi dubstep. Auta armias, kuulostaa ihan kuin joku olisi älynnyt tehdä radion AM -taajuuksien äänistä musiikkia ja kaikki pitävät sitä hienona. Maailmassa on vain sellaisia asioita, joita ei vain voi käsittää.
http://i.imgur.com/wTGlC.png 

Eipä minulla oikein muuta sitten taidakkaan olla. Tästä taisi tulla vähän lyhyt kirjoitus, mutta hei! Se on vasta ensimmäiseni.