tiistai 31. heinäkuuta 2012

Lempitunnareita: GTA Series

Jokaiselle "taiteen" ja viihteen lajille on oma pahanilmanlintunsa, jonka katsotaan turmelevan nuorisoa. Yhteistä näille kaikille on se, että ne eivät turmele niin paljoa, kuin luulisi. Musiikissa 1900 -luvun alkupuolella se oli Blues, 50 -luvulla Rock'N Roll (Elvis Presley), 60 -luvulla Beatles, 70 -luvulla mm. KISS, Led Zeppelin ja Black Sabbath aiheuttivat pahennusta ja 2000 -luvulla suurimmaksi taitaa nousta Lady Gaga. Elokuvissa niin tapahtui mm. Romeron zombielokuvissa, Kummisedissä ja jopa Monty Pythonin Brianin elämässä. Maailman jokaisessa viihteen eri muodossa on oma pahanilmanlintunsa, joita jokainen kukkahattutäti koittaa vastustaa kynsin ja hampain, mutta aiheuttavat vain vouhotuksellaan lisää suosiota.

Mitä peleihin tulee, se taitaa olla Grand Theft Auto -sarja, joka on aiheuttanut pahennusta maailmalla. Häikäilemätön, raaka ja kohua aiheuttava. Monesti olemme saaneet kuulla maailmalta siitä, kuinka esim. San Andreas on innoittanut joukkoa ihmisiä ryhtyä total rampageen ja tappaa viattomia ihmisiä. Sitten alkaa kohu siitä, pitäisikö pelit pistää kieltoon, niinkuin tehtiin Sieppari Ruispellon kohdalla. Sehän kirja innoitti John Lennonin murhaamiseen. Right?
Totuus on kuitenkin siinä, että nämä ovat individualisteja, eivätkä edusta koko massaa ja useimmiten he ovat aikuisia, eivät lapsia, jotka eivät tajua toden ja tarun eroa. Kyllä itsekkin muistan, kuinka leikittiin Virontörmänkadun pihoilla San Andreasta, vaikka oli 30 astetta pakkasta. Kyllä silloin jo erotti sen, että ei sitä voi mennä pitkin katuja piesten hampaita kurkkuun jokaiselta vastaantulijalta.
Jos GTA:t pitäisi kieltää, koska se on provokatiivinen, niin sitten pitäisi kieltää myös kaikki Mikki Hiiren dekkarit, Turtlesit ja NHL -supertähdet, koska ne provosoivat minua ja monia muita lapsia nuoruudessamme. Oikeasti räiskintäpelien pelaaminen ei eroa mitenkään lasten pyssyleikeistä. Ihan yhtälailla lapsi voi kuvitella puu -tai vesipyssyllä leikkimisen jälkeen voivansa mennä kellotorniin ja ampua ihmisiä.



Jos nyt palataan GTA -peleihin, niin Dan -ja Sam Houser ovat tehneet loistavaa työtä pitäessään GTA -sarjan niin tuoreena. GTA III oli varsinainen jymymenestys, mikä jätti täysin varjoonsa samana vuonna julkaistun, melkein yhtä hyvän pelin, Mafian. Se oli brutaali ja raaka. Samalla se oli hyvin vaikea. Ainakin minulle. Olin siihen aikaan 7-9 -vuotta. Ja kyllä. Pelasimme GTA III:sta. Melkein heti vuosi sen jälkeen ilmestyi oma suosikkini GTA Vice City. Mutta nyt niihin tunnareihin.
Tunnusmusiikki on ollut aina olennainen osa Grand Theft Autojen maisemaa ja usein se on maalannut kuvan pelin aikakaudesta, kuten Vice City 80 -luvun Miamista ja San Andreas länsirannikon mustista veljistä 90 -luvulla.

Sivutan tässä listassa nyt ensimmäiset 2 GTA -peliä ja muutamia pelejä, jotka en katso kuuluvaksi GTA -jatkumoon / En ole pelannut.

GTA III



Tämä oli ensimmäinen 3D GTA ja se näytti kaikkien GTA -pelien tulevan suunnan. Peli alkaa Liberty Citystä (esikuvanaan New York), jossa pelin ilmestymisen aikoihin nimettömänä pysyvää Claudea ollaan viemässä vankilaan pankkiryöstöstä. Hänet vapautetaan ja hänen on pakko nousta rikollisportaat taas kokonaan ylös suorittaen tehtäviä.
Metacriticin mukaan GTA III ja Tony Hawk Pro Skater 3 ovat molemmat tasapisteissä 97 -pisteellä ja ovat kaikista PS2 -peleistä parhaiten arvostellut.
Musiikki on sinänsä hieman imenyt vaikutteita Taksikuskista, koska musiikki sinänsä jazzahtavaa. Se kuulostaa myös groovaavalta ja siinä on itämaalainen tunnelma. Kuten pelin päähenkilö, pidetään musiikkikin nimeämättömänä.



GTA: Vice City

Okei, nyt on kyseessä oma suosikkini. Olen aina ollut 80 -luvun fani. Miami Vice - Voi kyllä. Scarface - Hell Yeah you cockroaches! Ja se siirtyi sitten mukana tähän peliin.

Tommy Vercetti on psykopaattinen mafian hitman, joka juuri vapautuu vankilasta ja rupeaa suunnittelemaan kostoa huumediilin mentyä pieleen. Hän rakentaa rikosimperiuminsa, joka on nimetty nerokkaasti Vercetti Crime familyksi, autoilla ja huumeilla + muilla rikollisilla toimilla. Lopulta Tommy saa kostonsa Sonnyn, hänen entisen työnantajansa, hyökättyä hänen kartanoonsa.
Vice Cityn tunnelma on loistava. Se on imenyt vaikutteita Scarfacesta ja Miami Vicesta. Se kertoo hyvin, minkälaista meininki oli aikoinaan Miamissa juppikesteissä.
Se mikä tässä pelissä ärsyttää, että this motherfucker can't swim! Et pysty uimaan tässä pelissä ja hyvä ettet huku sillon, kun vesi ylttää lantiolle.
Musiikki, kuten peli muutenkin, on imenyt vaikutteita paljon 80 -luvulta.



GTA: San Andreas

Seuraavaksi Houserin veljekset siirtyivät 90 -luvulle ja ottivat teemakseen EastSide-WestSide -kamppailun ja paikaksi San Andreaksen kaupungin, jonka kaupunginosat perustuvat löyhästi oikeisiin kaupunkeihin. Los Santos (Los Angeles) San Fierro (San Francisco) ja Las Venturas (Las Vegas). Päähenkilönä on musta jengiläinen ja Houserin veljekset ottivat vapauden tuoda enemmän syvyyttä päähahmoon ja tarinaan.



Carl "CJ" Johnson palaa takaisin San Andreakseen, ottaakseen osaa äitinsä hautajaisiin. Sitten lopputarina on sitä samaa. Jengisotia, rikollisia touhuja, päähahmon omien ongelmien kanssa painimista jne.
Tässä pelissä on paljon tehtävää, jossei jaksa tehdä tehtäviä alituiseen ja se aiheutti meidän piireissämme sen, että tehtävät olivat toissijaisia. Tärkeintä oli, että saimme elää uutta elämää, elämässä. Painojen nosteleminen, hiustyylin vaihtaminen, tappelun opetteleminen ja tietysti ihmisten pieksentä olivat miltei tärkeämpiä, kuin itse pelaaminen. San Andreas oli itsessään jo loistava peli, joka on saanut paikan monien ihmisten suosikkina kaikista GTA -peleistä. Sen tunnusmusiikki tunnistetaan ympäri maailman ja se onkin yksi kaikkien aikojen parhaista pelitunnereista.



Seuraavaksi hyppäämme Liberty City Storiesin ja Vice City Storiesin yli, koska en ole pelannut niitä, enkä itse asiassa katso niiden oikein kuuluvan GTA -jatkumoon.

GTA IV

Seuraavaksi oli aika siirtyä pikkuhiljaa itään päin. Kuvainnoillisesti siis. Houserin veljekset ottivat vielä lisää vapautta ja toivat Niko Bellicin hahmoon ennennäkemätöntä syvyyttä, kyynisyyttä ja sympatiaa. Päähahmona toimii, mitä oletettavimmin Serbialainen, sotaveteraani nimeltä Niko Bellic, joka tulee Amerikkaan etsimään vaurautta, parempaa elämää ja ennenkaikkea vapautta. Samalla hän hakee kostoa ihmisille, jotka ovat pettäneet hänet sodan aikana (viittaus Jugoslavian sotaan). Nikosta on vaikea erottaa, tuliko hän Amerikkaan pelkästään koston, vai hänen serkkunsa Romanin kertomien tarinoiden, joiden todenperäisyys vastaa Findancen uutiskynnystä, johdosta.


GTA IV poisti kaiken huumoripitoisen ja korvasi sen suurella määrällä draamaa, mikä vaikutti erittäin hyvältä tuulahdukselta GTA -sarjaan. Se syvensi protagonistia ja pisti ihmiset miettimään, kuinka onnekkaita he ovat, kun heillä on vapaus tekemättä mitään.
GTA IV on myös hieno moraalisesti. Voit päättää, haluatko kännien jälkeen ajaa varmasti autolla, vai ottaa taksin. Lisäksi IV:ssä on joukko moraalisia päätöksiä. Tasaisin väliajoin tulee päättää, kuka saa elää ja kuka kuolla. Kummallakin on omat etunsa, mutta ihminen itse saa päättää miten päin haluaa asian tehdä.
Peli myös painii suurten aiheiden, kuten koston ja rahan kanssa. Pidän GTA IV:stä todella paljon ja pitäisin sitä parhaana GTA pelinä ikinä, mutta on vain yksi pieni asia:

Kontrollit.

En sano, että key mapping on huono, mutta tarkoitan hahmojen ja erityisesti autojen ohjattavuutta. Tuntuu siltä, että jokainen auto iippaa kurvissa ja vaatii todellisia hermoja, että oppii ohjaamaan mitään.
Lisäksi pelimaailma on huomattavasti pienempi, mutta alueella jokaisella kadulla on nimi,eikä ole paljoa turhaa maastoa, kuten peltoja tai metsää.

Puhelimen käyttö on kiva lisä ja sitä onkin hauska modifikoida omanlaiseksi. Lisäksi pelissä ei onneksi ole juurikaan haastavia tehtäviä. Kai pelintekijät tiesivät, kuinka haastavaksi olivat kontrolleja tekemässä ja kaikki tehtävät menevät läpi viimeistään neljännellä yrittämällä.

GTA IV:n soundtrack on hyvin paljon itäeurooppalaisvaikutteinen ja pidänkin sitä parhaimpana GTA -tunnarina ikinä. Lisäksi pidän Niko Bellicin hahmoa parhaimpana pelihahmona ikinä.



GTA V:tä odotellessa...



BTW. Huomasitteko tuon pummi-Bellicin tuoss 00:58 kohdassa?

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Tietokoneeni on kuin nainen.

Sitä saa aina odottaa.
Nyt käy kone enemmän tai vähemmän hitaalla ja aina, kun koittaa katsoa videoita, rakkine jumittaa tai video ei ole synkassa. Silti onnistuin löytämään seuraavan mestariteoksen The Real Men's Playgroundista. Pulp Fictionin kuuluisa "Does he look like a bitch?" -kohtaus TF2 -hahmoilla tehtynä. Hämmästelen sitä, kuinka hyvin he ovat onnistuneet synkkaamisessa sekä siinä, kuinka pysytään lähellä alkuperäistä. Tämä tosin on "jotenkuten" valmis kohtaus.


Tosiaan. I'm Back! Oli ihan hauskaa viettää heinäkuun viimeinen täysi viikko saarella saunoen ja uiden. Eilen tultiin takaisin ja samantien oli lähtö kohti Porin keskustaa Videodivarin kuvat silmissä vilkkuen, mutta puolessavälissä matkaa tuli mieleen, että eihän kyseinen liike ole sunnuntaisin auki... Sitten muistin, että Mikkolan Prismassa on vielä pari kappaletta Panssarilaiva Potemkinin BD -versioita jäljellä.

Ainoa huono puoli, surkean sään lisäksi, saariviikossamme, oli itikat. Koipeni ovat täysin syödyt, kun sain läpsiä hyttysiä pois kimpustani.
Sitten loppuviikosta alkoi sää lämpenemään ja sitten heräsivät paarmat. Ja voi pojat niitä oli paljon. Meressä ei voinut olla kauaa uimassa, kun samantien oli Octomomin pesueen verran paarmoja kimpussa.

Ei kiitos hyttysille!


Puusauna, meri ja viikon loma. Voiko enempää pyytää?

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Vapaaviikon stand-up -huipennus

Näin mahdollisesti viimeinen blogikirjoitus ennen viikon leiriämme. Ajattelin omistaa sen loistaville stand-up -koomikoille. Nyt en puhu näistä suomalaisista, vaan amerikkalaisista. Niistä, joiden jutut naurattavat kunnolla. Kuten Jim Carrey, David Chapelle ja tietysti Jerry Seinfeld.



YouTubesta löytyy hurjasti kokonaisia Stand-Up -keikkoja monilta, loistavilta koomikoilta. Listaan tähän muutaman, mitkä kuuluvat omiin suosikkeihini.

Jerry Seinfeld - I'm Telling You Yor The Last Time! (1998)



Video ei ole ihan synkassa, mutta kyllä siitä nauttii. En muista, missä kuulin Jerry Seinfeldistä ensimmäisen kerran. Saattoi olla joku YLE Teeman muinoin hankkima lista parhaista Stand-Up -koomikoista. Sitten myöhemmin sain kuulla hänen juttujaan hänen omaa nimeään kantavassa sarjassa. 
Erityisesti pidän Jerry Seinfeldin tyylistä. Hänen ei tarvitse kiroilla, että saa ihmiset nauramaan ja siinä lajissa Jerryn tyyli on ylitse muiden. Hän on kehittänyt siitä oman taiteenlajinsa.

Jeff Dunham - Arguing With Myself (2006)




Jeff Dunham, nimi on synonyymi nukeille. Voin sanoa, että Jeff Dunham on kaikkien aikojen paras amerikkalainen vatsastapuhuja. Hän saa nuket oikeasti elämään. Monesti heräänkin kesken kaiken ja tajuan sen, että nuket eivät puhu, vaan mies niiden vieressä.
Arguing With Myself oli ensimmäinen kolmesta stand-up -keikkalevystä, jota omistan. Niitä olisi muuten enemmän, mutta suomessa on hieman hankalaa saada käsiinsä noita ulkomaisia stand-up -keikkoja.

Jim Carrey - Unnatural Act (1991)


Pitääkö Jim Carreytä esitellä muka? Mies on pelkkää kumia ja spontaania liikkumista. Ei muuta.


Dave Chapelle - For Whats Worth (2004)


Sen, mitä tiedän Dave Chapellestä on se, että hän on yksi kaikkien aikojen parhaista stand-up koomikoista. Ei paljoa enempää tarvitse tietää hänestä.

Pablo Francisco - Bits and Pieces 


Tätä tyyppiä on niin kiva imitoida.
Pablo Francisco on paras äänien imitoija, jonka tiedän nimeltä. Muistaisin, että on olemassa yksi tyyppi, joka teki junan ääntä ajaessaan kylän läpi, jossa ei ollut junaa, mutta silti. Pablo Francisco ponnahti pinnalle, kun hän imitoi amerikan trailerien miesääntä. Siitä lähtien hän on ollut yksi suosikkikoomikoistani. Olin niin maassa, kun en päässyt hänen keikalleen, kun hän oli Helsingissä tässä vähän aikaa sitten. Otin tämän pätkän, koska siinä on suosikkikohtauksiani hänen kaikista sketseistään.

Noh, lisätään nyt vielä se Movie Prewiev guykin:



Ajattelin jatkaa listausta vielä, että tässä ei ole läheskään kaikkia suosikkistanduppejani. Jätin pois mm. Robin Williamsin ja Eddie Murphyn.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Arvostelu: Army of Darkness (1992)


Army of Darkness, eli pimeyden armeija, oli Yhdysvaltalaisen ohjaajan, Sam Raimin, päätösosa legendaariselle kulttiklassikkosarjalle, Evil Deadille. Tämä erosi hyvin paljon edeltäjistään siinä, että Army of Darkness ei edustanut kauhua, vaan pikemminkin slapstick -komediaa. Tämä on pääsyy siihen, että siitä ei pidetä niin paljon, kuin edeltäjistään.



Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 1992
Ohjaaja: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Cambell, Embeth Davidtz
Käsikirjoitus: Sam & Ivan Raimi
Musiikki: Joseph LoDuca
Kesto: 1h 21min

Elokuva alkaa pienellä kertauksella, mitä tapahtui edellisissä elokuvissa. Eli päähenkilö Ash (Bruce Cambell) kertoo kauhuista, mitä hän koki tuossa hylätyssä talossa, tietysti vähemmällä gorella, kuin aikaisemmat elokuvat. Sen jälkeen Ash joutuu necronomiconin takia ajassa menneisyyteen, Englannin pimeälle keskiajalle. Ash otetaan vangiksi, mutta lopulta hän saa haulikolla ”taivuteltua” kaupungin asukkaat omalle puolelleen. Hänet lähetetään hakemaan Necronomicon takaisin, että hänet voidaan lähettää takaisin omaan aikaansa. Ashiä käsketään sanomaan sanat: ”Klaatu Barada Nikto”, samaan aikaan, kun hän on ottamassa necronomiconia, mutta arvaatteko mitä? Hän unohtaa. Hän unohtaa sanat ja päästää pahuuden valloilleen. Sitten seuraakin taistelu kuolleiden ja elävien välillä. Mutta hetkonen? Klaatu Barada Nikto, olen kuullut ne jossakin... Aivan! Uhkavaatimus Maalle (1951).

Army of Darkness nojaa hyvin paljon Bruce Cambelin näyttelemään, puhtaaseen antisankariin, Ashiin, joka on harvoja hahmoja, jotka tasapainottelee sankarin ja totaalisen persreiän välillä. Tästä elokuvasta on varsinkin jäänyt mieleen ne lukemattomat lausahdukset, kuten ”Groovy”, ”Come Get some!”, ”Gimme some sugar baby” ja lukemattomat muut.
Army of Darkness ei ole enään niinkään kauhukomedia, vaan pikemminkin toimintakomedia, joka ei oikein iskenyt Evil Dead -sarjan faneihin niin hyvin, kuin aikaisemmat elokuvat. Tässä rainassa ei edes lennä veri, muutakuin yhdessä kohtauksessa.
Maskeeraukset ovat tahalteen tehty huonosti ja lavastukset toimisivat ehkä mustavalkokameralla kuvattuna, mutta jos niistä ei välitä, voi tätä pitää yhtenä hauskimpana kauhukomediaelokuvana, mitä tulet koskaan näkemään. Nykyään tosin elokuva näyttää hieman kököltä, mutta se on silti loistava elokuva.

Pisteet: 3½/5

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Arvostelu: Babylon A.D (2008)


Mathieu Kassovitz teki viisi kokonaista vuotta käsikirjoitusta Maurice Dantecsin romaaniin, Babylon Babies ja vuonna 2005, Studio Canal suostui rahoittamaan tämän projektin ja vuonna 2008 se sai ensi-iltansa. Vin Diesel kieltäytyi Hitmanin roolista tämän elokuvan vuoksi ja se on saanut vähän huonon valon. Tuntuu, että se oli väärä valinta. Babylon A.D on elokuva, joka ei ottanut tuulta alleen ja lähtenyt menestymään. Se laskeutui mahalleen.



Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2008
Ohjaaja: Mathieu Kassovitz
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Yeoh, Mélanie Thierry
Musiikki: Atli Örvarsson
Käsikirjoitus: Mathieu Kassovitz
Kesto: 1h 37min

Elokuva alkaa prologilla, jossa kuuluu taustalla Vin Dieselin ääni puhuen siitä, pitäisikö tämä maailma pelastaa. Olemmeko me tärkeämpiä. Lisäksi hän asettaa jo alussa jumalankin kyseenalaiseen valoon.
Varsinainen elokuva alkaa, kun palkkasoturi, joka elokuvassa tunnetaan ainoastaan nimellä Toorop herää sängystään Uudessa Serbiassa. Paskaloukussa, jos sallitte. Tooropin elämä on periaatteessa vain selviytymistä. Hänet on merkattu U.S.A:ssa terroristiksi, eikä hän pääse takaisin rakkaaseen kotimaahansa. Tässä tulevaisuudenkuvassa Amerikka on se suuri unelma. Kaikki haluaisivat Amerikkaan, mikä tänä päivänä vaikuttaa vähän omituiselta.
Toorop saa lopulta toimeksiannon gangsteripomo Gorskilta, joka haluaisi, että hän salakuljettaisi erään tytön Siperialaisesta luostarista Amerikkaan. Palkintona Tooropille olisi kokonaan uusi elämä U.S.A:n passin ja uuden identiteetin kanssa. Porkkana on niin vastustamaton, että Toorop suostuu, mutta hän ei tiedä, että tätä orpotyttöä vainoavat niin Amerikkalainen uskonlahko, kuin myös salaperäiset akrobaattikommandot. Kuulostaako typerältä? Ei se ole ihan niinkään.

Babylon A.D kyseenalaistaa kaiken, mikä nykyään on tärkeää. Uskonnon, luonnonsuojelun ja ihmisluonnon. Se kertoo sen, että maailman pelastaminen on mahdotonta, koska ihmiset haluavat pelastaa itsensä ennemmin, kuin maailmansa. Jotkut sanovat tätä kyyniseksi, mutta minä kutsun sitä vain elämän realiteeteiksi.

Babylon A.D on periaatteessa kaoottinen road trip elokuva post apokalyptisen maailman läpi, jossa terrorismi ja pommitukset ovat arkipäivää. Ei ole ihme, että ihmisiä kuolee joka päivä ja maailma on julma. Periaatteessa tämä maailma on palannut vanhaan, primitiiviseen kuvaansa, jossa vain vahvimmat selviytyvät. DVD:n kannessa lukeekin: ”Kill or be Killed. Survivors Code”

Kuten sanoin jo ensimmäisessä Musiikin Luomaa -artikkelissa, pidän tämän elokuvan soundtrackistä jostain kumman syystä. AchoZen ja Atli Örvarsson tekivät hyvää työtä sekoittaessaan klassista musiikkia ja räppiä keskenään.
Hauskaa tässä elokuvassa on se, että Itä-Eurooppa -kohtauksia ei tarvinnut paljoa lavastaa, sillä kaikki rakennukset olivat juuri sen näköisiä Kazakstanissa ja Tšekissä, kuin ne olivat elokuvassa. Go Neuvostoliiton betonilähiöt! GO!
Voisin kertoa vähän juonesta: Juoni on periaatteessa hyvin simppeli, mutta rivien takana on paljon pienempiä juonia, joiden näkemiseen ei riitä pelkästään yksi katselukerta. Ellei ole mastermind.
Suoraan sanottuna, en ymmärrä, miksi tämä elokuva ei oikein ottanut tuulta alleen. Mielestäni se on oikein mainio elokuva. Sekin on tietysti katsojan silmässä. Huonoiksi puoliksi luetellaan varmaan se, että elokuva on varsin sekava, mutta sen takia tämä pitäisikin katsoa useampaan kertaan, että ymmärtää täysin, mistä tässä elokuvassa on kyse.Mutta editointityö on hyvin häiritsevää. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti, eikä niihin kerkeä kiinnittämään tarpeeksi huomiota. Eikä loppukaan ole jaksanut viehättää kaikkia.
Nautin elokuvasta, mutta muut eivät.

Pisteet: 3/5

Katsastusta eiliseen.

Eilen ei tullut kirjoitettua mitään, kun olin "hilluttelemassa" koko päivän. Ajattelin ensin, että menen Poriin kaverin luokse kahville, mutta kaverilla oli juuri muuta menoa, joten päätin mennä muuten vaan käymään pyörällä Porissa. Sitten muistin, että maailman sekopäisin seurakunta, Ulvilan seurakunta, piti nuorteniltaa. Matka kävi siis sitten sinne. Ja voin sanoa, että ainut, mikä tuossa oli pyhää, oli hartaus. Kaikki muu oli sitten taas epäpyhää. Täysin epäpyhää. En saanut unta viime yönä. Mutta oli siellä hyvin hauskaa kyllä.
Tässä nyt on Maanantaina lähtö eräälle leirille muutamien tuttujen kanssa ja sielä tulee oltua koko viikko Porin saaristossa. Eniten tässä ketuttaa se, että jos siellä saarella ei ole televisiota tai edes nettiä, niin minulta menee ensimmäiset 3 päivää Lontoon olympialaisista sivu suun. Pekingistäkin jäi vain luu käteen, kun satuin olemaan koulussa koko sen ajan, kun tuli lähetyksiä. Eniten haluaisin nähdä nyrkkeilyä. Millaista se on olympiatasolla. Onko se mielestäni huonompaa vai parempaa, kuin raskaansarjan nyrkkeily? En tiedä.



Tänään kirjoitan myöhemmin vielä yhden elokuva-arvostelun juuri katsomastani elokuvasta. Mikä se on? En kerro... Vielä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Arvostelu: Dreams in the Witch-House

Dreams in the Witch-House kuuluu, jotenkuten, tunnettuun Masters of Horror -sarjaan vuodelta 2005. Sarjaan kuuluivat myös sellaiset ohjaajat, kuin John Carpenter, Tobe Hooper ja Mick Garris, joka sai työstään elämäntyöpalkinnon. Tämän taas on ohjannut Stuart Gordon, joka on aiemmin tunnettu Re-Animatorista. Yhteistä näille kummallekkin elokuvalle, on ohjaajan lisäksi myös se, että ne kummatkin ovat alunperin H.P Lovecraftin töitä.



Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2005
Ohjaus: Mick Garris
Pääosissa: Ezra Godden, Campell Lane, Jay Brazeau
Käsikirjoitus: Mick Garris (H.P Lovecraftin novellista)
Musiikki: Richard Band
Kesto: 52min

Walter Gillman (Ezra Godden) on lopputenttejään suorittava nuorimies, joka joutuu asuntoa etsiessään ottamaan erittäin kolkon kämpän. Ainoa lohtu on, että viereisessä asunnossa asustelee mukavan oloinen nainen (Chelah Horsdal Fraciksena) ja hänen lapsensa Danny.
Walter Gillman tutkii säeteoriaa, joka koittaa selittää sitä, että universumit jakautuvat eri "kalvoihin", jolloin liikkuessa toisesta kalvosta toiseen, voi liikkua universumista toiseen.
Pian muutettuaan, kertoo eräs omituinen naapuri Walterille rotasta, jolla on ihmiskasvot ja seuraavana yönä tämä kyseinen rotta ilmestyykin Walterin uniin.


Pian Walter joutuu lapsenvahdiksi naapurin Franciksen pyynnöstä hoitamaan Dannyä sillävälin, kun Francis käy työhaastattelussa. Kun Walter nukahtaa, näkee hän unissaan noidan, josta jo aikaisemmin omituinen naapuri oli kertonut ja Walter herää omasta sängystään selkä arvilla ja Danny yksin asunnossa.
Seuraavan kerran, kun Walter nukahtaa, noita kaappaa hänet ja pakottaa rottansa avustuksella allekirjoittamaan sopimuksen. Kun Walter herää, hän onkin yliopistonsa kirjastossa edessään kirja, joka paljastuu mustan magian kirjaksi, Necronomiconiksi. Walter ymmärtää, että Danny on vaarassa, mutta ei saa Francista lähtemään.
Walther tajuaa, että hänen asunnossaan on ulottuvuuksien risteyskohta, jossa noita asustaa.
Lopussa sitten nähdäänkin suuri tahtojen taistelu Walterin ja noidan välillä.

Dreams in the Witch-House on ihan kiva pikku pakkaus, jossa on sopivissa määrin sekä pelottava, että myöskin piinaava, huomioon ottaen, että tämä ei ollut periaatteessa elokuva, vaan tv-jakso telvisioon. Siinä mielessä tästä ei oikein löydy pahaa sanottavaa. Ääniefektit ja musiikki olivat hyvin tehtyjä ja musiikki hienon omaperäistä. Ainoa, mistä voisi huomauttaa, on ehkä näyttely, mutta silloinkin vetää vesiperän, kun tajuaa, että tämä on televisiota, eikä oikeaa elokuvaa. Myös on huomion arvoista, että jostain kumman syystä, vaikka ei luulisi, niin elokuva on hieman ahdistava tunnelmaltaan.
Mutta ei tämä ole kuitenkaan niin hirveän tyydyttävää kauhun faneille, jostain kumman syystä, joten se saa aikaan vain pienen "BOO" -efektin.


Pisteet: 4/5

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kerron lyhyesti. (Wicker man)

Olin tänään pyörällä Porissa ja kohtasin siellä vanhan tuttuni. Rupesimme juttelemaan ja sitten kysyin häneltä, tykkääkö hän elokuvista?
Hän vastasi myönteisesti ja tein jatkokysymyksen, jossa kysyin, tykkääkö hän kauhuelokuvista.
Kaverini vastasi vasten kaikkia odotuksia mahdollisimman surkealla tavalla:
- En mä hirveesti, mutta Wicker man oli ihan hyvä.
Olin pöyristynyt ja meinasin sanoa tälle kaverille: "Get the fuck out of here with that bullshit." Mutta en viitsinyt.

Kuvassa reaktioni tuttavani vastaukseen.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Lempitunnareita: Batman (1989)



The Batman -elokuva oli yksi tärkeimmistä supersankarielokuvista omassa pienessä lapsuudessani. Näin sen enimmäisen kerran ollessani jotain siinä 9-11 ja vaikka kaksi ensimmäistä Spider-Man -elokuvaa oli jo ilmestynyt, oli Batman paljon parempi. Paljon, paljon, paljon parempi. Tiedän, se oli k-15 siihen aikaan (nykyään k-16), mutta se oli vain hienoa katsoa sitä. Varsinkin, kun se tuli tv:stä ja se tallennettiin VHS -nauhalle ja sitten saatiin kavereiden kanssa katsoa koko elokuva alusta loppuun kotisohvalla. Oli se aika siistiä. Varsinkin Jack Nicholsonin roolisuoritus oli hienoa katseltavaa. En usko, että Heath Ledger, vaikka mahtava olikin, pääsi lähellekkään sitä samaa suoritusta, minkä Jack Nicholson teki. Muutenkin, tuntuu siltä, että Batman on ainoa supersankari, josta on saatu ikinä kunnollisia elokuvia tehtyä. On meillä Spider-Man ja Teräsmies, jotka ovat molemmat mahtavia elokuvia, mutta on myös huonoja elokuvia: Ghost Rider, joka ei vastannut odotuksia, mutta sai silti jatko-osan ja Daredevil. Näin mainitakseen molemmat yksistä omista suosikkihahmoista, jotka olivat valkokankaalla pettymyksiä (Mukaanlukien Catwoman, joka ei ole ikinä ollut suosikkini). Sitten on vielä Tuomari -elokuvat (3), joista oma suosikkini on 2004 -vuoden versio, pääosissa Thomas Jane, mutta ei saanut kriitikkoja tai faneja puolelleen niin helposti.
Paljon on tehty elokuvia sarjakuvista:
- Fantastic Four
- Captain america
- The Watchmen
- The Spirit
- X-Men
- Blade
- Iron Man
- The Avengers
- Hulk
Lista jatkuu melkein loputtomiin.
Kuten sanoin, Batman on ehkä näistä parhaiten onnistuttu tekemään. Onhan alkuperäisessä, Tim Burtonin, elokuvasarjassa sellainenkin elokuva, kuin Batman & Robin, joka oli, miten sen nyt sanoisi, ei ihan odotusten mukainen. Se päätti alkuperäisen 80 -luvun lopun ja 90 -luvun keskivaiheille kestäneen Batman -sarjan, joka alkoi uudestaan vasta, kun Cristopher Nolan teki uuden elokuvan, Batman Begins, vuonna 2005 ja sitä seurasi Yön Ritari, jota seuraa nyt 2012 heinäkuussa ilmestyvä, uusi Batman, The Dark Knight Rises.

Jos palataan takaisin vuoteen 1989. Ainoat Batman -versiot, olivat 60 -luvun kököt slapstick -komediat. Sitten tulee Tim Burton, joka tekee Batmanistä omanlaisensa. Tutun Tim Burtonmainen. Synkkä, ihmismieltä pohtiva ja ristiriitaisia ja omituisia hahmoja sisältävä elokuva. Voisin sanoa, että se oli ensimmäinen kassamangeetti supersankarielokuvien saralla. Vuoden 1989 Batman määritteli sen, kuinka myöhemmät Batman -elokuvat tai kaikki muutkin supersankarielokuvat tehtäisiin. Ja kuten aina, oli musiiki suuri osa tätä elokuvaa. Se on ehkä kaikista mieleenpainuvin tunnusmusiikki kaikista Marvelin tai DC comicsin sarjakuviin perustuvista elokuvista.




Ja voi pojat sitä nostalgiatrippiä ja sitä kylmien väreiden määrää, kun kuulen tämän tunnusmusiikin.
Toinen juttu. Olen tässä katsonut nyt joitakin vanhoja kauhuelokuvia, joihin lukeutuu mukaan The Wolf Man vuodelta 1941. Ja sen yhden kohtauksen musiikki tuntuu kumman tutulta. Hmm...


http://www.youtube.com/watch?v=p2PsmC6wq-I&t=6m34s
Ja vertailun vuoksi, jos ei jaksa painaa linkkiä, niin:

Arvostelu: Paholaisen Asianajaja (1997)


Keanu Reevesin urassa oli se hetki, jolloin oli hieman hiljaisempaa. Vuoden 1994 menestyksen, The Speedin ja Matrixin välillä. Tähän väliin mahtui menestys A Walk in the Clouds, mutta myös Johnny Mnemonic, Chain Reaction ja Feeling Minnesota, jotka olivat floppeja. Hän myös esiintyi teatterissa Hamlettina ja häntä ylistettiin roolisuorituksestaan.
Sitten oli vielä tämä; The Devils Advocate, jossa hän esiintyi yhdessä Al Pacinon kanssa. Paholaisen asianajajaa pidetään jonkinnäköisenä hittinä, mutta ei yhtä suurena menestyksenä, kuin ehkä samana vuonna ilmestynyttä L.A Konfidentalia, mutta näitä kahta elokuvaa ei voi vertailla.





Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 1997
Ohjaus: taylor Hackford
Pääosissa: Keanu Reeves, Al Pacino, Charlize Theron
Käsikirjoitus: Jonathan Lemkin
Musiikki: James Newton Howard
Kesto: 1h 18min


Paholaisen asianajaja oli alunperin kirja, jonka kirjoitti tyyppi, nimeltä Andrew Niederman, tunnettu kauhukirjailija. Ja kun elokuvaversio tehtiin, se tuotti yli 152 miljoonaa dollaria lipputuloja. Kertooko se sitten siitä, että elokuva on hyvä?
Voin sanoa, että The Devils Advocate on loistava elokuva. Sen juoni ja käsikirjotus on mutkitteleva ja täyteläinen, näyttely on hyvää, sekä rekvisiitat valaistus huippuluokkaa. Voisin verrata sitä jopa toiseen psykologisen trillerin/kauhun klassikkoon: Seitsemään.
Nimensä mukaisesti, Paholaisen asianajaja alkaa oikeussalissa, jossa on meneillään pedofiliatapauksen oikeudenkäynti. Päähenkilö, Kevin Lormax (Keanu Reeves), on asianajaja, joka ei ole hävinnyt yhtäkään juttua 63 oikeudenkäyntiin, eikä häviä nytkään, koska saa lyötyä niin raskauttavaa todistusaineistoa pöytään. Juhliessaan taas yhtä voittoa, saa Kevin kutsun New Yorkkiin, työskentelemään Milton, Chadwick & Waters -yhtiössä. Kevin ottaa haasteen vastaan ja lähtee New Yorkkiin vaimonsa, Mary Annin (Charlize Theron), kanssa. Vaimo on onnellinen, mutta Kevinin äiti, Alice Lorax (Judith Ivey), ei uskonnollisena pidä siitä, että hänen poikansa lähtee synnintäyteläiseen Babyloniin, jota jotkut kutsuvat New Yorkiksi.
New Yorkissa tulee lisää suosiota ja lopulta, Kevin pääsee puolustavaksi asianajajaksi Miltonille. Samoihin aikoihin, hän tapaa johtaja John Miltonin (Al Pacino), karismaattisen yritysjohtajan, joka tuntuu tietävän kaikista vähän kaikkea, sekä osaa kaikkia mahdollisia kieliä. Nopeasti Kevin alkaa nostamaan suurta palkkaa ja saa uuden, suuren asunnon New Yorkin keskustasta, mutta pian alkaa tapahtumaan kummia, kun Mary alkaa näkemään näkyjä ja pian Kevin seuraa perässä. Kevin voi sivuttaa tämän näkyjen näkemisen sillä perusteella, koska hänellä on suuri juttu, jossa Alex Cullen, suuri kiinteistömoguli, on murhannut vaimonsa, lapsensa ja taloudenpitäjänsä, mutta Mary Ann ei. Pian Mary Ann alkaa putoamaan osiin, eikä Kevin, Miltonin ohjeista huolimatta, voi antaa Marylle aikaa, koska hänellä on oikeudenkäynti käytävänä. Kevin on lopussa omien narujensa vetäjä ja tiesi, mitä tulee tapahtumaan lopussa, kun hän vetää mistäkin narusta.



Paholaisen asianajaja temaattisesti pohtii kysymystä, ovatko asianajajat ja muut ihmiset turhamaisia halutessaan voittoa ja vain voittoa. Ja se yhdistää hyvin uskonnon ja ihmisen mielen sopivissa määrin. Vaikka loppupeleissä paholaisella tai jumalalla on hyvin vähän tekemistä kaiken kanssa, vaan ihminen tekee itse omat päätöksensä ja seisoo niiden takana.
Myös koko elokuvan käsikirjoitus ja juoni ovat täyteläisiä ja ne kiemurtelevat, kuin käärmeet ihmisen nahan alle ja pakottavat miettimään. Hyvin paljon tätä auttaa loistavat rekvisiitat, musiikki, äänimaailma ja ennenkaikkia näyttely. Keanu Reeves oli hieman jäykkä roolissaan, mutta Charlize Theron näytteli hyvin naista, joka on lopulta henkisesti epävakaa ja herkkä suuren pahan uhkatessa. Ja sitten oli Al Pacino karismaattisen John Miltonin roolissa. En muista, milloin viimeksi olisin nauttinut näin paljon katsellessani näyttelyä. Al Pacino oli vain loistava tässä roolissa. Ja jos pitäisi valita suosikkikohtaus tästä elokuvasta, olisi se varmasti kohtaus, jossa John Milton kertoo Kevinille ahneuden ja tuhramaisuuden tuhoista, samalla näytettäen kohtauksia, kun Milton -yhtiön varatoimitusjohtaja, Eddie Barzoon (Jeffrey Jones) on lenkillä ja alkaa näkemään harhoja ja lopulta hän saa traagisen lopun ryöstössä.
Elokuvan lopussa katsoja, joka on katsellut koko elokuvan aikana sivulta, haluaisi pois tilanteesta, mihin Kevin on joutunut, mutta pakoteitä ei ole vaikka niitä kuinka etsisi, mutta Kevin löytää ainoan pakotien, joka johtaa lopun armottoman julmaan twisteriin.



4½/5

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Ikimuistoisimpia elokuvakohtauksia

Nyt aion listata teille hyvät lukijat, muutaman parhaimmista elokuvakohtauksista.
Kohtaukset tekevät elokuvasta elokuvan. Ja jos kohtaus on ikimuistoinen, niin todennäköisesti elokuva jää mieleen hyvänä, ellei jopa mestariteoksena.
Tämäkään lista ei ole paremmuusjärjestyksessä. Listaan jälleen sekalaisesti.



Joten...

Lista ikimuistoisimmista elokuvakohtauksista.

Bullet Time - Matrix (1999)



Tämä on yksi kaikkien aikojen eniten parodisoiduista kohtauksista. Muistan tarkalleen, kun ala-asteen pihassa teimme Matrixliikkeitä ja erityisesti tätä kohtausta tuli erittäin paljon leikittyä.
Vuosia ja taas vuosia oltiin nähty telkkarissa ja elokuvissa pelkkiä räjähdyksiä ja erikoistehosteita, eikä slow-mossa ollut mitään uutta.
Wachowskin veljekset muuttivat tämän, tuoden valkokankaalle yhden ikimuistettavimmista elokuvakohtauksista. Bullet Time on täydellisesti ajoitettu, oikeaan kohtaan laitettu ja loistavasti toteutettu kohtaus, joka syöpyy mieleen.


"You Shall Not Pass" - Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen ritarit (2001)


Yksi maailman eeppisimmistä elokuvasarjoista ja Sir. Ian McKellen pääsi yhteen sen legendaarisimmista kohtauksista. Tätä, kuten Bullet Timeakin, on kopioitu ja parodisoitu vuosien varrella.
Tämä on yksi suosikkikohtauksistani of all times.
Ballrog on jahdannut Sormuksen saattuetta Morian kaivoksissa, kunnes Gandalf päättää vastustaa sitä, uhraten samalla itsensä.
"You cannot pass! I am secrant of the secret fire, wielder of the Flame of Anor. The dark fire will not avail you, flame of Udun!
Go back to the shadow.
You Shall Not Pass!"

"Why so serious?" - Yön Ritari (2008)


Melko häiritsevä ja ahdistava kohtaus, kun Heath Ledger kertoo Jokerina siitä, miten hän on saanut hymyilevät arvet poskiinsa. "Why so serious?" on myös äärimmäisen tarttuva lause. Se on siirtynyt elokuvasta lukemattomiin kuviin, julisteisiin sun muuhun krääsään, mitä tämän elokuvan mukana tuli kauppojen hyllyille.

"What's in the box?" - Se7en (Seitsemän) (1995)


Seitsemän loppuminuutit ovat rankkaa katsottavaa, kun sadistinen murhaaja kertoo David Millsille, kuinka hän kadehtii tämän elämää ja kaunista vaimoa. "So i took a little souvineir. Her pretty head." Seitsemän lopussa oli erittäin hyvä twisteri, kun paljastetaan viimeiset kaksi kuolemansyntiä.

"Don't call me Shirley." - Hei Me lennetään! (1980)


Leslie Nielsen, Hei me Lennetään. Mitä muuta tarvitsee kertoa?

Crane Shot - Pahan kosketus (1958)


Orson Wellesin "Pahan Kosketus" (The Touch of Evil) esitti meille yhden maailman parhaimmista pitkistä kohtauksista. Kolme ja puoli minuuttia kestävä kohtaus. Pidän todella paljon näistä pitkistä kohtauksista vanhoissa elokuvissa. Ne voidaan pausettaa, koska mitään mullistavaa ei juuri ole tulossa ja ne kertovat, että niiden eteen on todella nähty vaivaa.

"Life is like box of chocolates." - Forrest Gump

"Mama used to say that life is like box of chocolates. You neve know what your gonna get."
Pakko rakastaa elokuvaa ja tätä lausetta. Koska se on totta. Elämä on kuin rasia konvehteja. Ikinä ei voi tietää, mitä saa.
Forrest Gump on tavallista vähän tyhmempi ihminen, joka alkaa kertomaan tarinaansa bussipysäkillä. Ihmiset vaihtuvat ja tarina etenee. Forrest Gump kertoo ei vain oman tarinansa, mutta myös Amerikan lähihistorian sympaattisella tavalla.
Tämä on taas niitä elokuvia, joissa on sellaista vetovoimaa, mutta liiallinen tv -esitys on mielestäni vähentänyt katselunautintoa.

"Say what again!" - Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (1994)


Tämä kohtaus on palanut päähäni niin pahasti, että joka kerta, kun puhutaan hampurilaisista, mieleeni tulee "Big Kahuna Burger". Rakastan Pulp Fictionia, mutta en osaa päättää, kumpi on parempi, Reservoir Dogs vai Pulp Fiction. 
Varsinkin "I Dare yoy. I double dare you Motherfucker!" Jää  hyvin mieleen.

"pulp /'p&lp/ n. 1. A soft, moist, shapeless mass of matter.  
2. A magazine or book containing lurid subject matter and being characteristically printed on rough, unfinished paper."

"Yippee Ki-Yay Motherfucker" - Die Hard: Vain kuolleen ruumiini yli (1988)



Kun katsotte taakseppäin 80 -luvulle ja näette kaikki Schwarzenneggerit, Jean-Claudet, Chuck Norrikset ja Rambot, tajuat, että he ovat kaikki tehtyjä hommaan. John McClaine taas oli vain väärä ihminen väärässä paikassa. Hänellä vain sattui olemaan erittäin paska tuuri. Ja Yippee Kai-Yay Motherfucker -on tämän elokuvan definnaatio, kyynisesti lausahdettuna. Ainoa huono puoli tässä elokuvassa on se, että Bruce Willis meinasi jämähtää tähän rooliinsa, kunnes kiltti Quentin Tarantino -setä tuli ja pelasti hänen uransa Pulp Fictionissa.

The Duel - Hyvät, pahat ja rumat (1966)


Tätä minä pidän maailman legendaarisimpana lopputaisteluna, kun elokuvan kaikki päähahmot, Hyvä (Clint Eastwood), Paha (Lee Van Cleef) ja Ruma (Eli Wallach) -kohtaavat kullan toivossa. Tätä Sergio Leonen kohtausta kun vielä säveltää Ennio Morriconen musiikki, niin voi herrajumala, meillä on käsissämme valmiiksi hiottu timantti.

"I ate his liver with fava beans and some nice chianti." - Uhrilampaat (1991)


Kylmiä väreitä, niin paljon kylmiä väreitä. Aina kun näen tämän kohtauksen. Anthony Hopkins oli vain niin hyvä Hannibal Lecterin roolissaan. Ja käsittääkseni hän vähän jumittui siihen rooliin. Ei kuitenkaan yhtä pahasti, kuin Mark Hamil Luke Skywalkerin rooliin.
Hassua tässä kohtauksessa on se, että Anthony Hopkins improvisoi tuon shh... -kohdan. Välillä tuntuu, että kaikki maailman parhaimmat kohtaukset ovat improvisoituja.

"Im Redy for my close-up." - Auringonlaskun katu (1950)


Olihan tänne pakko lisätä yksi tosiklassikkokin. Sunset blvd. mikä teos. Tarina kuuluisuudenhullusta näyttelijättärestä, joka on valmis tekemään mitä vain sen eteen, että hän saa paikan valokiilasta.
Suosittelen lämpimästi.

Flight of the valkyries - Ilmestyskirja. Nyt!


En yleensä pidä juurikaan Vietnam -aiheisista elokuvista. Ainoa josta pidän, on Full Metal Jacket, mutta muut eivät oikein iske. Tämä kohtaus tosin on ihan toista maata. Wagnerin Flight of Valkyries -tahtiin tehty kappale, joka on ollut parodian kohteena useasti.

Destroying the Death Star - Tähtien Sota: Episodi IV: Uusi toivo (1977)


Onhan se vähän kökön näköinen nykypäivänä, mutta kuvitelkaa, että olette 11 vuotias pikkupoika ja juuri menossa katsomaan uutta avaruuselokuvaa vuonna -77. Ja sitten näette tämän. Se räjäyttää tajuntasi ja muuttaa käsityksesi elokuvista ja niiden katsomisesta kertaheitolla.
Tähtien Sota -elokuvat eivät muuttaneet vain elokuvien katsomista, ne muuttivat sen, kuinka niitä tehdään.
On se vieläkin hienon näköistä.

"Here's Johnny!" - Hohto (1980)


Legendaarinen lausahdus Jack Nicholsonin kuuluisassa roolissa.
Tässäkin on se hassu juttu, että jälleen yksi kuuluisa lausahdus on täysin improvisoitu. "Here's Johnny!" Kyllä, se on improvisoitu.
The Shining - Hohto kertoo kirjailijasta, joka muuttaa perheensä kanssa hotelliin vahtimestarin hommiim talveksi, kun hotelli on suljettu. Pikkuhiljaa, alkaa kirjailija seota siihen, että hänen projektinsa ei mene minnekkään ja mahdollisesti siihen, että (yllätys yllätys) hotelli on rakennettu intiaanien hautausmaan päälle.

"Major Kong rides the bomb", "You can't fight here. This is a war-room!" & "Mein Füher! I Can walk!" - Tri. Outolempi. Eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia.


Tämäkin on yksi uudelleenplagioitu kohtaus. Major Kong ratsastaa atomipommilla, joka on juuri tippumassa Neuvostoliittoon ja tuhoamassa koko maailman.
Tri. Outolempi on musta komedia ja satiirielokuva, joka on edelleen loistava, mutta sen ajatus on vähän vanhentunut. Enään ei ole ydinsodan uhkaa U.S.A:n ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä.
Tri.Outolempi kertoo, kun hulluksi muuttunut komentaja, jolla on outo pakkomielle "kallisarvoisiin ruumiinnesteisiin", lähettää hätäviestin, vailla oikeaa syytä, B-52 pommittajille, että heidän pitäisi tuhota Neuvostoliiton valmiiksi valitut kohteet.
Elokuva käsittelee onnistuneesti huumorin avulla ydinsodan uhkaa ja Amerikan vainoharhaista käsitystä Neuvostoliitosta.


Lausahdus yksinkertaisesti kultaa, kun puhutaan kieroutuneesta ja vääristyneestä maailmankuvasta. "Ette voi tapella täällä. Tämä on sotahuone!" Nauran aina yhtä paljon kuullessani tämän lauseen.


Aina yhtä hauska kohtaus, kun Tri. Outolempi yrittää estää robottikättään tekemästä Heil Hitler -tervehdystä. Ja lopun lause: "Mein Füher! I can Walk!" 
Tiedättekö muuten mitä?
"Mein Füher! I can walk!" on improvisoitu lause. Miten voi olla?

Rocky Training - Rocky


Pitääkö tätä esitelläkkin vielä? Musiikki on "Gonna Fly Now" Jos ette tietäneet.

"Frankly dear. I don't give a damn." - Tuulen Viemää (1939)


Toinen klassikko.
Tuulen Viemää oli ilmestymisvuonnaan 1939 jättiläinen. Yli kolme tuntia kestävä elokuva, joka kulutti loppuun kolme ohjaajaa. Mutta paras osa on tämä loppu. Pitäisi tämäkin hankkia jostakin. Mitä? Ei. Ei, ei, ei, ei, ei... Nyt olette saaneet väärän kuvan. Tämä ei ole normaali nyyhkyleffa. Siinä on sotaa, tappamista ja Atlantan suurpalo.

"You talkin' to me?" - Taksikuski (1976)


Taksikuski on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Siinä on sellaista tiettyä viehätysvoimaa minua kohtaan.
"You talkin' to me?" On jälleen yksi erittäin paljon parodisoitu kohtaus. Sekoamispisteessä oleva Taksikuski Travis Bickle leveilee aseillaan peilille, ihan kuin puhuisi oikealle ihmiselle. Minua harmittaa välillä, että ihmiset tunnistavat repliikin, mutta eivät tunnista itse elokuvaa.

Tiedättekö mitä?

Ette arvaa...

Mitäköhän yhteistä kaikilla kuuluisilla lausahduksilla on ollut tässä listassa?

Give up?

Se on Improvisoitu!
Ette varmaan nähneet tuota tulevan?

"Make him a offer, he can't refuse." - Kummisetä (1972)


Tuskin tätäkään tarvitsee hirveästi esitellä?
Tuo Marlon Brandon ääni ei ole saatu tuollaiseksi yleisen luulon mukaisesti, eli sillä että hänellä olisi pumpulia poskissa, vaan siten, että hänelle kiinnitettiin eräänlaiset hammasproteesit. Nyt olette taas vähän viisaampia.

"Luke, i am your father." - Tähtien Sota: Episodi V: Imperiumin vastaisku (1980) 


"Luke, i am yor father." -oli yksi suurimmista shokeista elokuvien historiassa. Olen kuullut tuttavilta, että heillä oli samanlaiset eleet, kuin Mark Hamilillä nähdessään tämän kohtauksen.
Kohtauksen synkkaamisessa oli erittäin paljon ongelmia, koska Darh Vaderin esittäjä ei itse puhunut repliikkejä elokuvassa. Sen teki kuuluisa James Earl Jones. Joten oli Mark Hamilille vaikeaa saada selvää, milloin hänen piti huutaa: "NOOOO!"
______________________________________________________________
Olisin vielä lisännyt listaan sellaisenkin elokuvan, kuin Jazzlaulaja, mutta koska se on ensimmäinen äänielokuva, sen ääniraitaa vahditaan tarkemmin, kuin Pentagonia, eli on käytännössä mahdotonta löytää videopätkä Jazzlaulajasta, missä on ääni.

Saattaa olla, että teen myöhemmin vielä toisen listan. Ehdotuksia saa heittää, katson sitten niistä parhaimmat.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Musiikin Luomaa: Kauhuelokuvat

Tässä seuraavassa listassa nimeän omasta mielestäni parhaimmat kauhuelokuvien tunnusmusiikit. Lisään ne sekalaisessa järjestyksessä. (!) Tarkoittaen sitä, että ne eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska on minulle liian hankalaa nimetä, mikä tunnusmusiikki on yhdeksänneksi parhain.



Olen tehnyt alkuperäisen listan paperille, josta sitten poimin pullat rusinasta. Nämä saattavat kaikki olla melko tunnettuja, koska olen niin pinnallinen luuseri, mutta kaikki ovat hyviä, sen voin luvata.


Okei, aloitetaan:

Numero 23 (2007) Harry-Gregson Williams


Hei! Katso setä! Löysin Jim Carreyn vakavan elokuvan! En tiedä, onko tämä ylivoimaisen hyvä theme, mutta rakastin elokuvaa, joten lisäsin sitten tämän tänne.

Uhrilampaat (1991) Howard Shore


Tiedän, että suuri osa ei pidä Uhrilampaita kauhuelokuvana, mutta eipä Numero 23 ole myöskään kauhuelokuva.
Howard Shore teki mielestäni erittäin hyvää työtä tehdessään Uhrilampaiden musiikkia. Se on hidas, mutta tunnelmallinen. Ja vaikka et keskittyisi niin paljon musiikkiin elokuvan aikana, tunnistat ihan varmasti tämän musiikin liittyvän Uhrilampaisiin kuullessasi viulut ja sellot.

Henry Lee Lucas - Sarjamurhaaja (1990) Ken Hale, Steve A. Jones, Mic Fabus, Robert McNaughton


Okei... Ei tämäkään ihan mikään suuri kauhuelokuva ole. Teille, jotka ette tiedä, mistä on kyse, niin sarjamurhaajista. Henry Lee Lucas oli yksi Pohjois-Amerikan pahamaineisimmista sarjamurhaajista, mutta tämä elokuva perustuu löyhästi itse Lucasiin.
Tämä musiikki on vähän niinkuin yhdistäisi Painaijainen Elm Streetin ja Terminaattorin tunnusmusiikkeja. Ja se on äärimmäisen lyhyt, mutta lyhyyden se korvaa laadulla ja tunnelmalla. Huomaatteko? Ei ole viuluja tai muita jousisoittimia. Se tekee tästä tunnusmusiikista niin erikoisen.


Perjantai 13. (1980) Harry Manfredini




Nyt, kun kirjoitan tätä, on Perjantai kolmastoista, joten tämä sopii hyvin.
Friday the 13th loi Harry Manfredinille vielä pitkään töitä. Jopa Friday the 13th part 4: The Final Chapterin jälkeen aina Jason X:n saakka. Alkuperäinen tunnusmusiikki on kuitenkin klassikko, sekin lyhykäisyydessään korvaa pituuden laadullaan, tunnelmallaan, sekä nopeudellaan.
Tuo keskiosan kuiskaukset menevät: Ki, ki, ki, Ma, ma, ma, eli Kill her Mommy, ei chi, chi, chi, ha, ha, ha, niinkuin useimmat luulevat.


Painajainen Elm Streetillä (1984) Charles Bernstein


Tunnettu myös nimellä Freddy Kreuger theme. Pahaenteinen ja erittäin hyvin tunnistettava tunnusmusiikki. Varsinkin nuo rummut, jotka, elokuvan mukaisesti, kertovat unesta ja kun mukaan heitetään tuo zembalo, niin käsissämme on 18 karaatin kultaa oleva teos.


Manaaja (1973) Mike Oldfield



Kenties ehkä maailman tunnetuin tunnusmusiikki, vaikka ei olisi elokuvaa nähnytkään, tunnistaa elokuvan musiikin aina.

The Ring (2002) Hans Zimmer 


Mikään ei ole niin pelottavaa, kuin lapsen hyräily soittorasiamusiikin tahtiin. Vai?
Pakko myöntää, en tiedä, miten he ovat onnistuneet tekemään tästä näin karmivan kappaleen, varsinkin, kun siinä ei luulisi olevan mitään pelottavaa, muttakun on. En tiedä, johtuuko se itse nimestä; The Ring, vai siitä, että musiikki on hieman alavireisesti tehty. Kuitenkin. It's Scary.


Candyman (1992) Philip Glass



Ei ehkä niin pelottava, kuin se on kaunis. Olen muutenkin aina pitänyt Philip Glassin musiikista. En usko, että Silmänkääntäjäkään olisi ollut mitään, ellei herra Glass olisi ottanut ohjia käsiinsä.

Suspiria - Tappavat Huokaukset (1977) Goblin & Dario Argento


Italialainen progebändi, Goblin, pääsi tekemään elokuvahistoriaa tällä tunnusmusiikillaan. Kappale alkaa hitaasti ja totutun kauhumaisesti, mutta muuttuu kahden ja puolen minuutin jälkeen totaalisesti. Tämä on raivannut tilaa mm. The Devils Reject's:in musiikille.

Rosemaryn Painajainen (1968) Krzysztof Komeda


Jumankauta, että oli vaikea säveltäjän nimi. Puolet kappaleen kestosta meni sen kirjoittamiseen.
Anyway.
Roman Polanskin rakastettu ja vihattu klassikko, Rosemaryn Painajainen on elokuva, joka jaksaa vieläkin kauhistuttaa, vaikka se julkaistiinkin jo vuonna 1968. Ja tämä musiikki. Kuinka et voisi rakastaa sitä? Se on myös harvinainen siinä mielessä, että siinä lauletaan, mutta ei sanoilla, vaan "lallattelulla".

The Shining - Hohto (1980) Wendy Carlos, Rachel Elkind


Tämä, kuten monet muut kauhuelokuvien tunnusmusiikit, on pahaenteinen ja onkin antanut vaikutteita moniin muihin kauhuelokuvien musiikkeihin. Koska elokuva tapahtuu vuorella, on myös kappaleessa tuulia ja se oli hyvä veto. Tämä on jäänyt historiaan yhtenä Jack Nicholsonin parhaista rooleista (Yksi lensi yli käenpesän ja Batmanin ohella).

The Devil's Rejects (2005) Tyler Bates, Terry Reid, Rob Zombie


Koska olen metallifani, on tämä lähellä sielunmaisemaa. Rob Zombien kirjoitus, ohjaus ja musiikki. Suoritus lähentelee John Carpenterin suorituksia.

Päätön Ratsumies (1999) Danny Elfman


Voidaankohan Johnny Deppiä pitää Tim Burtonin luottonäyttelijänä. On hän sentään sen verran monissa hänen elokuvissaan esiintynyt.
Päätön Ratsumies -elokuvan tunnusmusiikki on hiljaisesta alkava nousten aina asteittain ja lopulta se iskee piikin, jonka jälkeen se hiljenee taas ja aloittaa uuden nousun. Aivan kuten krapula loiventavien jälkeen.  


Uinu, uinu lemmikkini (1989) Elliot Goldenthal


Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, mutta oli tämä tunnusmusiikki sen verran hyvä, että oli se pakko lisätä tähänkin. Tämän elokuvan tunnusmusiikissa on hienoa varsinkin se, että lapsikuoro laulaa tämän viulujen ja pianon säestyksellä. Rakastan elokuvaa ja rakastan tunnusmusiikkia.

Session 9 (2001) Climax Golden Twins


Sydän alkaa hakkaamaan, kun kuuntelee tätä. Session 9 on yksi parhaimmista psykologisista kauhuelokuvista Rosemaryn painajaisen ja Inhon ohella. Se on karmiva ja niskakarvat pystyynnostattava ja musiikilla on tässäkin sormensa pelissä. 


Usva (1980) John Carpenter


Kuulostaa paljon Manaajalta, mutta ei kuitenkaan ole. Totuttua John Carpenterin laatua. Hidas ja uhkaava, aito pelon luoja. En edes katso elokuvaa, vaan kuuntelen pelkkää musiikkia ja kylmänväreet menevät selkäpiitäni pitkin ja voin myöntää, että hieman karmaisee tämä tunnari. Tämä kappale todistaa sen, mitä olen ennenkin sanonut. Musiikki luo elokuvan sielun.

Kun kerta puhuin John Carpenterista...

Halloween - Naamioiden Yö (1978) John Carpenter





On tuo John Carpenter aika jätkä. Käsikirjoittaa, ohjaa ja tekee vielä musiikin elokuvaan. Lisäksi, että tämä musiikki on yksi maailman tunnetuimmista tunnusmusiikeista ja voisin väittää, että kuuluu kolmen parhaan tunnusmusiikin joukkoon. Pidän tästä musiikista, varsinkin, kun se on hidas ja nopea samaan aikaan.


Siinä. Siinä on lista omista kauhuelokuvien suosikkimusiikeista. Saattaa olla, että jotain jäi huomaamatta. Ja muuten, jätin Tappajahain ja Psykon pois tarkoituksella, koska ne olivat jo edellisessä Musiikin Luomaa -artikkelissa.

Toivottavasti pidät.