lauantai 7. heinäkuuta 2012

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (1989)

Pet Sematary. Stephen Kingin romaaniin pohjautuva elokuva. Se voi tarkoittaa joko sitä, että elokuva on erittäin kökösti kierrättänyt vanhoja ideoita, tai sitten, että se on todella hyvä elokuva. Olen monta kertaa pettynyt Stephen King -elokuviin, mutta tällä kertaa ei tarvinnut pettyä. Uinu, uinu lemmikkini kierrättää kyllä monia vanhoja teemoja, mutta on silti tuoreenomainen elokuva.

"Sometimes dead is better." -Kuuluu tämän elokuvan slogan, jonka suomennettu versio oli mielestäni paljon parempi:
"Joskus on parempi pysyä kuolleena."

Tekniset tiedot
Alkuperäinen nimi: Pet Sematary
Tuot.Vuosi: 1989
Ohjaaja: Marty Lambert
Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwyne
Käsikirjoitus: Stephen King
Musiikki: Eliot Goldenthal
Kesto: 103 min. (1h 38min)

Creederien perhe muuttaa tuulisesta Chicagosta uuteen taloon, joka sattuu sijaitsemaan lemmikkieläinten hautuumaan vieressä. Lemmikkieläinten hautuumaan lähistöllä taas on Micmac -intiaanien hautausmaa. Creederit eivät kuitenkaan tästä tiedä tuon taivaallista, ennenkuin heidän uusi naapurinsa Jud Crandall kertoo heille siitä. Creederien perheeseen kuuluu isä Luis, äiti, Rachel, tytär, Ellie sekä muutaman vuoden ikäinen poika Cage. Perheeseen kuuluu myös Ellien kissa, Church, joka tarkoittaa Winston Churchilliä.
Luis on töissä koulun terveydenhoitajana ja eräs päivä hän saa potilaan, joka on jäänyt rekan alle. Luis koittaa parhaansa mukaan auttaa, mutta ei voi tehdä mitään enään. Yöllä hahmo, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Pascow, kertoo Luisille, että tämä ei saisi mennä hautuumaan taakse tarkoittaen Micmac -intiaanien hautausmaata. Samaan aikaan Ellien pahin pelko on, että heidän talonsa vieressä oleva, rekkoja kuhiseva tie tappaa hänen kissansa. Ja pahin painajainen tapahtuu ja Church löytyy kuolleena Crandalin pihanurmelta. Crandall vie Luisin intiaanien hautausmaalle, vaikka Luis koittaakin estellä itseään.
Kissa haudataan hautausmaalle ja se palaa takaisin, mutta vain vähän erilaisena.
Elämä jatkuu vielä hetken aikaa muuttumattomana, mutta pian perheen nuorin poika kuolee pian niin ikään rekan osuttua tähän. Koko perhe on murheen murtama ja Racelin isä, joka muutenkin vihaa Luisia, käy tämän kimppuun hautajaisissa. Crandall koittaa estellä Luisia, mutta Luis ei kuuntele tätä, vaan kaivaa poikansa ylös haudastaan ja hautaa tämän uudestaan intiaanien hautuumaalle. Poika palaa pian takaisin, mutta hieman erillaisena.
Cage ennen.
Ja Cage jälkeen.


Tämä elokuva kierrättää hyvin paljon samoja vanhoja ideoita. Intiaanien hautausmaa, elävät kuolleet jne... Mutta usein ne ovat sillä täysin samalla ja vain yhdellä tavalla kierrätettyjä. Niinkuin, että elokuvassa on vain yksi teema. Tässä elokuvassa on useampi teema ja se tekee elokuvasta niin tuoreen oloisen. Ja mukaan vielä Eliot Goldenthalin loistava musiikki, niin paketti on valmis. Tässä elokuvassa on sitä sellaista liimautuvaa ainesta, jota ei näe nykyajan elokuvissa juuri paljoa. Sellaista liimausta, joka pakottaa katsomaan loppuun asti. Lisäksi Uinu, uinu lemmikkini sisältää paljon "jumpscareja" (suom. Hyppysäikäytyksiä) joita minä rakastan aivan sydämmeni pohjasta, koska välittömästi sen jälkeen tulee se tajuton endorfiiniryöppy.
Lisäksi elokuvaan on saatu monia muitakin tunteita, kuin vain pelkoa. Siinä on aitoa surua, joka välittyy myös katsojaan. Tämä tunne tulee vahviten siinä vaiheessa, kun Luis iskee myrkkyä täynnä olevan neulan Cagen kaulaan ja tämä parkaisee, niinkuin ikäisensä luulisi. Sitä seuraa niin suuri tunneryöppy, kun alkaa tuntemaan, että asia on todellakin väärin, mutta samalla oikein. 
Suosittelen.
Pisteet: 4/5






2 kommenttia:

  1. Kirjan kun luin ensin niin luulin ettei olis elokuvana toiminu missään tapauksessa, mutta yllätys oli positiivinen. Mahtava leffa, onneks löytyy omastakin hyllystä tää!

    VastaaPoista
  2. No. Onhan kirjan kirjoittaja ja käsikirjoituksen laatija sama mies.

    VastaaPoista

Olisitko kiltti ja jättäisit kommentin? Luen ne kaikki ja vastaan parhaani mukaan. Olisin erittäin kiitollinen. Kiitos!