perjantai 31. elokuuta 2012

Quentin Tarantino -Superviikonloppu: Kunniattomat Paskiaiset (2009)


Kunniattomat paskiaiset... Sitä elokuvaa oli aluksi vain idea Quentin Tarantinon päässä. Tarantino suunnitteli aluksi tekevänsä elokuvan Vegan veljeksistä, mutta näyttelijät muuttuivat nopeasti liian vanhoiksi rooliinsa, joten vuonna 2009, meille esitettiin Inglorious Basterds, eli näin Suomalaisittain, Kunniattomat Paskiaiset.



Tekniset tiedot:
Alkuperäinen nimi: Inglorious Basterds
Tuot.Vuosi: 2009
Ohjaaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Cristoph Waltz
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Musiikki: Useita (mm. Ennio Morricone)
Kesto: 1h 33min

Potkaistaanpa sitten käyntiin tämä Quentin Tarantinon superviikonloppu tällä hänen tuoreimmalla elokuvallaan. Kunniattomat paskiaiset on groteski ja inhottava elokuva, joka kuitenkin tekee pilkkaa omasta groteskiuudestaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se myös pilkkaa Arjalaisten yksinkertaisuutta. Lisäksi Kunniattomat paskiaiset tekee työn, johon harva Amerikkalaiselokuva pystyy: Siitä vain noin 30% on englanninkielistä. Muuten siinä puhutaan vain Ranskaa tai suurimmaksi osaksi Saksaa. En tiedä, onko se totta, mutta kuulin jostain, että jotkut ihmiset olivat vaatineet rahojaan takaisin nähtyään elokuvan olevan tekstitetty. Taas saimme todistaa Amerikkalaisten laiskuuden elokuvissakäynnin ohella. Saksalaiset ja Ranskalaiset kun ovat niin helvetin hyviä puhumaan englantia. Ja mm. parhaiten Godzilla -elokuvistaan tunnettu Toho piti elokuvan ilmestymisen aikoihin kamppanjan, jossa luvattiin rahat takaisin, jos katsoja lähti ensimmäisen tunnin aikana salista.
Natsien miehittämään Ranskaan sijoittuva, Kunniattomat paskiaiset alkaa eräällä maailman kaikkien aikojen parhaimmista dialogikohtauksista, jossa juutalaismetsästäjänä tunnettu Hans Landa (Cristoph Waltz), koittaa löytää piileskeleviä juutalaisia eräältä Ranskalaiselta maitotilalta. Hän tappaa kaikki piileskelevät juutalaiset, mutta Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) pääsee nipin napin pakoon. Kolme vuotta myöhemmin, Kunniattomina paskiaisina tunnettu terroristiryhmä, jota johtaa luutnantti Aldo Rayne (Brad Pitt), aiheuttaa Hitlerille päänvaivaa. Ryhmä tappaa natseja ja Apassi-Aldon komennosta, irroittavat heidän päänahkansa intiaanityyliin. He, jotka jäävät henkiin, saavat pienen lahjan Aldolta: Hakaristiarven otsaansa, koska siten heidät voi tunnistaa natsiksi ilman univormua.



Samaan aikaan Shosanna pitää pystyssä pientä elokuvateatteria, jossa aiotaan näyttää Shosannaan ihastuneesta sotasankari Fredrick Zollerista (Daniel Brühl), kertovaa elokuvaa. Shosanna näkee tilaisuutensa tulleen. Hän aikoo kostaa perheensä kuoleman koko Natsi-Saksan johtajien läsnäollessa. Nitraattifilmi kun on erittäin tulenarkaa, aikoo hän polttaa teatterin maan päälle. Paskiaisilla on jotenkuten samanlaisia tavoitteita. He aikovat päättää koko toisen maailmansodan räjäyttämällä elokuvateatterin. Kaikki nitoutuu yhteen säälimättömässä ja ihmishenkiä säästämättömässä loppuhuipennuksessa, joka tapahtuu juuri tuossa pienessä elokuvateatterissa.
Kunniattomat paskiaiset on juuri niin groteski elokuva, miltä se kuulostaa. Hahmot ovat nerokkaan typeriä, saksalaiset yksinkertaisia ja elokuvan ilme vaikuttaa enemmän spagettiwesterniltä, kuin vakavasti otettavalta, toiseen maailmansotaan sijoittuvalta elokuvalta. Onhan Ennio Morriconen musiikkia lainattu tämän elokuvan tekemiseen. Lisäksi muusiikissa kuullaan monia nykyisiä kappaleita, jotka vaikuttavat sopivan elokuvaan, kuin nyrkki silmään. Sen lisäksi kuullaan vielä vanhanaikaista orkesteritunnusmusiikkia.
Kyllähän Kunniattomat paskiaiset sisältää lukemattomia historian epäkohtia ja se laahaa välillä. Eikä Hitlerin näyttelijää voi missään tapauksessa verrata Perikadon Hitleriin, mutta kaiken kaikkiaan tämä on loistavaa viihdettä koko sen kaksi ja puoli tuntia.

Pisteet: 4/5

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Movie Monday: Posters (+Ilmoitus)

Movie Mondayn tämän viikon haasteena olivat leffaposterit. Noh, satuin tässä juuri viikonloppuna käymään FilmTownissa, josta mukaan tarttui muutama leffaposteri, joista vain yksi on sen arvoinen, että se voitaisiin pistää seinälle:


Hauskaa, miten mukaan on joutunut myös osa tuosta Cyrodiilin kartasta (ks. TES: Oblivion).

Siitä on jonkin aikaa, kun olen nähnyt tämän elokuvan ja se oli mielestäni ihan katsottava. Vaikka olikin romanttinen elokuva. Oli ihan katsottava.

Tähän voisikin sitten kertoa, että suunnitelmissani olisi se, että ensi viikon viikonloppuna olisi suuri Quentin Tarantino -viikonloppu. Arvostelen kolme elokuvaa, kaikki Tarantinolta ja yksi.per päivä.

Suunnitelmissa:

Perjantai: Inglorious Basterds

Lauantai: Reservoir Dogs

Sunnuntai: Pulp Fiction

perjantai 24. elokuuta 2012

Arvostelu: Tohtori Outolempi Eli: Kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan pommia (1964)

"Herrat, ette voi tapella täällä! Tämä on sotahuone!" Tältä kuulostaa yksi 1900 -luvun parhaista komediaelokuvista. Tohtori Outolempi. Ihmiset puhuvat paljon, että Stanley Kubrick ei osaa tehdä kunnollista komediaa. Heille voidaan todistaa, että nämä ovat pahasti väärässä. Tohtori Outolempi on täynnä pilkkaa ja satiiria Amerikkalaisten yhdintuhon ja kommunisminpelkoa kohtaan.
Stanley Kubrick ja Terry Southern loivat elokuvaan joukon absurdeja hahmoja, jolla jokaisella on oma vinksahtanut kuvansa ja pakkomielteensä. 




Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi:1964
Ohjaaja: Stanley Kubrick
Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Terry Southern, Peter George (Peter Georgen romaanista "Red Alert")
Musiikki: Laurie Johnson
Kesto: 1h 33 min

Tohtori Outolempi keskittyy kolmeen paikkaan, joista missään ei tiedonvälitys toimi:
"Kallisarvoisiin ruumiinnesteisiin" pakkomielteen kehittänyt Kenraali Jack Ripper (Sterling Hayden) lähettää joukon B-52 pommikoneita hyökkäämään Neuvostoliittoon. Hän itse lukittautuu toimistoonsa avustajansa, Britannian RAF -kapteenin Lionel Mandraken (Peter Sellers)  kanssa ja sammuttaa kaiken tiedonvälityksen tukikohtaan.
Majuri "King" Kong johtaa erästä laivueeseen kuuluvaa B-52 pommikonetta ja saatuaan käskyn, hän sulkee tiedonvälityksen, etteivät "vihollisten" sekaantuvat viestit pääsisi läpi ja sekottaisi miehistöä. Miehistön mukana on mm. james Earl Jones ensimmäisessä roolissaan.



Pentagonissa, presidentti Merkin Muffley (Sellers), koittaa kaikkensa, että saisi hyökkäyksen Neuvostoliittoon peruttua. Häntä avustavat mm. Kommunisteja vihaava kenraali Buck Turgidson (George C. Scott), Neuvostoliiton suurlähettiläs (Peter Bull) ja natsitohtori Tri. Outolempi (Sellers).
Lopulta paljastuu, että jos Neuvostoliiton maaperään pudotetaan atomipommi, kytkeytyy päälle Neuvostoliiton "Tuomionpäivän laite", joka tuhoaa kaiken elävän maan päältä. Presidentti Muffley yrittää saada juhlissa humaltunutta, Neuvostoliiton presidentti Kissoffia ampumaan kaikki koneet alas, mutta kuten suurlähettiläs sanoi: "Presidenttimme on kansan mies, mutta hän on mies." Nämä kaikki tapahtumat tapahtuvat Ken Adamin luomissa, loistavissa lavasteissa ja lopulta kaikki huipentuvat Majuri Kongiin rastastamassa 50 megatonnin ydinpommin päällä ja Tri. Outolempeen, joka koittaa taistella, ettei hänen kätensä nousisi natsitervehdykseen.




Tohtori Outolempi on käsittämättömän hyvin tehty mestariteos. Varsinkin Peter Sellersin kolme hulvatonta roolisuoritusta. Presidentti Muffleynä, Mandrakena ja Tri. Outolempenä. Tohtori Outolempi yrittämässä estää kättään kuristamatta tätä ja nousemasta natsitervehdykseen. Itse Outolempi on Kubrickin kunnianosoitus Metropolis -elokuvalle ja tämän hullulle tiedemiehelle: Rotwangille. Kongin pommillaratsastus varsinkin on jäänyt elokuvahistoriaan ja sitä onkin parodisoitu lukemattomia kertoja.
Tohtori Outolempi on yksi usean elokuvan nippu, jonka Kubrick jakoi myöhemmin useisiin osiin. Mm. Kellopeliappelsiinissa, 2001: Avaruusseikkailussa ja Full Metal Jacketissa on osia tästä elokuvasta, mutta missään hän ei ole onnistunut, niinkuin Tohtori Outolemmessä.

Pisteet: 5/5

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kaikki ne tunnit kavereiden luona. Ja tässä on tulos!


Vaikka olenkin syntynyt 90 -luvulla. Ei se tarkoita, ettenkö olisi ikinä eläessäni pelannut NES -pelejä. Useilla vanhoilla tuttavillani oli NES olohuoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, että PS2 oli niin perkeleen kallis. Oli myös niin, että siskoni yhdellä kämppäkaverilla oli NES ja aina, kun oltiin siskon luona käymässä, niin pelattiin sitten Duck Talesia tai Super Mariota. Mutta myös se, mitä joskus pelattiin ja kirottiin sen vaikeusastetta, oli Metroid. Holy Shit tämä oli vaikea 9 -vuotiaan natiaisen kourissa. Miltei mahdoton.
Ja nyt kun olen vähän surffaillut netissä ja kuunnellut vanhoja NES -tunnareita, niin kaikki ne tukahtuneet muistot lapsuuden kulta-ajasta palasivat mieleeni. Nyt halusin vain jakaa teidän kanssanne tämän loistavan tunnusmusiikin.

Toinen on tietysti tämä:



Soittoääneni

Oodi hauskuudelle



"In 1945, peace broke out. It was the end of the Joke. Joke warfare was banned at a special session of the Geneva Convention, and in 1950 the last remaining copy of the joke was laid to rest here in the Berkshire countryside, never to be told again."



lauantai 18. elokuuta 2012

Myöhästymisilmoituksia ja maailman parhaimpia gangsterielokuvia

Joo, tota. Anteeks kaikille, jotka ovat odottaneet innolla uutta blogikirjoitusta (todennäköisesti 1-2 ihmistä, joilla ei ole ollut parempaakaan tekemistä). On tässä ollut vähän kiireitä. Koulu alkoi maanantaina ja siitä lähtien on ollut vähän kiireitä. Mitäkö teen koulussa? Noh, kuulostaako c-standien pystyttäminen tutulta? Jos kuulostaa, niin voit varmaan arvata, mitä opiskelen. Olen TV ja Elokuva-alan perustutkinnossa. Päivät ovat sen verran raskaita, ettei löydy oikein jaksamista ja halua kirjoittaa blogia. Näin viikonloppuisin voin kirjoittaa, mutta muuten saattaa jäädä aika vähäiselle. Pitää odottaa, että rytmi tasaantuu pitkän loman jälkeen, niin ehkä sitten alkaa ilmestymään kiivaampaan tahtiin kirjoituksia.
Mutta kun kerta on tämä blogikirjoitus hieman myöhässä, voisinkin sitten samantien antaa teille herkkua: Voisin esitellä teille muutaman maailman hienoimmista gangsterielokuvista. Nyt tälle listalle en esittele mitään suomalaisia rikoselokuvia, se on lista erikseen. Tälle listalle tulee kunnollisia rikosdraamoja.

Joten hyvät naiset, herrat ja muualta tulleet elokuvafriikit, esittelen teille:

Kirjoittajan päiväkirjan top 7 parhaat gangsterielokuvat


Rikos... Se on aina ollut yksi, mikä kiinnostaa ihmisiä. Se on yksi suurimmista mielenkiinnonkohteista useiden ihmisten elämässä. Yleensä nämä ihmiset ovat niitä, joiden elämä on tylsää ja harmaata. Ihmisten, joiden elämä kaipaa vaihtelua. Isoa muutosta. Oikeissa rikoksissa on vain se riski, että häkki heilahtaa.



Joten gangsterielokuvat ovat se seuraava etappi elämän virvoittamiselle. Muutenkin, ne yleensä tehdään mahdollisimman nautittavaksi. Jotkut elokuvat, kuten Kummisetä, saattavat laahata aina välillä, mutta sen ei pidä antaa haittaa.
Ja musiikeissa ollaan onnistuttu aivan käsittämättömän hyvin useissa rikoselokuvissa. Parhaimpana esimerkkinä mm. Scarface, Kummisetä, The Departed, City of God jne... 

Gangsterielokuvat voidaan jakaa kahteen osaan: Rikos ja Mafiaperhe.

Rikoselokuvat ovat usein elokuvia, joissa ei ole yhtä suurta hierarkiaa, kuin mafiaelokuvissa ja näiden rikollisliigojen johtajat luottavat usein pienempiin tekijöihin, eivätkä nämä pienet tekijät ole niin vahvasti liitoksissa perheeseen, kuin mafiaelokuvissa. (The Departed, Pulp Fiction, Reservoir Dogs)

Mafiaperhe-elokuvat liittyvät nimensä mukaisesti mafiaan ja kertovat heidän elämästään ja tavoistaan. Suurempi hierarkia ja suuremmat rikokset ja enemmän henkilökohtaisuutta. (Kummisetä, Goodfellas)

Joten aloittakaamme:

#7: Miller's Crossing (1990)


Coenin veljesten taidonnäyte siitä, kuinka hienoksi mafiaelokuvan voi tehdä. Periaatteessa elokuva kertoo siitä, kuinka kaksi mafiaa ottaa yhteen, luodit viuhuvat ja usko ystäviin on kovilla. 
Aivan loistava elokuva juuri ennenkuin Coenin veljekset singahtivat elokuvataivaalle ja muodostivat kulttistatuksensa. 







#6 The Departed (2006)
  


Elokuva, josta Martin Scorsese sai kauan odottamansa Oscarin parhaasta ohjauksesta. Nerokas juoni, loistavia näytelijänsuorituksia (Et voi olla rakastamatta Jack Nicholsonin roolisuoritusta tässäkään elokuvassa) ja loistava musiikki (Dropkick Murphys ja The Rolling Stones, voiko enempää pyytää?)
Toisella puolella Bostonin katuja, poliisikoulusta valmistuu Collin Sullivan, joka on läheisessä yhteydessä rikollisjohtaja Frank Costelloon. Samoihin aikoihin, poliisikoulusta hylätty Billy saa tehtävän soluttautua Costellon liigaan. Joten, poliisissa on rotta ja Costellon liigasssa on rotta, joten asiat menevät melko sekaisin ja tämä saattaa kuullostaa erittäin hankalalta näin luettuna, mutta katsottuna, se käy täydellisesti järkeen. 




Scarface... Tony Montana, kartano, kokaiinia ja helvetin iso ase. Mikä muu olisikaan yhtä hieno klimaksi? Musiikki on kaunista ja Al Pacinon näyttelyä on aina ilo katsoa.
Tony Montana muuttaa Kuubasta Amerikkaan tarkoituksenaan pysyä erossa rikollisista puuhista, mutta valitettavasti hän ei osaa muuta, joten hänen on pakko palata takaisin juurilleen. 
Vaikka Tony Montana onkin paha hahmo, ei hän silti ole täysin paha. Hän mm. kieltäytyy räjäyttämästä autoa, jossa on lapsia. Arpinaama on myös elokuva, jota pidetään raakana ja väkivaltaisena, vaikka siinä ei näytetäkkään mitään. 


#4 Reservoir Dogs (1992)


"Are you gonna bark all day, little doggie? Or are you gonna bite?" Quentin Tarantino on yksi maailman suurimmista videointoilijoista ja ollessaan töissä videovuokraamossa, sai hän eräältä asiakkaalta idean elokuvan nimeksi. Asiakas kyseli erästä elokuvaa nimellä: Se oli se Reservoir Dog -elokuva, kun hänen olisi oikeasti pitänyt kysyä elokuvaa: Au Revoir les elefants (Näkemiin lapset).
Reservoir Dogs kertoo siitä, kuinka yksinkertaisen jalokiviryöstön epäonnistumisen jälkeen selvinneet alkavat epäilemään toisiaan rotiksi. Tapahtumapaikkana on vanha teollisuushalli ja henkilöhahmot ovat loistavia ja roolisuoritukset vähintäänkin yhtä hyviä. Harvey Keitel on parhaimmillaan näytellessään Mr. Whitea, Tim Roth nousi pinnalle esiintyessään Mr. Orangena, hermostunut ja neuroottinen Mr. Pink sopi Steve Buscemille kuin nyrkki silmään ja Michael Madsen teki hypnoottisen roolisuorituksen Mr. Blondena. 
"You know what this is? This is the world's smallest violin playing for the waitress's." 




#3 Pulp Fiction (1994)


Jos listassa on Reservoir Dogs, on siellä pakko olla myös Pulp Fiction. Se on loppumaton populaarikulttuurin viittausten runsaudensarvi, joka kaikissa macholinereissaan vaikuttaa enemmänkin kaappihomon märältä päiväunelta, kuin vakavasti otettavalta gangsterielokuvalta. Juoni on hyvin paljon epäkronologisessa järjestyksessä, johon saattaa olla syynä se, että nämä olivat alunperin lyhytelokuvia Quentin Tarantinon pöytälaatikossa, kunnes hän tajusi nitoa ne yhteen. Olette varmasti nähneet, että liitän Pulp Fictionin surullisen useasti moneen tekstiini, mutta se on sen takia, että pidän tästä elokuvasta erittäin paljon. Se on yksi suosikkielokuvistani kaikkine muistettavine kohtauksineen ja lausahduksineen.
"Say 'what' again. Say 'what' again, I dare you, I double dare you motherfucker, say what one more Goddamn time!"




#2 Goodfellas - Mafiaveljet (1990)



Goodfellas on raaka, julma ja armoton elokuva, jonka kerronta on kuitenkin erittäin letkeää. Tämä tuo jännää kontrastia elokuvan juoneen, jota ei juurikaan ole edes. Varsinainen juonihan alkaa vasta vähän ennen loppua, jolloin tunnelma alkaa kiristymään ja ystävät alkavat muuttumaan joksikin muuksi. Muuten elokuva on vain lyhyitä tarinoita ihmisten elämästä ja henkilöhahmot ovat todella taitavasti tehtyjä. Tietysti Ray Liotta teki vähän heikon suorituksen vetäessään Henry Hillin roolin, mutta muuten hahmot ovat erittäin taitavasti tehty.
"Sure, mom, I settle down with a nice girl every night, then I'm free the next morning." 




Olette saattaneet päätellä jo, kuinka antiklimaktinen tästä lopusta tulee. Ei mitään suurta pommia. Sitä tavallista:


#1 The Godfather - Kummisetä (1972)



Sanoinhan, että lopusta tulisi antiklimaktinen.
Kummisetä on klassinen esimerkki loistavasta mafiaelokuvasta. Itse asiassa, tämä on kaikkien aikojen parhain rikoselokuva. Ei mikään muu voi mennä tämän yli. Juonessa nyt ei ole mitään hurrattavaa. Mafiaperheen patriarkka siirtää vallan pojalleen, joka ei aio lähteä mukaan huumebisnekseen ja pian syntyy ristiriitoja perheen jäsenten kesken.
Hienointa tässä elokuvassa ovat roolisuoritukset, joista jokainen on parhainta mahdollista laatua. Oscarin saanut Marlon Brando puhuu kuuluisia repliikkejään mutisemalla hammasproteesiensa kautta ja Oscar -ehdokkuuden saanut Al Pacino on vain loistava roolissaan. Kaiken kaikkiaan, miltei täydellinen rikoselokuva. Ehdottomasti kaikkien aikojen parhain draamaelokuva.
"I'm going to make him an offer, he cannot refuse."




Voisin jossain vaiheessa tehdä vielä listan parhaista suomalaisista rikos/gangsterielokuvista. Kunhan saan tarpeeksi taustamateriaalia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

perjantai 17. elokuuta 2012

Arvostelu: Waynes World (1992)

Movie Monday teki tässä alkuviikolla haasteen, jossa pitäisi tehdä arvostelu elokuvasta, joka kestää aina uudestaan katsomista. Otin siis yhden maailman parhaimmista tai surkeimmista, miten ikinä sen näetkään, komedioista, Waynes World.


Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 1992
Ohjaaja: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere
Käsikirjoitus: Mike Myers, Bonnie Turner, Terry Turner
Musiikki: J. Peter Robinson
Kesto: 1h 34min

Waynes World. Oikein loistava 90 -luvun elokuva. Varmasti yksi tuon vuosikymmenen rakastetuimmista elokuvista, mutta tälläkin elokuvalla on vihaajansa. Jotkut pitävät hahmojen ja tapahtumien koomisuutta aivan käsittämättömän typeränä. Mutta kukaan, joka tykkää tästä elokuvasta, ei voi kieltää, etteikö Waynes World muuttuisi yhä hauskemmaksi joka kerralla, kun sen katsoo uudestaan.
Tästä elokuvasta on saatu populaarikulttuuriin lukemattomia hienoja vivahteita, kuten lause Shwing! aina, kun puhutaan jostain seksuaalisesta. Myös moni elokuvan kohtaus on jäänyt elokuvahistoriaan. Kuten "No Stairway? Denied?" ja Bohemian Rhapsodyn laulaminen autossa. Unohtamatta tietysti "Extreme close-up! WOAA!" -kohtausta.



Lisäksi elokuvassa on kasa viittauksia muihin elokuviin, kuten Psykoon ja Terminator 2:seen.




Rento ja siisti, Wayne (Mike Myers) ja ujo ja sosiaalisesti rajoittunut Garth (Dana carvey), pitävät Chicagon suburbaanissa asuinympäristössä omaa kaapelisarjaansa, joka osoittautuu hyvin suosituksi. Heillä on mahdollisuus tehdä ohjelmastaan vieläkin suositumpi, kun erään ison kaapelikanavan iso kiho, Benjamin Kane (Rob Lowe) kiinnostuu heidän showstaan ja on valmis ottamaan heidät oman kanavansa ohjelmistoon. Tässä välissä Wayne on jo ehtinyt kiinnostua kuumasta rokkimimmistä, Cassandrasta, josta myös Benjamin on kiinnostunut.
Shown tuotannossa ilmenee kuitenkin ongelma. Wayne haluaisi pysyä itsenäisenä ja riippumattomana, mainostaen kohtauksessa kuitenkin pepsiä, reebookkia ja pizza hutia, eikä suostu ottamaan sponsoriksi pelihallin omistajaa, jolloin Wayne saa potkut ja ajautuu alamäkeen.



Hän menettää tyttönsä ja parhaan ystävänsä. Wayne kuitenkin päättää saada kaiken kuntoon ja kaikki johtaa loppukohtaukseen, jossa ei ole jätetty katsojaa kysymysten varaan.

Waynes Worldin juoni on todella löyhä. Löyhä kolmiodraama ja idea. Mutta tässä ei olekkaan kyse juonesta, vaan hyvästä menosta ja musiikista. Sekä tietysti loistavasta musiikki -ja elokuvahuumorista. Ei tätä elokuvaa kannata ottaa liian tosissaan, eikä siinä kannata kiinnittää liikaa huomiota asioihin, kuten kameran liikkeeseen ja kuvan pätevyyteen. Aivot narikkaan ja katsomaan ja kuuntelemaan. Ja todellakin, jos katsot, pidät siitä ja katsot myöhemmin uudestaan, on se yhä vielä hauskempi, kuin edellisellä kerralla.

Tästä elokuvasta on olemassa niin monia loistavia kohtauksia, että niitä ei kaikkia edes löydy YouTubesta, mutta jos oikeasti haluatte nähdä kunnon komedian, joka kestää kulutusta, katsokaa Waynes World.



Pisteet: 5/5

Ainiin! Meinasi unohtua:



torstai 9. elokuuta 2012

Esittelyssä: Raid (TV -sarja ja Elokuva)

Muistatteko vuotta 2000-2001? Minä en muista paljoa, mutta sen muistan, että silloin esitettiin sellaista sarjaa, nimeltä Raid. Olen myöhemmin saanut tietää, että tämä kotimainen, 12 -osainen TV -sarja on yksi Suomen kaikkien aikojen katsotuimpia TV -sarjoja. Keskimäärin sitä seurasi joka maanantai 1,2 miljoonaa katsojaa. Se on 20% Suomen kansalaisista. Otetaan vertailukohdaksi Jenkit. Jenkeissä 20% väestöstä olisi noin 60 miljoonaa ihmisitä. Vertailuna, American Idolilla on ollut maksimissaan 36 miljoonaa katsojaa. Pientä triviaa naposteltavaksi.
Taustoista sen verran, että Raid oli aluksi rikostoimittaja Harri Nykäsen rikosdekkarisarja, johon sarjan tekemisen aikoihin kuului 3 kirjaa. Raid, Raid ja paperiansa ja Raid ja lihava mies. Sen jälkeen, kun sarja oli tehty, muuttui Raid kirjana ihan joksikin muuksi. Ensimmäiset kirjat olivat vain kokeilua ja neljännessä kirjassa, Raid ja mustempi lammas, oli Raid -jatkumo muuttunut aivan toisenlaiseksi. Lopulta viimeisissä Raid -jatkumon kirjoissa, oli niillä aivan oma tarinansa, kuin sarjalla ja elokuvalla. Ja muutama vuosi sitten, ilmestyi Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteistyönä CrimeTime -sarjaan kuuluva teos, Paha, paha tyttö, joka ei varsinaisesti liittynyt alkuperäisiin kirjoihin tai elokuvaan, vaan periaatteessa sekoitti pakkaa vielä entisestään.

Raid TV -Sarja (2000)




Raid on TV -sarjana yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Se oli erittäin hyvin kirjoitettu, ohjattu ja ennenkaikkea näytelty. Siinä esiintyi Suomalaisen näyttelyn huippukaartia ja oli yksi kaikkien aikojen viihdyttävimpiä TV -sarjoja, mitä suomessa on ilmoille päässyt. Mikään sen jakso ei langennut toistamaan samaa, vaan jokaisessa jaksossa oli jotain uutta. Tietysti ensimmäiset 2 jaksoa vähän laahasivat, mutta sen jälkeen sarja alkoi nousta aivan uusiin korkeuksiin. Ensimmäisissä jaksoissa vasta esiteltiin hahmoja. Ja se tehtiin kunnolla, että myöhemmistä vaiheista saataisiin paljon, paljon enemmän irti. Sarja myös esitteli joukon viittauksia lännenelokuviin, kuten Huuliharppumetsästäjään ja Dollari -trilogiaan. mm. Kun Raid lähtee Venäjälle sarjan viimeisessä jaksossa, Tarja kysyy tältä:

"Tuletsä takasin?"
"Jonakin päivänä." 
Tämä on suora viittaus Huuliharppukostajan loppuun.

Toinen esimerkki:
Kun komisario Jansson antaa omalle vasikalleen rahaa tunnistuksesta 100 markkaa, sanoo Suvela:
"Noin vähän?"
"Juudas sai vaan neljäkymppiä." Tämä oli myöskin Huuliharppukostajassa. "Juudas tyytyi 4970 vähempään." Tietysti kaikkia ollaan vähän muutettu kopiointioikeuksien takia, mutta silti.
 Raidia on verrattu usein Clint Eastwoodin "Nimettömään Ratsastajaan" tai Charles Bronsonin "Huuliharppukostajaan". Raid sisältää myös valtavan määrän sutjakkaita heittoja ja hauskoja lainauksia. 

"Mikset ammu?"
"Osaan jo."

[Sundman tarjoaa pizzaa Raidille. Raid kieltäytyy]
"Eikö maistu?"
"Roskaruokaa."
"Jos maailma on paskaa, niin täytyy syödä sontaa. Että pystyy orientoitumaan."

"Kaikkihan me täällä puhallamme yhteen hiileen."
"Välillä tuntuu, että joku kusee siihen."

Näitä on niin paljon, että niistä saisi oman kirjansa. Lisäksi Raidin Facebook -sivustolla on monia mahtavia lainauksia, mitä ihmiset ovat lisänneet meidän iloksemme.
Jaa, te haluatte varmaan kuulla, mistä tämä kertoo?

Raid sijoittuu määrittelemättömään nykyhetkeen, jossa kaikki on luisumassa multikansallisten yhtiöiden käsiin. Sarja varsinaisesti alkaa, kun Helsingin rikospoliisin, komisario Eero Janssonin (Oiva Lohtander näyttämässä parastaan) kollega ja ystävä ammutaan kesken TV -lähetyksen. Samaan aikaan, kun Jansson tutkii murhaa, saapuu hiljainen ja laskelmoiva, alamaailman Torpedo, Raid (Kai Lehtinen) Ruotsista ystävänsä Uki Kukkamaan (Esko Salminen) pyynnöstä. Uki haluaa tietää, kuka tappoi hänen tyttärensä, vaikka hän tekikin itsemurhan. Raidilla oli aikaisemmin suhde Ukin tyttären kanssa, mutta Uki itse ei sitä hyväksynyt. Raid lähti Ruotsiin, mahdollisimman kauas Ukin tyttärestä.
Etsiessään murhaajaa, Raid palaa yhteen vanhojen Ruotsin tuttujensa, Marabou -jengin, kanssa. Tähän kuuluvat mm. Pornokauppias Sundman (Juha Muje loistavassa roolisuorituksessaan) ja asekauppias Takamäki (Kari Sorvali) auttavat omalla tahollaan Raidia löytämään syyllisen. Raid joutuu myös painimaan hänelle vaikean tunne-elämän kanssa, kun hän tapaa äärivasemmistolaisen nakkikioskin myyjän, Tarjan (Mari Rantasila), joka ei millään meinaa saada selvää, mikä tai kuka Raid oikeasti on. 
Samaan aikaan, ilmestyy Janssonille tutkimuksissa lisää ruumiita. Lisäksi hän kamppailee potenssinsa kanssa ja hänen alaisensa, Hannu "Hopo" Huusko (Pekka Huotari) ja Susisaari (Kirsti Väänänen) painivat omien ongelmiensa kanssa. Lopulta kaikki merkit alkavat vetää tarinaa kohti suuryhtiö Esconia ja tämän yhteistyökumppaneita kohden. Ja lopussa kaikki tarinat kohtaavat ja kaikki päättyy lopulta hyvin. 
Sarjassa puhutaan hyvin paljon taloudesta, rahasta, politiikasta ja kaikesta muusta, mikä Suomalaisia kiinnostaa ja se teki tästä niin vetoavan sarjan Suomalaista kansaa kohtaan. Raidissa tapahtuu ehkä kahden jakson välein jotain jännää, mutta siinä välissä ei periaatteessa ole mitään, mutta se on tehty niin loistavasti, että se ei haittaa, vaikka sarjassa ei tapahdu mitään. Riittää, että jokaisessa jaksossa tapahtuu joku pieni muutos. Ja kaikki hahmot elävät omaa elämäänsä. Sarja alkaa niputtua yhteen vasta viimeisillä hetkillä ja kun sarja liikkuu talvesta kesään, huomaa itsekkin huojentuvansa kevään ja kesän tullessa, koska ollaan yhä lähempänä loppuratkaisua. Lisäksi tämän sarjan musiikit olivat aivan omaa luokkaansa. Ne ovat aivan uskomattomat. Rauhallista, helposti muistettavaa ja joka ei kuitenkaan jää päähän soimaan. Todellista laatuviihdettä Suomen televisiossa.

Sitten se toinen, heikompi osapuoli.

Raid -elokuva (2003)



Okei, siis Raid oli siis sarjana huima menestys. Mitä tehdään, kun on suuri menestys. Tehdään elokuva. Aivan niin. Raidista tehtiin myös elokuva ja koska vanha idea oli jo käytetty, päätettiin sitä muuntaa hieman ja  jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin hahmojen tunne-elämän puolella. Tässä aika hyppäsi vain kaksi vuotta eteenpäin. Elokuva ei ollut niin hyvä, kun se oli sarjana. Mutta syynä ei ollut se, että aihe olisi kulunut. Ehei. Raid on teemana oikea runsaudensarvi, mutta sitä pitää vain käyttää kunnolla. Tässä elokuvassa se ei onnistunut niin hyvin. Aiheet pysyvät melkolailla samoina. Jansson tappelee saadakseen keppinsä heilumaan ja Huusko tappelee naisasioittensa kanssa.
Raid palaa Tarjan pyytämänä takaisin Suomeen ja joutuu heti kohtaamaan todellisuuden, että Tarja on kuollut. Hän kuoli tulipalossa, jossa poltettiin samalla vasemmistolaislehti. Tuhopolton takana on jälleen yksi iso kiho. Liikemies, joka koittaa ostaa Suomen energiayhtiön heti sen jälkeen, kun hän on ostanut Vattenfallin Ruotsista.
Raid saa selville, että Tarja ei ole kuollut, vaan pääsi pakoon ajoissa ja löytää Tarjan majakasta, jossa hän kohtaa myös muutaman pikkurikollisen, jotka eivät ole ongelma Raidille. Tarja ei ole tässä versiossa niin poliittinen, kuin hän oli sarjassa, mikä oli vähän harmi. Nyt hänet kuvattiin prinsessana pulassa, jolloin hän ei ollut se sama, vahva nainen, joka hän oli TV -sarjassa. Elokuva myös painotti enemmän toimintaan, kuin draamaan, mikä on ymmärrettävää, koska nyt tehtiin elokuvaa, eikä sarjaa.
Juoni on periaatteessa sama: Jansson aloittaa pienestä surman tutkimisesta ja Raid ystävän pyynnöstä. Elokuvassa vain oli se, että hahmot pysyivät turhan lähellä toisiaan. Ei ole kunnollista kahta erillistä tarinaa, jotka nitoutuisivat lopussa, mutta silti. Elokuva on ihan viihdyttävä, vaikka siinä ei olekkaan niin paljon viittauksia ja hyviä heittoja, kuin TV -sarjassa. Molemmille kannattaa antaa mahdollisuus, sillä molemmat ovat Suomen historian parhainta tuotosta.

Ja kyllä, olen lukenut kaikki Raid -kirjat, katsonut sarjan useampaan otteeseen ja elokuvan ainakin 20 kertaa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Uusi hylly tullut ja nyt ovat elokuvat vihdoinkin järjestyksessä

Sain tässä juuri uuden hyllyn, koska vanhasta uhkasi loppua kokonaan tila. Elokuvia on tässä kesän aikana kerääntynyt niin mukavasti, että yksin elokuvia on tällä hetkellä 71, kun taas kesän alussa niitä oli vaivaiset 10-25. Siihen lisätään vielä boksit ja pelit, niin omistuksessa on reilusti yli sata levykuorta. Joten varmaan tajuatte, miksi piti hommata uusi hylly.


Onneksi sain tämän hyllyn varastosta, ettei tarvinnut hakea itse kaupasta, koska rahatilanne on se, mikä yleensä suomalaisella on.
Hain myös varastosta vanhan telkkarini takaisin. Enään pitää etsiä jostain tuo vanha DVD -soitin, joka tuntuu kadonneen mysteerisesti. Hmm... Enpä tiedä.

Vasemman puoleisen hyllyn ensimmäisellä hyllyrivillä on höylän lisäksi Aku Ankan Taskukirjani sekä Roope-Setä -pokkarini. Toisella hyllyllä taas on muut sarjakuvat, kuten Fingerporit ja Korkeajännitykset. Kolmannella hyllyllä sitten on varsinaiset kirjat vasemmalla puolella ovat fiktiokirjat ja oikealla tietokirjat.
Alin hylly koostuu satunnaisista tietokirjoista, pokkareista ja telkkari jättää nyt varjoonsa yhden kulta-aarteistani: Rock -ensyklopedian. Painaa tonnin.

Oikeanpuolesella hyllyllä taas ovat sitten kaikki elokuvani. Ylimmällä hyllyllä ovat Draama/Toiminta/Trillerielokuvat. Toisella hyllyllä kauhuelokuvat. Kolmannella hyllyllä ovat boksit, sekalaiset ja komediat. Toiseksi alimmalta löytyvät pelit ja alimmalta löytyy lisää satunnaista kamaa ja arkistointivihko ja James Bond -ensyklopedia. sekin painaa tonnin.

2000 -luvun hyvät kauhuelokuvat

Välillä tuntuu siltä, että koko elokuvabisnes on kriisissä uusien ideoiden puuttuessa. Aina välillä näkee jotain puolipakolla väännettyjä ideoita, jotka ne saavat aina vähintään Oscarin omaperäisyydestään, koska ei ole mitään parempaakaan palkittavaksi. Tämä todistui mm. Benjamin Buttonin ihmeellisessä elämässä ja The Artistissa. Nämä ovat molemmat niin omaperäisiä elokuvia, että ne on pakko palkita. Jos Hollywood pursuaisi kokonaan uusia ideoita ja loistavia elokuvajuonia, eivät elokuvat, kuten Hugo tai Inception olleet niin menestyviä. Mutta kukaan ei voi näitä elokuvia katsoessaan paeta tunnetta, että ne eivät olisi puolipakosti tehtyjä.



Tämä efekti toteutuu erittäin paljon kauhuelokuvien saralla. 2000 -luku on ollut päällisin puolin pelkkiä remake -ja reboot -elokuvia. Nämä elokuvat ovat usein hirveää kuraa, joita ei aivovaurion uhalla tulisi kenenkään katsoa.
Ainoan eron tekevät Japanilaiset, Korealaiset ja Kiinalaiset kauhuelokuvat. Pitkään Japani oli Tohon maineen avulla vain jättihirviöelokuvamaa, tunnettu parhaiten Godzillasta, Mothrasta ja King Kidorahista. Mutta vuonna 1998 ilmestynyt Ringu muutti kaikkien käsityksen aasialaisesta kauhusta.
90 -luvun lopulla, alkoi Amerikassa uusi kauhuelokuvien alagenre. Ensimmäisen persoonan POV -elokuvat, joista ensimmäinen elokuva oli The Last Broadcast, joka ilmestyi samana vuonna, kuin Ringu. Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, joten ei paneuduta siihen elokuvaan niin paljoa. Tämän alagenren potkaisi toden teolla käyntiin The Blair Witch Project, joka on yksi maailman taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Sen budjetti oli arviolta vain 60 000 yhdysvaltain dollaria ja elokuva ylitti 240 miljoonan dollarin rajan. Blair Witch Project oli ilmestyessään pelottava ja se asettikin maneerit, joiden mukaan myöhemmin alettaisiin tekemään ensimmäisen persoonan POV -kauhuelokuvia. Samalla se aloitti uuden aallon kauhugenressä. The Blair Witch Project avasi ovia lukemattomille indie -kauhuelokuvien tekijöille. Nyt kenestä tahansa voisi tulla kauhuelokuvatähti tai henkilö, joka mullistaisi koko elokuvien taiteenalan, joka nähtäisiin tänä päivänä jumalaisena tekona, sillä elokuvabisnes todellakin kaipaisi tuoretta tuulahdusta.




The Blair Witch Projectia seurasi joukko paremmin tai huonommin menestyneitä POV -kauhuelokuvia. Elokuvia, kuten The Poughkeepsie Tapes, The Last Horror Movie ja Alone with Her.
Mutta vasta Espanjalainen [Rec] ja Amerikkalainen Paranormal Activity, molemmat samana vuonna ilmestyneenä, räjäyttivät potin. Tämäkin kauhuelokuvien alagenre muuttui äkkiä yhä ammattimaisemmaksi.
Kaiken kaikkiaan, kauhuelokuvat ovat aina olleet kaikista vaikeimpia elokuvia ja siinä on onnistuttu aikoinaan, mutta nykyään genre tahtoo olla vähän kuivettunut, mutta jos tonkii tarpeeksi syvälle sontaan, saattaa paskan seasta löytyä muutama helmi. Tässä on muutama:

Kirjoittajan päiväkirjan 10 parasta 2000 -luvun kauhuelokuvaa


10. Zombieland (2009)


Myönnettäköön, että Zombieland on vähän enemmän komedia, kuin kauhu, mutta siinä ovat kaikki perinteiset kauhuelokuvan teemat, joten se voidaan laskea mukaan genreen ja se on yksi 2000 -luvun parhaimpia kauhuelokuvia.
Zombielandissa, nuori teini haluaa päästä vanhempiensa luokse Ohioon, mutta matkaa hankaloittavat useat zombit, jotka ovat vallanneet Amerikan. Hän saa mukaansa badass -zombitappajan, nimeltä Tallahassee ja toisen, vähintään yhtä badassin 12 -vuotiaan pikkutytön,nimeltä Little Rock. Heidän matkaansa läpi zombien kansoittaman amerikan on vain ilo katsella.

9. Shaun of the Dead (2004)



Taas yksi zombikomedia. Tämä vain on Iso-Britannialaisen ohjaaja Edgar Wrightin käsialaa ja voi pojat, että se on viihdyttävä. Kerta toisensa jälkeen se jaksaa naurattaa uudestaan ja uudestaan.
Shaunilla ei ole oikein hyvä päivä ja hän päättää pelastaa päivänsä saamalla exänsä takaisin. Hän osuu hyvään tai huonoon, miten ikinä haluattekaan katsoa sitä, paikkaan sillä Zombie apokalypse on tullut maan päälle ja hänellä on tilaisuus todistaa olevansa hyödyllinen.
Tätä elokuvaa kantaa Nick Frostin näyttelemä Ed -hahmo, jonka huumoriarvoa ei voi ohittaa tässä elokuvassa.

8. The Mist - Usva (2007)


Frank Darabont tekee uskomatonta työtä, muuntaessaan Stephen Kingin romaaneja elokuviksi. Hänen työnjälkeään ovat mm. The Shawshank Redemption ja The Green Mile. Nyt hän osoitti kykenevänsä tekemään myös kauhuelokuvia.
Elokuvan juoni on melko paljas. Sade vapauttaa kasan verenhimoisia hirviöitä ja pieni ryhmä ihmisiä kokoontuu ososkeskukseen taistelemaan hengestään. 
Tämä elokuva erottuu edukseen todella hyvin 2000 -luvun muista kauhuelokuvista. Sen loppu on ns. "Hardcore" -kauhuelokuvaloppu, eikä se tavallinen, mihin ollaan totuttu 2000 -luvulla.

7. Drag Me to Hell (2009)


Sam Raimi palasi takaisin kauhugenreen Spider-Man -elokuviensa jälkeen ja ohjasi loistavan Drag Me to Hellin. Tunnettuun Sam Raimi tyyliinsä siis. 
Juoni on selvä: Menit vittuilemaan väärälle mustalaiselle, nyt maksat siitä.

6. 28 Days Later/28 Weeks Later (2002 & 2007)





Nämä kaksi elokuvaa käänsivät zombiegenren päälaelleen. Sen tunnelma ja hahmot ovat niin loistavia, että pistää ihmettelemään, miksi tästä elokuvasta on niin monia negatiivisia arvosteluja?
28 Days Later alkaa, kun eläinaktivistit vapauttavat koesimpansseja, joiden kantama tauti saa aikaan raivokohtauksia. Perkeleen ekoterroristit. Pian koko Lontoo on karanteenialuetta, jonka tyhjät kadut ovat vain upeita katsoa. Ja 28 Weeks Later jatkaa tarinaa. Nämä elokuvat ovat vain visuaalisesti niin kauniin näköisiä, että niitä ei voi, kuin ihmetellä. Lisäksi musiikit ovat uskomattoman hienoja. En ollut varautunut siihen, että 2000 -luvun Zombielokuvat voisivat olla näin hyviä.

5. Dawn of the Dead (2004)



Kuka olisi arvannut, että George A. Romeron klassisen kauhutarinan remake olisi oikeasti hyvä? No, se on. Elokuva ei täysin seuraa alkuperäisen juonta, joka voi koitua remaken tuomioksi tai pelastajaksi. Tässä kävi se jälkimmäinen. Muutoksia alkuperäiseen ovat mm. Juoksevat zombit. Lisäksi hahmot ja käsikirjoitus kulkevat hyvin käsi-kädessä ja Dawn of the Dead osoittaa hyvin kunnioitusta Romeron alkuperäiselle teokselle.
Juoni on edelleen sama.

4. El Orfanato - Orpokoti (2007)




El Orfanato on samalta tuottajalta, joka on tuottanut Pan's Labyrintin. Voiko se olla hyvä merkki?
Voi kyllä.
Tämä psykologinen kauhudraama sekoittaa todellisuutta ja unimaailmaa Pan's Labyrintin tavoin ja rikas äänimaailma ruokkii tätä tunnelmaa juuri oikeassa määrin. Orpokoti myös sukeltaa ihmismieleen ja tekee sen, mitä on käsitetty kauhuelokuvissa äärettömän vaikeaksi. Pelottaa ihmismieltä sillä, mitä ei näe, eikä sillä, mitä näkee. Siihen ei moni kauhuelokuva pysty.

3. [Rec] (2007)




Tulen saamaan niin paljon paskaa niskaan tästä ja seuraavasta. Noh, menkööt.
2 jatko-osaa, älä katso. Jenkkiversio Quarantine, älä todellakaan katso. Ainoa oikea, mikä kannattaa katsoa, on tämä alkuperäinen. Tämä on aito versio.
[Rec] on kuvattu, käyttäen "yhden kameran tekniikkaa" eli toisinsanoen ensimmäisen persoonan POV -kuvausta ja tämä on toteutettu vajaalla miljoonan budjetilla ja hyvin samantapaisesti, kuin Blair Witch Project. Mutta vain käyttäen enemmän CGI -tekniikkaa. Ja se mielestäni laski vähän elokuvan tasoa. En hirveästi nauti CGI -teknologiasta vaan katson mielummin elokuvia, joissa nämä kohtaukset ovat suoritettu maskeerauksella, valaistuksella tai muilla kikoilla. Mutta yleensä mennään sitä helppoa reittiä.
Ainiin, leffa kertoo palomiehistä kamppailemassa demonin kanssa..

2. Paranormal Activity (2007)




Hetken aikaa piti aprikoida, kumman valitsen kakkossijalle, Recin vai Paranormal Activityn? Päädyin tähän listausmuotoon. Miksikö? Koska Paranormal Activity on tehty vain muutamalla tuhannella dollarilla, ei käytä kallista ja turhaa CGI -teknologiaa ja lisäksi se pureutuu ihmisen yhteen kamalimmista peloista. Siihen, mitä tapahtuu sillävälin, kun nukumme. Tämä elokuva todisti, että minimaalisella budjetilla voi luoda uskomattoman pelottavia kohtauksia. Ja mitä seuraa, kun tehdään 15 000 dollarin budjetilla 150 miljoonaa tahkonnut menestys? No, vastaus on selvä. Tehdään sequal. Ja toinen. Ja vielä yksi. Ja vielä yksi, kunnes se ei ole enään kannattavaa.
Muistan ...noirin sanoneen jossain vaiheessa, että jatko-osan tekeminen kannattaa, JOS jatko-osa tuottaa minimissään 30 -prosenttia vähemmän kuin alkuperäinen, jolloin se kuitenkin pysyy voittomarginaalin puolella. Joten tämän voittomarginaali on loikannut taivaisiin, kuin paskaraketti valmiina räjähtämään.

1. The Shadow of the Vampire (2000)




The Shadow of the Vampire toi tuoreen tuulahduksen vampyyrigenreen. Ennenkuin Twilightit hakkasivat sen armottomasti Transylvanian pimeimpään nurkkaan.
Se otti samantapaisen lähestymistavan vampyyrielokuviin, kuin Wes Craven Wes Craven's New Nightmaressa. Se kertoo ensimmäisen, yhä säilyneen vampyyrielokuvan, Nosferatun, kuvauksista, joissa Nosferatun näyttelijä ottaa roolin vakavemmin, kuin ihmisen luulisi.
Elokuva kunnioittaa jokaista oikean elämän henkilöä, jotka olivat tekemässä Nosferatua. Varsin loistava elokuva.

Recap

Mukaan tähän listaan olisin voinut ottaa vielä Rob Zombien The Devil's Rejectsin. On sekin kuitenkin sen verran loistava elokuva ollakseen 2000 -luvun elokuva. Ehkä kaikki toivo ei ole mennyttä, mutta melkein ehdotta kaikki 2000 -luvulla tehdyt kauhuelokuvat ovat kuraa, mutta aina välillä mukana löytyy timantteja.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Arvostelu: The Last Broadcast (1998)


Oletteko kuulleet ikinä The Last Broadcastistä? Minä kuulin siitä pari kuukautta sitten ja siitä päivästä lähtien, olen etsinyt sitä ja se todistautui miltei mahdottomaksi, sillä TLBC on ollut Teattereissa vain viidessä maassa. Ja premiere lähetettiin suorana satelliitin avulla.
Lisäksi elokuva on kokonaan digitaalisesti tehty. Filmiä ei käytetty. The Last Broadcast on ensimmäinen first person POV elokuva, josta vaikutteita imivät vuotta myöhemmin ilmestynyt Blair Witch Project, sysipaska The Poughkeepsie Tapes ja uudemmat Paranormal Activityt, sekä REC.



Tuot.Vuosi: 1998
Ohjaaja(t): Stefan Avalos, Lance Weiler
Pääosissa: Stefan Avalos, Lance Weiler, David Beard
Käsikirjoitus: Stefan Avalos, Lance Weiler
Musiikki: Stefan Avalos, A.D Roso
Kesto: 1h 26min


The Last Broadcast on dokumentin tyylisesti tehty elokuva, jossa haastatellaan välillä ihmisiä ja sitten on täytekuvaa, jota seuraa ”autenttista” kuvaa tapahtuneesta. TLBC alkaa, kun dokumentoija, David Leigh (David Beard), kertoo siitä, kuinka neljä kriisissä olevan kaapeliohjelman omistavaa ihmistä aikoivat lähettää suorana internetissä ja televisiossa oman, paranormaaliin erikoistuneen, ohjelmansa lähetystä kun he ovat jahtaamassa New Jerseyssä New Jerseyn paholaista. Ryhmään kuuluu neljä ihmistä:
Jim Sured (Jim Seward) - ”Meedio”
Steven Avkast (Stefan Avalos) – Ohjelman isäntä
Locus Wheeler (Lance Weiler) - Ohjelman toinen isäntä
Ja Rein Clackin (Rein Clabbers), joka on paranormaaleihin ääniin erikoistunut audiotyyppi. Näistä neljästä, vain Jim Sured palaa takaisin ja häntä syytetään kolmesta ykkösluokan murhasta ja hän kuolee vankilassa tuntemattomiin syihin. Sitten alkaa David Leighin kertominen ja oma versio tarinasta, joten hänen tylsää, monotonista narratointia saadaan kuulla koko elokuvan ajan. Hänen kanssaan käydään läpi poliisin, omaisten ja teknisten ihmisten haastatteluja, juuri tätä ”autenttista” kuvaa ja täytekuvaa. Paljastuu, että Jim Sured ei olekkaan meedio, vaan huijari ja aluksi luodaan kuva, että Jim Sured olisi oikeasti tappaja, mutta elokuvan edetessä, käy yhä selvemmäksi, että jos hän ei olisikaan se tappaja ja lopun twisteri on vain jotain sellaista, mitä minä en ymmärtänyt alkuunkaan.

The Last Broadcast on hienosti tehty ja nyt vertaan siis Blair Witch Projectiin, mutta sillä, että se on hienosti tehty, ei ole paljoa arvoa siinä, kun aletaan katsoa sitä, viitsiikö tätä katsoa kavereiden kanssa. Vastaus on ei. Tämä on kiva katsoa yksin, mutta kaveriporukan tuoman tunnelman mukana, tämä olisi vain buzzkill. TLBC on jäänyt pahasti ajasta jälkeen sen takia, että elokuvalla on paljon tekemistä tuon ajan elektroniikan kanssa (He puhuvat tässä elokuvassa IRCistä. Voitteko uskoa?). Kaikkialla nähdään laatikkotietokoneita ja VHS -nauhoja, sekä myöskin puhutaan siitä, kuinka on vaikeaa jäljittää ihmisiä internetissä. Kaiken kaikkiaan tämä vaikuttaa samanlaiselta, kuin seniorivuottaan käyvä Collegeopiskelijaporukka olisi tehnyt oman kauhuelokuvansa. Vähän paremmin vain.
Se, mikä tässä elokuvassa häiritsee, on tämä:



Älkää väittäkö, että hahmot tässä elokuvassa eivät ole näyttelijöitä. He eivät saata olla näyttelijöitä oikeassa elämässä, mutta he ovat tässä elokuvassa. Kaikki me tiedämme, että se on hevonpaskaa.
Toinen, mikä häiritsee tässä on se, että VHS -nauha on tehty tahalleen katsomattoman näköiseksi ja sitä tykitetään ruudussa melkein minuutin verran. Tosi kiva katsoa elokuvaa, ihan kuin sen päälle olisi ensin kustu ja sitten kelattu alkuun ja jumitettu liian pitkän aikaa. Me tiedämme, että sekin on hevonpaskaa, joten voitte vain näyttää, kuka murhaaja oikeasti on.

Koittakaa nyt sitten katsoa tälläistä minuutin verran.

Kolmas, mikä häiritsee, on se, että elokuvan lopussa näytetään oikeita kamerakulmia ja ajalleen huippulaatuista videokuvaa. Mitä vit... Justiinhan te näytitte tunnin ja viidentoista minuutin ajan paskaa VHS -kuvaa! Miksi siirtyä nyt tuollaiseen?
Kaikki tämä on kuitenkin selitettävissä yksinkertaisella kädenheilautuksella:
Tämä oli kuitenkin ensimmäisen persoonan kuvauksen ensimmäinen elokuva, joten kaikki tämä voidaan pistää kokeilemisen piikkiin. Vasta vuotta myöhemmin ilmestynyt Blair Witch Project määritteli koko alagenren toteutustyylin. Mutta se, että se on ensimmäinen lajissaan ei kuitenkaan korvaa sitä, että The Last Broadcast on pahasti vanhentunut elokuvana ja ihan kuin opiskelijoiden tekemä.
Lisäksi se lopun twisteri jää pahasti vaivaamaan.
Ainiin. Saatatte ihmetellä, miten tämä elokuva on niin tuntematon ja vaikeasti löydettävissä. No sen selittää se, että tätä elokuvaa ei löydy mistään suomenkielisillä tekstityksillä ja melkein kaikki Amazon.comin versiot eivät toimi suomessa ja ovat aivan liian ylihintaisia.



Joten etsin ja etsin, kunnes tulin siihen lopputulokseen, että tätä ei löydy suomenkielisillä tekstityksillä. Ainoa paikka, jossa näitä Suomessa toimivia myydään, oli Iso-Britannian Amazon. Ja jouduin toteamaan, että hukkaan heitettyä rahaa (Olen itara, sillä elokuva maksoi Amazon.com.uk:ssa vain 4£, mutta silti).
Jos näette joskus jonkun kauppaavan tätä elokuvaa yli kahdellakymmenellä eurolla, voitte sanoa tälle tyypille, että voi tunkea elokuvan levyineen ja säröineen sinne, minne aurinko ei paista. 

Pisteet: 2/5

lauantai 4. elokuuta 2012

I Kick Ass For the Lord!

Näin myöhäisenä lauantai-iltana luulisi, että olisi parempaakin tekemistä näin nuorella ja menevällä ihmisellä.
Olette väärässä.
Olen kotona bloggaamassa sillävälin, kun muut viettävät viimeisiä kesälomapäiviään. Nojaa voinkin sitten samalla jakaa teidän kanssanne pari kohtausta maailman hauskimmasta gore-elokuvasta.


Jos arvasitte, kyseessä on Braindead. Tunnettu myös nimellä Dead Alive jostain typerästä syystä. Maailman gorein elokuva. Mutta samalla yksi maailman hauskimmista ja kököimmistä elokuvista vuodelta 1992. Tämän on ohjannut Peter Jackson. Oletteko kuulleet ikinä Taru sormusten herrasta? No, tämä on Elokuva Goren Herrasta. Tämä elokuva on sama, kuin pumppaisi kymmenen litraa lehmän verta sekunnissa tunnin ja 38 -minuutin ajan.



Mutta on tässä hauskojakin kohtauksia, kuten tuo yllä oleva Kung-Fu -pappi ja alla oleva kuuluisa DevilBaby -kohtaus:


Kannattaa vilkaista, jos saisitte nähtyä elokuvan jossakin, mutta huomioikaa se, että kun tätä elokuvaa näytettiin elokuvateattereissa, tarjottiin katsojille oksennuspusseja. Tarkoittaen sitä, että elokuva ei ole tarkoitettu herkkähermoisille tai vatsaisille.


Surkeimmat elokuvakäännökset

Tämän kirjoituksen summaa lause:

                    "What were they thinking?!"
                                          - Angry Video Game Nerd


Eli kokoan tähän lankaan muutamia maailman älyvapaimpia elokuvien nimisuomennoksia. Lisään tähän elokuvia, joita löysin netin keskustelufoormumeilta.
Ja kyllä, Viidennen Kolonnan Mies -arvostelu innoitti minua tekemään tämän listan.

Mutta ensin voisin kertoa teille, että kääntäjä ei päätä elokuvan suomenkielistä nimeä. He saavat sen valmiina, mutta voivat ehdottaa tietysti uutta nimeä, mutta harvoin näin tuntuu käyvän. Hyvänä esimerkkinä The Song Remains The Same - Laulu jää pystyyn.


Aloittakaamme:

Kirjoittajan Päiväkirjan Surkeimmat elokuvakäännökset


On olemassa kolmenlaisia typeriä elokuvakäännöksiä: Muuten vain typeriä, spoilereita ja NoFinejä.
Muuten vain typerät ovat elokuvien nimiä, jotka on suomennettu sellaiseen muotoon, joista ei kukaan puhu niiden suomenkielisillä nimillä.
Spoilerit ovat elokuvakäännöksiä, jotka kertovat koko juonen nimessä. Joten tässä artikkelissa on JONKINNÄKÖINEN SPOILERIVAROITUS!!
Ja NoFinit ovat suomennoksia, joissa on suomenkielinen nimi korvattu toisella vieraskielisellä sanalla. 

Aloittakaamme esimerkeillä näistä kolmesta:

The Amityville Horror - Luojan tähden, paetkaa! (1979)



Tämäkin elokuva on niinkin veikeästi suomennettu, kuin: Luojan tähden, paetkaa!
Amityville Horrorhan kertoo kummittelevasta talosta, joten on nähtävästi ollut vain luonnollista suomentaa se tähän muotoon. Mutta silti. Oletteko kuulleet ikinä kenenkään puhuvan Amityville Horrorista nimellä Luojan tähden, paetkaa? Esim. "Hei, oletko nähnyt ikinä Luojan tähden, paetkaa?" "Mikä vittu se on?" "Siis Amityville Horror." "Jaa, se, oonhan mä sen nähny. Se on aika kova 2000 -luvun elokuvaksi." 
 

Sphere - Vieras tulevaisuudesta (1998)




Oikeasti? Päättivät sitten paljastaa elokuvan tärkeimmän juonikäänteen heti nimessä? Ei jumalauta oikeasti. Tämä ei ole tehty edes hienovaraisesti, niinkuin The Shawshank Redemption, vaan tämä on käännetty mutkittelematta, että varmasti pilataan koko elokuvan juoni. Way to go!

Sama heebo, joka on tämän kääntänyt, olisi varmaan kääntänyt Alienin muotoon Alien - Ash on robotti

Equilibrium - Cube 




Hyvä esimerkki NoFinistä. Korvataan käännösnimi toisella vieraskielisellä nimellä. Onhan tämäkin elokuva kuitenkin tunnettu nimellä Cubic -  Uuden maailman kapinalliset. What the fuck? Nyt he korvasivat nimen Equilibrium nimellä Cubic? Miksi? Pelkäsivätkö he, että suomalaiset eivät osaa sönkätä sanaa Quilibrium? Ei se ole vaikeaa, ellet ole 16 -vuotias bimbo tai 68 -vuotias eläkeläinen, joka ei osaa muuta kuin suomea.
Muistaakseni tässä elokuvassa ei ollut edes mitään vitun Cubea. CUBE ON TOINEN ELOKUVA! Ja se ei ole tämmöinen Matrix -ripoff.


Sitten muita typeriä Suomennoksia:

Let's Get Laid - Sinua kaivataan Laid (1978)



The Voice valitsi tämän heidän mielestään surkeimmaksi elokuvakäännöksekseen. Ja jos tämä ei ole se, niin sitten minä en ole Tamperelainen. Oliko vuonna -78 kääntäjien Englanninkieli noin huonossa jamassa, ettei tiedetty, mitä Laid -tarkoittaa? No, nykyään tiedetään. Se tarkoittaa päästä sänkyyn/harrastaa seksiä. Siinä tapauksessa kunnollinen suomennos olisi jotain siinä about: Mennään saamaan tai Päästään sänkyyn, joista kumpikaan ei ole oikein kunnollinen käännös, mutta silti ne olisivat parempia, kuin Sinua kaivataan Laid!
Mikä kasa paskaa...

Independence Day - Maailmojen sota (1996)




Okei, mitä? Independence Day on suomennettu muotoon Maailmojen Sota? Eikö Maailmojen sota ollut H.G Wellsin Sci-Fi -klassikko, joka tapahtuu vuonna 1898. Ei vuonna 1996. Eikä oikeassa Maailmojen sodassa ollut Tom Cruisea! Mitä he oikein ajattelivat, kun loivat Independence Dayn suomenkielisen nimen? Oliko se jotain tähän suuntaan:
"Loistava elokuva! Mikä tämän nimeksi voisi tulla?"
"Mulla on idea! Kutsutaan sitä Maailmojen sodaksi!"
"Eikö se ole jo otettu?"
"Kyllä katsojat ovat tarpeeksi idiootteja, etteivät huomaa eroa."
Anteeksi vain! Kyllä meitä on niitäkin ihmisiä, jotka tunnistavat eron paskan nimisuomennoksen ja klassikkokirjan välillä.

Lock, Stock and Two Smoking Barrels - Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998)



Mitä? En tiennytkään, että Lock tarkoittaa puuta ja Stock ei olekkaan osake tai erä, vaan heinä. Aina sitä oppii uutta.
Tiedän. Nimi olisi vaikea suomentaa suoraan (Vai pitäisittekö mielummin nimestä Lukitse, kasaa ja kaksi savuavaa piippua?), mutta ei sitä kuitenkaan olisi tarvinnut suomentaa samalla tavalla. Olisin tykännyt enemmän esimerkiksi nimestä Lock, Stock and Two Smoking Barrels - Pokerihai (esimerkki!), mutta eei...
Muutenkin, en ole ikinä kuullut kenenkään puhuvan nimestä Puuta, heinää ja muutama vesiperä. Aina on puhuttu jollakin tavalla Lock, Stock and Two Smoking Barrelssista, joka on yllättävän vaikea välillä lausua.
Loistava elokuva, paska nimi.

Fracture - Murtamaton (2007)






Tässä on reaktioni, kun näin tämän elokuvan nimen kokonaisena ensimmäistä kertaa:





Taas on päättävällä taholla käynyt pieni kämmi. Englanninkielinen nimi tarkoittaa murtumaa ja suomennettu nimi on murtumaton... NE OVAT KAKSI PÄINVASTAISTA ASIAA! Miksi, oi miksi for the love of god on pitänyt suomentaa tämä näin? MIKSI?


Sitten vielä viimeinen. Jätin kuuluisimman viimeiseksi. Se on...

The Shawshank Redemption - Rita Hayworth - Avain pakoon (1994)





Nyt on käynyt taas oikein mojova idea kääntäjällä. Taas näitä spoilerinimiä. Nimi on vaikea kyllä, mutta eikö sitä voinut summata jollakin paremmalla tavalla, kuin Rita Hayworth - Avain Pakoon? Vaikkapa The Shawshank Redemption - Vankila ja Rita Hayworth.
Ei tämä kuitenkaan niin paha suomennos ole, kuin esimerkiksi Equilibriumissa tai Spheressä. Tämä on oikeastaan hienovaraisesti suomennettu, koska Rita Hayworthinhan avulla tässä ei paeta, eikä nimi varsinaisesti kerro, mitä elokuvassa tapahtuu, vaan sen ymmärtää vasta myöhemmin, kun elokuvan on nähnyt. Joten tämä on esimerkki Hienovaraisesta Paskasuomennoksesta.

Recap

Siinä ne nyt sitten olivat näin alkuunsa. Saatan tehdä toisenkin artikkelin tästä samasta aiheesta, jos vain löydän tarpeeksi huonoja elokuvien nimiä (Ei luulisi olevan vaikeaa senkin laiska ihmisraunio!). Ehdotuksia saa heittää ja sitten katson niistä, mitkä ovat tarpeeksi surkeita. Haluaisin kuulla teidän mielipiteenne siitä, mitkä ovat kaikista surkeimpia elokuvien suomennoksia.