keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Henkilökohtainen haaste: HYM

Aah... Movember. Hyväntekeväisyystempaus, joka on saanut alkunsa vuonna 2003 ja jonka tarkoituksena on se, että miehet kasvattavat itselleen marraskuun ajaksi viikset.
Pitkään ajattelin osallistua tähän kamppanjaan, mutta aina minulle tuli sama este...
Ei minulla jumalauta kasva viikset.
That's right. Minulla ei kasva muu, kuin juuri ja juuri pulisongit... Eli ei ole mitään syytä kasvattaa viiksiä, jos on niin paha, etteivät ne kasva.
Elämä potkii.
Mutta mikä minulla sitten kasvaa?
Hmm... Hei! Hiukset.
Kuten uskoisin, että myös useimmilla muillakin, minulla kasvaa hiukset. Joten, mikä on vähintään yhtä "eeppinen" ja nolo samaan aikaan, kuin viikset?
"Mullets!" Takatukat. Sellaisen voisin vaikka kasvattaa.
Mutta sitten on vain yksi ongelma...
Kuukausi on turhan lyhyt aika kasvattaa takatukkaa. Varsinkin, kun se on niin lyhyt nytkin. Eli, kuinka kauan kasvattaisin takatukkaa?
Olisiko vaikka... Hmm... Joulukuusta vaikkapa kesäkuuhun? Jep, se kuulostaa hyvältä. Kasvatan siis takatukkaa joulukuusta kesäkuuhun. Puoli vuotta siis. Kutsuttakoon tätä tapahtumaa nimellä "Half Year Mullet" (HYM).
Nyt, älkää käsittäkö väärin. On minulla ollut jo joskus takatukka. Joskus vähän aikaa sitten. 9 kuukautta sitten. Toinen tapa sanoa olisi se, että minulla oli takatukka viisitoista kiloa sitten.
Se oli eeppinen:


Harmittaa, etten silloin otattanut/ottanut lisää kuvia itsestäni, mutta se tulee muuttumaan!
Otan nyt kuvan takatukastani aina kahden viikon välein ja lisään sen tänne, sekä facebookkiin Elokuvahullun päiväkirjan -sivuille.

HYM alkakoon! Heti joulukuussa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Arvostelu: Taken (2008)

Mitäs Liam Neeson oli ennen Takenin ilmestymistä? Ei mitään ihmeellistä. Vain jedi, jumala ja kouluttanut Batmania. Ja sitten joku vielä kehtaa viemään hänen tyttärensä. "They didn't know with who they were messing around." 



Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2008
Ohjaaja:  Pierre Morel
Tuottaja: Didier Hoarau
Pääosissa: Liam Neeson, Maggie Grace, Leland Orser
Käsikirjoitus: Luc Besson ja Robert Mark Kamen
Kuvaaja: Michel Abramowicz
Leikkaaja: Frédérik Thoraval
Musiikki: Nathaniel Méchaly
Kesto: 1h 43min

Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA -agentti, joka on eronnut vaimostaan, Lenoresta (Famke Janssen). Lenore on myöhemmin mennyt uusiin naimisiin rikkaan öljypohatan, Stuartin (Xander Berkley), kanssa. Bryanilla ja Lenorella on tosin yhteinen tytär. Seitsemäntoistavuotias Kim (Maggie Grace) haluaa välttämättä lähteä ystävänsä kanssa seuraamaan rockbändi U2 Euroopan kiertuetta, ja vaikka hänen isänsä koittaa kieltää lähdön, ei hän voi mitään itsenäistyvän nuoren naisen tahdolle. Tietyin ehdoin Bryan suostuu ja Ranskassa alkaa vasta tapahtua. Kim kaapataan huoneistostaan ja Bryan lähtee oman trailerispiikkinsä siivittämänä jahtaamaan albanialaisia kaappareita. That's right kids. Going to foreign lands is dangerous as a young girl! 

Taken oli ilmestyessään menestys, enkä yhtään ihmettele. Huomasin itsekkin melkein hyppääväni sohvalta muutamissa kohdissa. Ja miksi? Leikkaukset ovat sopivan pitkiä ja nopeita ja kuvaus hienoa. Tarkoittaen, että samanlaista äkkinäistä skarvien juhlaa, mikä oli Meduusa -elokuvissa ei nähty. Lisäksi Liam Neeson eläköityneen CIA -agentin roolissa oli loistava. Olen eläköitynyt, en kuollut. Suurimmat kylmänväreet Takenissa aiheutti Liam Neesonin kuuluisa dialogi puhelimessa, joka soveltuu loistavasti Takenin trailerispiikiksi.
Lisäksi huomasin, että Luc Besson ei ole vielä menettänyt kykyään muuntautua käsikirjoittamisessa, sillä tämä tiivistunnelmainen trilleri ei ole ihan mikään tavallinen draamaelokuva, jollaisia Luc Besson yleensä tekee, mutta tämä onkin enemmän Jenkki -kuin Ranskalaiselokuva.
Huonoina puolina tässä elokuvassa oli omaperäisen musiikin puute ja Maggie Gracen roolihahmo, joka vaikuttaa enemmän vammaiselta, joka on nähyt perunan. Kuin etukenossa juoksenteleva kana, on Kim lievästi ärsyttävä hahmo. Onneksi hän on suurimman osan elokuvasta poissa kuvista.

Tähdet: ****

lauantai 10. marraskuuta 2012

Movie update 10.11.2012

Kävin tuossa viime viikolla kirppariraidilla ja voi prkl, kun piti jo aikaisemmin tehdä tämä justku, muttakun en muistanut.
Tosiaan kävin kirpputorilla tilillä muhkeat kolmekymmentä euroa ja päädyin -yllätys yllätys - ostamaan elokuvia ja olen ihan tyytyväinen siihen, mitä sain.

En ole ennen nähnyt näitä elokuvia, joten eiköhän ole minun aika nähdäkkin, kun kerta olen SH -fani.

Häpeillen myönnän, että en ole ennen omistanut tätä kyseistä elokuvaa, mutta olen nähnyt sen ja leikkausjälki on aivan mahtavaa tämän elokuvan kohdalla.

Muistin, että olen kuullut tästä kulttielokuvasta jostakin ja ajattelin, että Fuck this! I'll buy this one!


Ja nyt kun tänään kävin vielä Prismassa päätin, että nyt ostan sen elokuvan, jota olen katsellut pitkän aikaa. Elokuvakeräilijöille pitää määrätä laki, joka kuuluu jotenkuten näin:
"Jos ole päättänyt ostaa jonkun elokuvan, älä katsele enään muita elokuvia."


Arvostelu: Batman (1992-1995)

Mitä tästä animaatiosarjasta voi sanoa? Muuta kuin, että se on ehkä maailman kaikkien aikojen parhain animaatiosarja?


Tekniset tiedot:

Tuot.vodet: 1992-1995
Ohjaaja: Kevin Altieri (22 jaksoa)
Tuottaja: Alan Burnett (85 jaksoa)
Pääosissa: Kevin Conroy, Mark Hamil, Efrem Zimbalist Jr.
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Eric Radomski, Bruce W. Timm (85 jaksoa)
Jaksoja: 85
Musiikki: Shirley Walker (31 jaksoa), Danny Elfman (teemamusiikki)
Leikkaus: Theresa Gilroy Nielsen (75 jaksoa)

Tämä sarja... En tiedä, mistä aloittaa. Ensinnäkin, miten ihmeessä elokuvasta, joka pohjautuu sarjakuvaan, on voitu tehdä näin uskomattoman laadukas TV -sarja? En valehtele, jos sanon, että tämä on paras animaatiosarja, jonka olen itse nähnyt. Kyllä, parempi, kuin Muumit... Tai no... Sovitaan, että se on tasapeli.
Vuonna 1992 ilmestyi vuoden 1989 Batman -elokuvalle jatko-osa, mutta samana vuonna alkoi myös animaatiosarja, joka määritteli omaa natiaisikääni hyvin suuresti myöhempinä vuosina, jolloin sitä esitettiin suomessa.
Sarjan ensimmäiset jaksot keskittyvät enemmänkin Batmanin vihollisten esittelyyn, joista osa saattaa olla pettymys, jos on tykästynyt ihan hirveästi Christoper Nolanin realistisiin Batman -elokuviin, sillä tämä on lasten sarja, eikä esim Scarecrowsta ole voitu tehdä samanlaista, kun se oli Batman Beginsissä tai Arkham -pelisarjassa, joista molemmat ovat mahtavia.
Kun sarja etenee, alkavat luonnollisesti hahmot syventyä jne... Miksi edes kerron teille, mitä sarjassa tapahtuu? Tarkistakaa itse. I double dare you! Tässä sarjassa on niin paljon muuta, mistä voi kertoa.

Batman -animaatiosarjassa ei ole oikein muuta ideaa, kuin katsella, kuinka Bruce Wayne (ääninäyttelijänä Kevin Conroy), rikas playboy, painii rikollisten ja itsensä kanssa. Näin päällisin puolin. Mutta kun mennään vähän syvemmälle animaatiosarjaan, näkee kuka tahansa, kuinka ainutlaatuisen syvä tämän sarjan konsepti on. Batman on jo yksin uskomattoman ainutlaatuinen konsepti, sillä hän on "supersankari" jolla ei ole supervoimia, vaan hän käyttää laitteita. Lisäksi Bruce Wayne on kokenut tragiisuutta lapsuudessaan vanhempien kuoleman muodossa, joka ei sinänsä ole mitään uutta sarjakuvasankarien osalla (Peter Parker menetti setänsä, Frank Castle perheensä, Teräsmies koko kotiplaneettansa). Mutta se, mikä tekee Batmanistä erikoisen, on se, että hän on luvannut itselleen, että hän ei voi surmata ketään, sillä silloin hänestä itsestään tulisi rikollinen, juuri kuin heistä. Tämä idea tuo Batmania paljon lähemmäksi meitä normaaleja ihmisiä ja tuottaa useita konflikteja, joista on helpompaa luoda uutta tarinaa. Lisäksi tämä idea tekee Batmanista paljon inhimillisemmän, sillä Gothamissa Batmania kuvataan usein vigilanteena, joka pitää virallisesti pidättää heti nähtynä, mutta koska Batman on suuri apu Gothamin poliisivoimille, ei häntä katsota pahalla, paitsi tiettyjen tahojen kautta.
Lisäksi Batmanissa on havaittavissa meidän maailmaammekin peilautuvaa synkkyyttä, jonka aiheet ovat yhtä ajattomia nyt, kuin silloinkin. Talous, rikollisuus, korruptio ja tulevaisuuden pelko, kaikki Batmanin teemat voidaan peilata meidän maailmaamme sankarin tarpeena. Batman osaisi olla ahdistava, jos se haluaisi, sillä se näyttää maailman, mikä on räikeä, mutta realistisesti synkkä, miltein, kuin meidän maailmamme, mutta heillä on sankari, mutta meillä ei. Olemme jumissa tässä rotanloukossa, jota kutsumme maaksi. Mutta tämä teema on juuri se, missä on onnistuttu heti siitä lähtien, kun Batmanista on tullut synkkempi ja brutaalimmpi, ja joka ollaan onnistuttu tasapainottamaan kunnolla, niin, että se sopii kaiken ikäisille.
Yksi, mikä on syynä sille, että Batman ei ole liian ahdistava konsepti, on Bruce Waynen hovimestari ja "mentori" Alfred, sillä hän tuo sarjaan koomista helpotusta kyynisellä ja hieman kuivahkolla huumorillaan ja viisauksillaan. Animaatiosarjassa Alfredia ei ole tarvittu niin paljoa, kuin Nolan -Batmaneissä, joissa suspensio on paljon suurempi, mutta on hän silti erittäin tarpeellinen hahmo tässäkin sarjassa, sillä mikä olisi Batman, jollei ole Alfredia?

Mutta takaisin animaatiosarjaan. Tässä sarjassa ei ole vain yksi tai kaksi asiaa, joita voi ylistää, vaan peräti kolme. 
 1) Ääninäyttely

Yleensä ääninäyttely animaatiosarjoissa on joko liian pirteää, tai liian synkkää. Tässä sarjassa ääninäyttely on juuri siinä hiuksenhienossa raossa laadukkaan ja heikon välissä. Batman/Bruce Wayne on ääninäyttelyn osalta juuri sellainen, joksi sen voisi kuvitella. Siinä missä Michael Keaton on ollut äänensä osalta paras valinta Batmaniksi live-elokuvissa, on Kevin Conroy paras Batman -ääninäyttelijä animaatioissa. Ja sen jälkeen, kunn on tottunut sopivan matalaan ja murisevaan Batmanin puhumiseen, kannattaa katsoa Nolanin Batman -elokuvat, joissa ensimmäiseksi silmään ja korvaan pistää Batmanin "karjuva" ääni.
Mutta hän, joka vie koko potin, on Jokerin ääninäyttelijä. Pitkän aikaa itselleni oli pimennossa, kuka oli Jokerin ääninäyttelijä, mutta vasta viime vuosina olen kuullut, että näyttelijä on ollut Mark Hamil. Sama henkilö, joka on näytellyt Luke Skywalkeria Tähtien sodissa. Hänelle kuuluisi todella iso käsi Jokerin määrittelemisessä, sillä animaatiosarjan Jokeri on kaikista lähimpänä sarjakuvien Jokeria. Jack Nicholsonin Jokeri nimittäin on enemmän hauska ja Heath Ledgerin Jokeri taas enemmän psykopaatti, vaikka molemmat ovatkin tehneet uskomattoman hyvää työtä hahmossaan. Animaatiosarjassa Jokeri on täydellisesti tasapainoinen näiden kahden välillä. Lisäksi kumpikaan live -Jokeri ei ole ollut samanlainen ruumiinrakenteeltaan, kuin sarjakuvien/animaation Jokeri. Pitkä naama ja leuka, sekä hontelo ruumiinrakenne ovat aina olleet Jokerin tunnusmerkkejä, mutta molemmat live-Jokereista ovat olleet vähän raskasrakenteisempia, kuin alkuperäinen, mutta en sano, että kumpikaan elokuvien Jokereista olisi huonoja. En todellakaan. Jokerin esittäminen on todennäköisesti yksi haastavimpia rooleja ja molemmat näyttelijät ovat osuneet kantaan esityksissään.
Yksi hienoimmista kunnianosoituksista tälle animaatiosarjalle on se, että uusimmissa Batman -peleissä - Arkham Asylum -ja City - omistavat samat ääninäyttelijät kuin animaatiosarja ja niissä on oltu todella skarppina saadakseen totuttua momentumia hahmoihin.

2) Käsikirjoitus

Kuten aikaisemmin sanoin, on Batman hahmona jo niin syvä ja konflikoitunut, että juonien luominen saattaa olla yllättävän helppoa, mutta samalla hankalaa. Ja tämä sarja sai Batmanista parhaat puolet esiin, sillä jos katsoo television animaatiotarjontaa, huomaa pakostikkin sen, että ohjelmien välissä oleva rako on massiivinen. Ohjelmat ovat joko liian opettavaisia (Dora the Explorer, Ni Hao Kai Lan + lukemattomat muut) tai sitten liian väkivaltaisen toiminnantäytteisiä, joiden perimmäinen tarkoitus on osua kaupalliseen kultasuoneen (=lisenssisarjat myynnin kiihdyttämiseksi: Duel Masters, Beyblade, Pokemon(!)+kaikki ohjelmat, joiden tullessa suomeen, ilmestyy myös kaupan hyllyille sarjaan liittyviä markkinointitavaroita). Näillä sarjoilla on vain se ongelma, että nämä ovat tarkoitettu yksinomaan lapsille. Ei koko perheelle, jolloin raon väliin narusta roikkuvat sarjat, kuten Muumit, Tohtori Sykerö, (erityisesti) Alfred J. Kwak, Myyrä, Nalle Luppakorva, Peukaloisen Retket ja Pinokkio ja tietysti Batman. Hahmojen dialogi Batmanissä on aikuismaista, mutta silti hyvin simppeliä ja jokaisen jakson teemat sopivat koko perheelle ja käsittelivät pohjimmiltaan normaalien ihmisten ongelmia, mutta vain vähän yliräikeällä tavalla, jolloin oppi uppoaa paremmin, mutta silti erittäin viihdyttävästi.

3) Musiikki

Musiikki tässä sarjassa on juuri sitä, mitä Tim Burton jo käytti. Ja onhan teemamusiikin tehnyt Danny Elfman, joka teki musiikin myös elokuvaan. Mutta Tim Burtonin otteet ovat selvästi näkyvillä myös muussakin sarjan musiikissa. En osaisi kuvitella mitään muuta musiikkia tässä sarjassa.

In conclusion... Jos voisin, niin antaisin tälle sarjalle kuusi viidestä, mutta koska se ei fyysisesti ole mahdollista, päädyn antamaan tälle kuitenkin täydet pisteet. Oikeastaan... Ainoat ongelmat, minkä löysin tästä sarjasta, olivat vähän jäykät hahmoanimoinnit ja puiset piirrokset, mutta tähän tottuu hyvin nopeasti, eikä se haittaa, mitä pidemmälle tätä sarjaa katsoo ja se, että Scarecrow ei näytä hirveän pelottavalta, mutta tämä onkin lastenohjelma.

Tähdet: *****

tiistai 6. marraskuuta 2012

Halloween parteit!

Viime Lauantaina olin juhlimassa Halloweenia ja pyysin ystävääni tekemään minulle hienon maskeerauksen. Niin hän tekikin ja piru vieköön, vaikka en saanutkaan Jokerimaskeeraukseeni kunnolla valkoisuutta, oli se hieno.




Kutsuin tätä maskeerausta nimellä: "Köyhän miehen Jokeri".

maanantai 5. marraskuuta 2012

Movie Monday: My Holy Trinity

Nyt teillä on mahdollisuus esitellä oma kolmen hengen suosikkikombonne muille elokuvan ystäville. Kolmikko voi olla jo entuudestaan tuttu työryhmä (kuten esimerkiksi Tim Burton, Johnny Depp ja Danny Elfman) tai sitten voitte luoda täysin uudenlaisen ensemblen. Minkä kolmen koplan elokuvan te haluisitte nähdä?

Päätin luoda omani ja tämän miettimiseen käytin jonkin aikaa, sillä en näin maanantaisin keksi paljoa, mutta yritetään.

Hienointa olisi nähdä Peter Jacksonin tuottaman ja Quentin Tarantinon ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa olisi... Vaikkapa Samuel L. Jackson (luonnollisesti), Edward Norton ja Natalie Portman. Tämä kokoonpano olisi melko mielenkiintoinen - ellei jopa ainutlaatuinen - ja elokuva varmasti sen mukainen. Ja tietysti Samuel L. Jackson olisi se musta kaveri, joka kuolee ensimmäisenä.


Tuottaja                                                                          Ohjaaja/käsikirjoittaja





Miespääosa



Naispääosa














 



Miessivuosa (Se tyyppi, joka kuolee enimmäisenä)




Musiikin Luomaa: Ohjaajat ja säveltäjät

Monilla ohjaajilla synkaa hyvin vain yhden säveltäjän kanssa. Heidän yhteistyönsä on miltei aukotonta ja on suuri sääli, jos ohjaaja joutuisi käyttämään toista säveltäjää musiikissaan. Se yhteistyö, joka verhoaa näitä pareja, on joskus jopa aivan maaginen. Parhaana esimerkkinä tästä olisi varmaankin Sergio Leone ja Ennio Morricone. Tämän parin yhteistyönä ollaan luotu sellaiset klassikot, kuin Ecstasy of Gold ja The Man with the Harmonica.
Tähän ajattelin listata muutamia loistavia ohjaaja-säveltäjäpareja, jotka osa on valtavirralle erittäin tunnettuja ja osa vähän tuntemattomampia.

Se on...

Kirjoittajan Päiväkirjan Ohjaajat ja Säveltäjät

Aloitetaan Euroopan mantereelta. Italiasta jos ollaan tarkkoja.

Dario Argento ja Goblin

Tämä pari loi mainiot musiikit mm. Suspiriaan. Italialaista progea soittava Goblin oli vain nokkela veto Dario Argentolta. Musiikit tuntuvat sopivan mitä loistavimmin elokuvien tunnelmaan, jota Argento välittää elokuvissaan. Suspiria ei ole kuitenkaan ainoa elokuva, johon Goblin on tehnyt musiikin. Muita yhteistyön hedelmiä ovat mm. Deep Red (Verenpunainen kauhu), Tenebre (Pelkoa ei voi paeta) ja Phenomena.



Luc Besson ja Èric Serra

Tämän dynaamisen duon siemenistä kylvettiin siemenet, joista syntyivät musiikit kaikkiin Luc Bessonin elokuviin, paitsi  Angel-A:han. Tämän yhteistyön tuotokset muistuttavat hyvin paljon niitä rentoutuslevyjä, mitä näkee uranaisten kirjahyllyssä. Pehmeää ja rentouttavaa, joka taasen ruokkii mitä parhaiten Luc Bessonin elokuvien hahmoja, sekä maailmaa.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Halloween Special Gran de FINALE! Halloween (1978)

Okei, luonnollisesti Halloween on Halloween, eli viimeinen arvostelu koskee elokuvaa Halloween. Alkaako sana Halloween kuulostamaan häiritsevältä?


Tekniset tiedot:

Vuosi: 1978
Ohjaaja: John Carpenter
Tuottaja: Debra Hill
Pääosissa: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill
Leikkaus: Charles Bornstein, Tommy Lee Wallace
Kuvaus: Dean Cundey
Musiikki: John Carpenter
Kesto: 1h 27min

Kaikki tämän elokuvan kohtaukset ovat omalla tavallaan ikimuistoisia. Alkukohtaus, jossa nuori Michael Myers (Will Sandin) tappaa siskonsa, Tri Sam Loomis jahtaamassa Michael Myersia pitkin poikin naapurustoa ja tietysti lopun ikimuistoinen cliffhanger, josta kakkososa jatkoi suoraan.

Laurie Strode joutuu halloweeniltana lapsenvahtimaan pieniä lapsia, jotka katsovat The Thingiä ja pelkäävät Mörköä. Suunnitelmiin kuuluu erittäin suuresti tanssiaiset ja tämä, jota voisi kutsua jonkinnäköiseksi "sivujuoneksi" onkin suuri osa elokuvaa. Hullu, William Shatner -naamioon pukeutuva, psykopaatti, Michael Myers pakenee laitoshoidosta ja palaa kotikonnuilleen, Haddonfieldiin. Myers murtautuu rautakauppaan ja varastaa Shatner -naamion ja veitsen (Shatnermaski ostettiin, koska aika ei riittänyt yksittäisen naamion tekemiseen, joten työryhmä meni ensimmäiseen kauppaan ja osti ensimmäisen naamion, mitä näkivät, joka oli William Shatner -naamio, jonka he maalasivat valkoiseksi).
Myöhemmin Michael Myers tappaa pahaa-aavistamattomia nuoria, jotka puhuvat puhelimessa tai hakemassa olutta. Sitten Laurie houkutellaan taloon, josta paljastuu kasa ruumiita ja Michael Myers yrittää käydä Laurien kimppuun epäonnistuen. Lopulta Halloween päättyy armottomaan cliffhangeriin, josta kakkososa jatkaisi sittemmin.

Se, mikä tässä elokuvassa on niin monumentaalista, on se, että Halloween voidaan laskea jo Slashergenreen. Jotkut sanovat, että tämä aloitti tuon genren, jotkut sanovat, että tämä loi pohjan ja Perjantai 13. vasta aloitti tämän genren, mutta uskokaa, mitä uskotte. Halloween on pienen budjetin elokuva (321 000 dollaria), jossa ei näy verta, eivätkä murhat ole raakoja, kuten myöhemmissä slasherelokuvissa, mutta sen, mitä Halloween toi genreen, olivat pitkät kamera-ajot ja POV (Point of View) -kuvat. Lisäksi Halloween on ikimuistoinen musiikistaan, jonka John Carpenter itse sävelsi.
Halloweenin ainoa huono puoli on sama, mikä on melkein kaikissa slasher -elokuvissa, paitsi ehkä Nightmare on Elm St. (koska unet). Nimittäin realistisuus. Tiedetään, Michael Myers on vahva ja niin edespäin, mutta se, että hän nostaa yhdellä kädelle kaverin katonrajaan ja iskee tämän keittiöveitsellä pysymään seinällä, roikkuen miltei metrin ilmassa, on melko kyseenalaista realistisuuden puitteissa. Toinen asia on se, että elokuvalla kestää kauan rakentua. Ei niin kauan, kuin ehkä Tappajahailla, mutta silti. Varsinainen toiminta alkaa vasta puoli tuntia ennen elokuvan päättymistä.

Kauhuelokuvien mestariteos!
Tähdet: *****

perjantai 2. marraskuuta 2012

Stooreja: Surkeiden sattumusten sarja

Tässä näin, kun istun koulussa ja mietin, mistä kirjoittaisin, niin ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen true storyn siitä, kuinka meidän viime talvivaellus menin niin kauhean pieleen. Se oli aidosti todellinen surkeiden sattumusten sarja ja koen velvollisuudekseni kertoa sen teille.

Hiihtoloma oli juuri alkanut ja me olimme matkalla Seitsemisen luonnonpuiston lähellä olevalle maapläntille, jossa oli tarkoitus mennä vaeltamaan. Oli pilvinen talvipäivä ja lämpöaste oleskeli siinä jossain -5 - 0°C paikkeilla, eli oli paljon vähän sulaa ja sohjoista lunta. Ensimmäinen asia, mistä voin kertoa, on se, että meidän arviomme siitä, kuinka kauan vaelluspaikalle matkaaminen kestää, on väärä ja pian alkoikin levoton liikehdintä pakettiautomme takapenkeillä. Autona meillä toimi Toyotan Hiace -pakettiauto, joka on takavetoinen ja kevytperäinen. Pääsimme lopulta paikalle, mutta huomasimme, että se alue, mistä vaelluksemme alkoi, oli lumen peitossa, joten kevytperäisellä Toyotalla sinne ei pääsisi. Päätimme jatkaa tietä vielä hetken aikaa ja näimmekin pian erään mökkirakennuksen, jonka pihassa näytti olevan tilaa. Hyvä! Ajoimme pihaan ja eräs tuttavani meni koputtamaan ovelle, jos vaikka saisimme pitää autoamme pari päivää tuon mökin pihassa. Tilanne näytti lupaavalta, sillä mökin savupiipusta tuprutti savua. Mutta tilanne muuttui, kun oveen koputettiin. Savuntulo loppui ja ovea ei avattu. Tuttavani koputti uudemman kerran, mutta kukaan ei kuullut. No, ei voi mitään. Päätimme mennä takaisinpäin etsimään toista paikkaa, jonne parkkeerata auto. Siinä vaiheessa alkoi paskuus.
Auto jäi jumiin sohjoiseen lumeen. ..
Toyotan pakettiauto jäi jumiin kymmeneen senttimetriin lunta!
Surr! Surr! Kuului renkaiden alta, kun renkaat pyörivät tyhjää lumessa, kuin hullun mulkut. Pian aloimme hääntymään, sillä meillä oli pitkä matka kuljettavana vielä tänään ja pitäisi ehtiä ennen pimeää. Tuttavani yritti koputtaa mökin oveen vielä uudestaan, jos joku vaikka tulisi auttamaan, mutta koskaan ei ovea avattu. Katsoimme väliaikaisen isäntämme törkeyden koettuamme, että meillä on oikeus ottaa ja käyttää muutamia laudanpätkiä ja työkaluja, mitä löysimme autokatoksesta. 15 minuuttia, eikä auto ollut liikkunut minnekkään. Kun tarpeeksi olimme ahertaneet, meni pari kaveriani auton takakonttiin ja lisäsivät painoa taakse ja toisen vartin jälkeen saimme vihdoin auton liikkumaan ja pääsimme etsimään uutta paikkaa parkkeerata automme.

Hetken päästä saimme pyydettyä paikan mukavalta maanviljelijältä ja hän jopa lainasi meille omaa ruuvimeisseliään, että saisimme kiristettyä vaellussuksemme. Ainiin, meillä oli kulkuvälineenä vaellussukset ja voi pojat mitä perseyttä.
Ruotsi meni ja lakkautti armeijansa ja lykkäsi nyt Suomeen armeijansa vanhoja suksia, jotka olivat varmasti viisikymmentä vuotta vanhoja. Näimme tilaisuutemme käyttää näitä suksia talvivaelluksella ja ostimme niitä aimo kasan. Ne olivat kömpelöt ja painavat, kuin mitkä.

 



Kun vihdoin pääsimme lähtemään, oli edessä heti ensimmäiseksi suuri alamäki ja minä kun en ole ikinä ollut vapaassa mäenlaskussa mikään Andreas Romar, niin yritin mennä mäen mahdollisimman hitaasti, mikä olisi onnistunut, sillä armeijan suksissa ei paljoa ole liukkautta. Aurasin parhaalla mahdollisella tavalla, jolla pystyin, mutta jalkani lipesi kaiken aikaa tuosta jalansijan päältä ja sijoitin sen aina uudestaan paikalleen. Nuo nahkaiset remmit ovat varmasti yhtä vanhoja, kuin sukset itse, sillä pian remmi napsahti poikki, kuin kumparelaskijan polvi ja suksi irtosi ja silloin itsekkin kaaduin ja näin, kun yksinäinen suksi hiihtää kaksikymmentä metriä minua edellä.
Kun suksi oli saatu takaisin, korvattiin hajonnut remmi toisella yhtä vanhalla hihnalla, joka ei näyttänyt yhtään paremmalta.
Ylitimme järven ja sen jälkeen katsoimme, että voisimme oikaista hieman ja menimme erään ihmisen kesämökkipihan läpi.
Voi vittu...
Piha oli täynnä kaatuneita koivuja ja niiden läpi oli mukava koittaa ähertää 220 cm pitkillä armeijan suksilla. Tuntui samalta, kuin olisi pistänyt betonikengät jalkaa ja yrittänyt juosta suon yli... Pakkopaita päällä!
Kun sekin oli saatu selvitettyä, jatkui matka tien viertä pitkin ja lopulta alkoi tulemaan pimeä, joten katsoimme karttaa ja näimme, että Pirkan Taival menee tästä lähistöltä ja päätimme lähteä seuraamaan sitä päästäksemme nopeammin laavulle, jossa seuraava yö piti viettää.
Pian olikin jo säkkipimeää ja ainoa, mikä toi valoa pimeyteen, oli otsalamppujemme kajo. Seuraavaksi edessä oli pieni puro, jonka ylipääsemiseksi käytimme jonkin aikaa miettimistä. Päätin ottaa sukseni irti ja jaloitella hieman. Astuin suksien pältä pois aukaistuani hihnat.
Kraks
...
Olin astunut kaverini suksen päältä ja murtanut suksen.
Jumalauta...
Ei helvetti!
Onneksi suksi hajosi alaspäin, eikä vice versa, sillä suksella pystyi vielä hiihtämään.
Kun olimme päässeet puron yli, menimme eteenpäin ja nyt vasta alkoi tilanne kärjistymään. Sillä suksemme alkoivat irtoilemaan ja edessä menevä katsoi karttaa ja kulki yhdellä suksella, sillä ilman suksia kulkeminen olisi ollut sama asia, kun olisi hypännyt ehdoin tahdoin juoksuhiekkaan. Lunta oli minuakin, joka olen metri kahdeksankymmentä, lantioon asti. Joten kartanlukija heitti suksea "itään päin", haki suksen, katsoi karttaa ja taas "itään päin".
Ryhmähenki alkoi tässä vaiheessa todellakin rakoilla ja usko meni totaalisesti. Minullakin alkoi mennä usko jumalaan, buddhaan ja Kungfutseen, sillä oma sukseni avautui kaiken aikaa.
"Vitun ruotsin armeijan paskasukset. Yhtään ihmettele, miksi lakkauttivat armeijansa."
Lopulta päätimme vain etsiä paikan teltalle ja asettua sinne yöksi. Hah hah haa... Telttamme oli varoiksi hankittu kahden hengen teltta. Montako meitä oli vaelluksella? Kuusi?
Ainakaan ei tullut kylmä.



Seuraavana aamuna huomasimme, että olisi ollut ihan sama, mihin suuntaan olisi leiripaikaltamme heittänyt kiven, sillä se olisi osunut laavun kattoon.
Seuraava yö olisi pitänyt viettää mökissä, jonka olimme vuokranneet. Lähdimme takaisin autolle päin ja lähdimme autolla mökille päin.
Tuo sunnuntai oli päivä, jolloin oli lumimyrsky ja kaikkialla oli lunta. Tarkoittaen... Mökille vievä tie oli lumen peitossa ja lisäksi mökkitie (Arttu Wiskari hehehehe) alkoi jyrkällä mäellä.
Soitimme paikalliselle auraajalle, jonka nimeä en kerro, mutta kutsuimme häntä lempinimellä "Päljis". Auraaja sanoi, että voi kuuden aikaan tulla auraamaan mäen, mutta kuudelta on jo pimeä! Ja lisäksi tie oli noin viisi kilometriä pitkä, joten riskinä oli, että emme näkisi tuota mökkiä yrittämällä.

Lähdimme takaisin Ulvilaan.

Loppuun sopii sanaparsi: "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."