maanantai 24. joulukuuta 2012

Savolaanen joolu




Uattouamuna herätään ja sitten myö syyvvään. Sitten juuvvaan kahvit ja sitten myö männään torille ja sitten myö syyvvään lihapiirakat. Sitten ostetaa joulukuus ja syyvvään munkkipossut. Ja kuusta ee missää nimessä osteta, vuan haetaan metästä. Mielellään nuapurin puolelta.
Sitten myö tuuvvaan kuus sissään ja juuvvaan päeväkahvit, koristellaan kuus ja sitten myö syyvvään. Sitten Suomen Turku julistaa jooluraahan ja sitten myö syyvvään ja otetaan joululökit ja sen piälle vähän syyvvään.
Sitten naesväki lähtöö käämään haovvoilla ja myö miehet sillä aekoo syyvvään ja kun naesväki tulloo takasin niin myö haokataan väljpalloo. Sitten myö kylypee ropsaatettaan joolusaanassa ja syyvvän makkaroo, juuvvaan saanakahvit ja syyvvän pipaarit. Sitten myö outellaan jooluaterijjoo ja syyvvään outellessa parj kinkkuvoeleipee, sitten syyvvään jooluateria ja juuvvaan piälle torttukahvit ja sitten myö leekitään joolukuusen ympärillä ja sitten myö syyvvään. Sitten kyttäellään joolupukkia ja napostellaan pähkinöetä.
Sitten tulloo pukki ja myö vähän syyvvään pukin kansa. Sitten avataan lahjat ja sitten pittee kaevaa evakkoleka puulaatikosta ja tarjota pukille paakut ja sitten pukki talutettaan taksiin ja sitten myö syyvvään. Sitten katellaan telekkaria ja syyvvään, sitten tirraatettaan iltakahvit ja syyvvään suklaata. Sitte otetaan vähän suolasta kun hiukoo ja sitten myö männäännii jo muata.

Näin Elokuvahullun päiväkirja toivottaa kaikille lukijoilleen erittäin hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Palataan elokuvien maailmaan taas joulun jälkeen.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Arvostelu: Conan barbaari (1982)

Conan, tuo fantasiakirjojen hienoimpia luomuksia. Hän on todellinen innoituksen lähde kaikille meille fantasian ystäville. Toinen innoituksen lähde kaikille kehonrakentajille taas on Arnold Schwarzenegger. Ja mitä saadaan, kun nämä kaksi yhdistetään? No...


Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: John Milius
Tuottaja: D. Constantine Conte
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Sandahl Bergman
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone (Robert E. Howardin kirjoista)
Kuvaus: Duke Callaghan
Leikkaus: Carroll Timothy O'Meara
Musiikki: Basil Poledouris
Kesto: 2h 9min

Conan (Jorge Sanz) on pohjoisen kylän asukki ja hänen isänsä on kylän seppä, joka opettaa Conanille jo nuorena, että vain teräkseen voi luottaa. Conanin seikkaillessa metsässä, hyökkää käärmekultti hänen kotikyläänsä tappaen ja tuhoten kaiken paitsi lapset. Kaikki lapset, Conan mukaanlukien, joutuvat orjiksi... Pyörittämään pyörää... What the fudge?
Conan pyörittää pyörää monta vuotta, kunnes aikuinen Conan (Arnold Schwarzenegger) myydään gladiaattoriksi ja hänen ensimmäinen tappelunsa on todennäköisesti homoeroottisin kohtaus ennen He-Man tai 300 -elokuvia.
Conan pärjää gladiaattorina yllättävän hyvin ja hänet lähetetään sotamestareiden oppiin ja he opettavat hänelle taistelun syvimmät salaisuudet. Kuten myös kirjallisuuden ja lihan salaisuudet. Mutta hei! Tämä on John Miliuksen, tunnetun zen-anarkistin työtä. Tottakai on tissejä ja verta.
Lopulta Conan päästetään vapauteen ja kun koirat jahtaavat häntä aavikolla, tippuu hän luolaan ja löytää sieltä muinaisen kuninkaan miekan. Jatkaessaan seikkailujaan, törmää hän varkaaseen, nimeltä Subotai (Gerry Lopez), jonka kanssa hän käy uskonnollisia keskusteluja. Ja näiden keskustelujen katsominen on kuin katsoisi Housea. Kovaa ollaan mukana, mutta mitään ei ymmärretä.
Jatkaessaan eteenpäin seikkailuissaan ja kostonhaluisessa matkassaan, törmää Conan kylään, jossa hän epätuoreen lihan syömisen ja kamelin lyömisen lisäksi varastaa arvokkaan timantin käärmetornista apunaan Subotai ja kaunis Valeria (Sandahl Bergman).
Conan ja hänen ystävänsä elävät rikkaasti hetken aikaa, kunnes kuningas pyytää heitä hakemaan tyttärensä takaisin käärmekultin kynsistä. Ja viimeinen taistelu onkin kolmeosainen, joista viimeinen on ehkä kaikista antiklimaktisin.

Conan barbaari on rakenteeltaan ehkä Arnold Schwarzeneggerin epäarskamaisin elokuva. Sillä siinä ei ole puhdasta mainstream -elokuvan rakennetta, vaan konfliktit ja tapahtumat ovat siroteltu pitkin elokuvaa ja tämä saattaa käydä pitemmän päälle puuduttavaksi, sillä paketti ei ole hirveän tiukka ja välillä jopa tylsä niille, joita ei fantasia kiinnosta, mutta niitä, joita se kiinnostaa, pitää tämä elokuva tiukasti otteessaan koko kaksituntisen ajan ja suureksi osaksi tätä elokuvaa kantaa sen musiikki. Basil Poledouris on tehnyt loistavaa työtä tämän elokuvan musiikin kanssa.
Ehkä suurin Conanin puute on näyttelijäsuoritukset. Schwarzenegger ei tietenkään ole mikään hirveän tunnettu näyttelijänkyvyistään, mutta Arskan näkeminen tämän elokuvan alussa on miltei helpottava tunne, sillä näyttely on todella puista. James Earl Jones tietysti tasoittaa tätäkin elokuvan osiota siedettävälle tasolle.
Yksi ärsyttävimmistä piirteistä tässä elokuvassa on se, että Conan hokee kaiken aikaa Kromia. Välillä ei tiedä, onko se huudahdus (vrt. Herrajumala!) vai rukous (vrt. Isä meidän, joka olet taivaissa). Muutenkin Conan vaikuttaisi olevan jonkinnäköinen messiaskertomus. Elokuvassa on jopa kohtaus, jossa Conan ristiinnaulitaan, kuolee ja herää henkiin.
Kuten aikaisemmin sanoin, Milius ohjaustyöllään varmistaa, että elokuvasta ei puutu erotiikkaa, verta ja brutaaleja taisteluja. Mutta näitäkin taisteluja tuntuu olevan vähän turhan vähän, sillä suuri osa elokuvasta on vain Conan heiluttelemassa miekkaansa, mutta loppua lähentyessään alkaa taisteluja tulemaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan, Conan on hyvää viihdettä, mutta näyttelijäntyö syö elokuvan nauttimisastetta erittäin pirullisella tavalla. Hyvää viihdettä niille, jotka siitä nauttivat, mutta ei kaikille.

Tähdet: ***½

torstai 20. joulukuuta 2012

Movie Monday: Kaikkein Paras

Movie Monday kysyi tällä viikolla kaikkien aikojen parasta leffaa, joten totean näin:

"Olen elokuvaopiskeljia! Tottakai elokuvani on Citizen Kane"

Arvostelu: Punainen Viulu (1998)


Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1998
Ohjaaja: François Girard
Tuottaja: Niv Fichman
Pääosissa: Carlo Cecchi, Jean-Luc Bideau, Christoph Koncz
Käsikirjoitus: Don McCellar, François Girard
Kuvaus: Alan Dostie
Leikkaus: Gaétan Huot
Musiikki: John Corigliano
Kesto: 2h 10min

Punaisen viulun pääosassa ei ole ihminen, vaan viulu, jota pidetään maailman laadukkaimpana soittimena. Nicolo Bussotin (Carlo Cecchi) mestariteos, jonka äänessä ei ole yhtäkään väärää värähdystä ja johon kaikki viulun omistajat tuntuvat ihastuvan syvästi. Bussotti rakensi viulunsa lapselleen, jota hänen vaimonsa, Anna Bussotti (Irene Grazioli) vielä kantaa. Heidän perheensä taloudenhoitaja on mustalaisennustaja, joka ennustaa Annan ja hänen lapsensa tulevaisuuden. Lopulta kuitenkin käy niin, että Anna ja hänen lapsensa kuolevat synnytykseen ja Nicolo masentuu syvästi ja maalaa viulun punaiseksi ja luovuttaa sen eteenpäin.
Punaisen viulun tarina jakautuu viiteen tarinaan, jotka seuraavat tiettyä patternia. Itse elokuva alkaa Nicolo Bussottin punaisen viulun myymisestä huutokaupassa, mutta myöhemmissä vaiheissa mukaan tulee vielä ennustajaeukon ennustaminen korteista.
Viulu kiertää niin heikkosydämmisestä lapsinerosta, viktooriaanisen ajan Englannin viuluvirtuoosista aina Kiinan vallankumouksen kautta huutokauppaan. Ja jokainen tarina päättyy omalla tavallaan onnettomasti.

Punainen viulu on hyvä esimerkki eeppisestä kerronnasta, joka on tehty niin yksinkertaisesti, että sitä ymmärtää kuka tahansa. Lisäksi jokainen katsoja valitsee oman suosikkikohtauksensa, oli se sitten orpopoika tai repulsiivinen viuluvirtuoosi. 100 vuotta viulun ikää vilahtaa ohi muutamassa kuvassa. Lisäksi lopun juonenkäänne on laiha, mutta juuri sopivalla tavalla, sillä yhtään isompi juonenkäänne tässä, miltei puuduttavaksi käyvässä, kaksituntisessa elokuvassa olisi ollut jotain ihan liikaa.
Punaisen viulun ainutlaatuisuus piilee juuri siinä, että siinä ei ole kyse henkilöstä, vaan viulusta. Viulu näyttelee pääosaa koko elokuvan ajan ja ennustukset käyvät toteen, tehden rakenteesta jämäkän ja kiehtovan.

Tähdet: *****

perjantai 7. joulukuuta 2012

Omituisimmat GPS äänet!

Oletko sinä kyllästynyt siihen GPS-navigaattorisi ääneen, joka kuulostaa aivan Virolaiselta prostitoidulta? Muutenkin, olemme kaikki aina aivan eksyksissä navigaattoreiden kanssa, emme ilman niitä, sillä ne eivät osaa paikantua oikein, eivätkä aisti tarpeeksi nopeasti muutoksia teissä. Ajattelin tehdä listan niistä maailman, ehkä hämärimmistä navigaattoriäänistä, jotka olisi siistiä omistaa.


Elokuvahullun Päiväkirjan 7 omituisinta GPS-ääntä!


Aloitetaanpa ehkä kaikkein eksyttävimmälllä:

Jeff Goldblum 



Miltä tuntuisi ajaa änkyttävän ja epäselkoisen ihmisen kanssa. No, jos olisi Jeff Goldblum -navigaattoriääni, niin kaikki saisivat tietää!
"Umm... I would say that... Ohmm... Umm..."

Hannibal Lecter 


Et uskaltaisi ajaa yöllä.
"Have you ever had the feeling that you have taken a wrong turn? Maybe in your childhood?"

Red - 70's Show

 
Tulee ihan lapsuus mieleen, jos saisi kuunnella, kuinka Red solvaa omaa ajotaitoasi.
"Hey dumbass! Turn over or my foot will turn over in your ass!"

Arnold Schwarzenegger


"Get to tha sideroad!"

Sgt. Hartman - Full Metal Jacket


Mikä olisikaan sen parempaa, kuin oma kersantti Hartman kannustamassa ja skarppaamassa aina, kun olet eksyksissä?
"Are you quitting on me? Then get the fuck out of my car!"

Christopher Nolanin Batman


Mitä? Minä pidän hänen puhettaan ainakin hyvin selkeänä.

*Furious shouting* "Turn right!"

Ja sitten viimeinen:

Snake - Metal Gear Solid


Saadaan vähän pelejä tähänkin blogiin.
"Go forward... Wait... It can't be!"

torstai 6. joulukuuta 2012

Arvostelu: Behind Enemy Lines (Vihollisen keskellä) (2001)

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi onkin arvostelevan nyrkin alla todellinen jenkkisotaleffa, joka perustuu Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin. Tuntematon sotilas is soo last millenium.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2001
Ohjaaja: John Moore
Tuottaja: Stephanie Austin
Pääosissa: Owen Wilson, Gene Hackman, Gabriel Macht
Käsikirjoitus: David Veloz, Zak Penn
Kuvaus: Brendan Galvin
Leikkaus: Paul Martin Smith
Musiikki: Don Davis
Kesto: 1h 46min

Aluksi Top Gun-rip off -elokuvalta vaikuttava toimintatrilleri käynnistyy, kun kaksi Amerikkalaista, palvelukseen kyllästynyttä hävittäjälentäjää, Luutnatntti Burnett (Owen Wilson) ja Stackhouse (Gabriel Macht) komennetaan lennolle, mutta komento peruutetaan. Burnett on kyllästynyt totaalisesti USA:n ilmavoimien tapaan hoitaa asioita Jugoslavian sodan jälkimainingeissa. Kaikki on tylsää ja Burnetista on tullut kyyninen elämää kohtaan. Toisinsanoen, hänellä on asenneongelma, eikä hänen esimiehensä pidä hänestä. Lopulta Burnett ja Stackhouse lähetetään tiedustelulennolle Jouluna. Heidän tehdessään tavallista tiedustelulentoa, heidän hävittäjänsä ammutaan alas demilitarisoidulla alueella, jossa kuitenkin liikkuu Serbejä. Ja niin alkaa armoton kissa ja hiiri -leikki, joka kantaa koko elokuvan ajan loppuun asti lisäten suspensiota ja jännitettä edetessään.
Aluksi Vihollisen keskellä vaikuttaa tylsältä ja epämielenkiintoiselta, eikä suurta konfliktia oikein jaksaisi odottaa. Mutta kun tämä vastoinkäyminen iskee, alkaa katsojan mielenkiinto kiinnittyä vähän enemmän ja jokainen vastoinkäyminen kiinnittää katsojaa enemmän elokuvaan. Ongelmana on vain se, että pitää taistella, että jaksaa odottaa näihin vastoinkäymisiin. Kaikki vaikuttaa vain niin tylsältä aluksi, mutta lopulta, kun toiminta alkaa, muuttuu elokuvan ilme aivan täysin. Musiikit ovat yksi, joka nostattaa Behind Enemy Linesin tunnelmaa ja suspensiota suuresti ja antaa elokuvalle audiovisuaalisen ilmeen, jonka se ansaitsee.
Gene Hackmanin esittämä Amiraali Reigart yrittää saada Amerikan poikaa turvaan, mutta ärsyttävä ja kusipäämäinen Amiraali Piquet (Joaquim de Almeida) estää häntä. Ihan kuin hän ei haluaisi pelastaa Burnettia ja tämä osa on vähän harmaata aluetta realistisuuden rajalla. Tämä subjekti elokuvassa antaa sille kaikille Amerikkalaisille sotaelokuville olennaisen propagandamaisen kosketuksen. Lisäksi tämä pattitilanne on jokaisen Jugoslavian sotaan perustuvien elokuvien toistuva teema (vrt. Ei kenenkään maa). Onko se sitten niin, miten oikeasti tapahtui? Siitä ei voi olla varma, mutta se, mistä voi olla varma, on se, että Behind Enemy Lines on vähän turhan epärealistinen. Otetaan vertailukohtana vaikkapa Shooter, joka oli realistisuudessaan ylitsepääsemätön. Siihen verrattuna tässä elokuvassa on turhan vähän todellista pohjaa kaipaavia aspekteja.
Pakko sanoa leikkauksesta. Ne ovat... Miten tämän sanoisi... Erikoisia. Pysäytyskuvia, erikoisia hidastuksia ja välillä turhan räväköitä skarveja, mutta en sano, että leikkaus olisi huonoa. Leikkaus on mainiota ja räpsähtävät skarvit on toteutettu oikeissa paikoissa tuoden lisää jännitettä elokuvaan.

Tähdet: ****