maanantai 23. joulukuuta 2013

Hyvää joulua! Toivottaa Elokuvahullun päiväkirja

Tässä näin ei ole ollut paljoa aikaa kirjoitella, kun on ollut kaikenmaailman koulukiireitä ja muuttoa sun muuta mukavaa. Varsinkin kun tuossa ihan pari viikkoa sitten täysi-ikäisyyden porttikongit kolisi ja kaljan ostamisesta tuli huomattavasti helpompaa.

Mutta ajattelin nyt tehdä edes Joulun kunniaksi yhden kirjoituksen. Ja kirjoituksessa on tämä yksi kuva, jonka tässä väsäsin tällä viikolla.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014!


Teoksen nimi: Suomen talvi

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Uneton48 2013

Olin viime toukokuussa mukana Uneton 48 -haasteessa yhdessä Villilä Korporaation kanssa. Teille, jotka ette tiedä, mikä Uneton on, niin tässä pieni selostus:

Unettomassa on tarkoitus tehdä lyhytelokuva 48 tunnissa. Ideoinnista ja käsikirjoituksesta aina leikkaukseen ja toimitukseen asti. Perjantaina annetaan genre, esite, hahmo ja repliikki, joiden täytyy olla mukana elokuvassa. Tämän jälkeen joukkueet ovat omillaan. Lyhytelokuva täytyy ideoida, kuvata ja leikata seuraavan kahden päivän aikana.

Itse olin mukana valomiehenä ja teimme töitä 36 tutia putkeen. Valvoin miltei koko 48 tuntia ja kun kuvaukset olivat ohi, menin nukkumaan neljäksi tunniksi ja heräsin seuraavana aamuna ennen kuutta, että ehdin bussiin, joka lähti kohti Helsinkiä kuudelta, sillä minun piti osallistua taidefestivaaleille. Koko viikonlopun aikana nukuin suurin piirtein 7h.

Opin unettomassa, että itsensä vieminen äärirajoille ei aina ole mukavaa, mutta se voi olla mielenkiintoista. Omien rajojensa kokeilu on kiinnostava kokemus ja se kertoo paljon siitä, miten paljon stressiä kestää. Itse mm. nukahdin kahdeksikymmeneksi minuutiksi erään kerrostalon pihaan auringonpaisteeseen, kun minun piti vahtia kalustoa. Eikä asiaa auttanut, että sattui olemaan miltei hellepäivä. Onneksi kalustoa oli vahtimassa muitakin ihmisiä, etten itse ollut vastuussa asiasta.

Huomasin myös, että kun on äärimmilleen väsynyt ja meinaa nukahtaa, voi itsensä herättää kaksi kertaa. Kolmannella kerralla simahtaa totaalisesti. Ja huomasin myös sen, että jos on ollut aktiivisena yli vuorokauden, on vaikeampi saada unta.


torstai 3. lokakuuta 2013

Kolme viimeisintä Movie Mondayta

Terve ja anteeksi.

Kuten olette saattaneet huomata, on Elokuvahullun päiväkirja ollut kamalan hiljainen miltei koko kesän ja syksyn. Tämä johtuu yksinomaan siitä, ettei minulla ole vain ollut aikaa päivitellä blogiani. Kesällä olisi ollut, mutta pyydän anteeksi itsekkyyttäni, laiskotti liikaa kirjoitella blogia. Ja syksy on mennyt yksinomaan koulunkäyntiin. Vietän asunnossani päivästä - yötä mukaanlukematta - ehkä vajaat viisi tuntia, joten silloin ei ole paljoa aikaa kirjoitella. Olen itse asiassa tälläkin hetkellä koulussa, mutta at the moment ei ole oikeastaan mitään muuta tekemistä, joten ajattelin, että kirjoittelen hieman blogia, mutta ei ollut aihetta, josta kirjoittaa, joten ajattelin, että korvaan tavallisen kirjoittelun kolmella viimeisimmällä Movie Mondaylla, eli Movie Mondayt: #95#96 ja #97!

Aloitetaan kronologisesti:

Movie Monday #95 - Mikä elokuva edustaa parhaiten lempi aikakauttasi?


Tämä on pikkaisen hankala kysymys, kymysys...

On olemassa lukemattomia määriä hienoja elokuvia, jotka kuvastavat aikakausia, joita ihailen. On olemassa Stanley Kubrickin "Spartacus" (1960) ja William Wylerin "Ben Hur" (1959). Sitten on tietysti aina yhtä huvittava "This is Spinal Tap!" (1984), joka kuvastaa miltei täydellisesti 70 -ja 80-luvun rocksceneä kaikkine clichéineen ja ongelmineen. Unohtamatta tietysti "Waynes Worldia" (1992), joka parodisoi kaikkia 90-luvun alun "meemejä" ja suosittuja asioita. Ja sitten on tietysti TV:n osalta loistava "Sherlock Holmesin seikkailut" (1984-1985) mutta se on TV:tä taas.
Mutta pitää muistaa, että jokainen teos, joka tehdään tässä meidän aikakaudellamme, kuvastaa meidän omaa aikaamme ja paikkaamme tässä maailmassa. Jokainen elokuva ja TV-sarja. Jokainen dokumentti ja uutislähetys on representaatio tästä maailmasta, jossa elämme. Ja uskon, että kymmenen vuoden päästä ihmiset katsovat elokuvia, joita me katsoimme ja ihailimme, ja ajattelevat: "Onpa hupsua, että ihmiset tykkäsivät tästä aikanaan." Joten luen myös tämän hetken, jossa elämme, mukaan suosikkeihini. Tämän faktan tiedostaessani, pakko sanoa, että elokuva joka kuvaa aikakauttamme parhaiten on Seth McFarlanen "TED" (2012). Tämä elokuva on jotenkin napannut ehkä parhaiten sen, minkälainen meidän yhteiskuntamme tällä hetkellä on. Elämme niin omituista aikaa, että olemme valmiita hyväksymään suspension of disbeliefiimme sen, että nallekarhu voi elää. Kyllähän sellainen voi tapahtua Disneyn lastenelokuvassa, kuten Pinokkio, johon Ted hahmon ideana hyvin paljon pohjautuu, mutta miettikääpä sitä, kuinka ronskia huumoria ja aikuisille tarkoitettua sisältöä täynnä Ted on. On seksivitsejä, huumeläppää ja paljon kiroilua. Paljon, paljon kiroilua. Ei tälläistä voi antaa lapselle katsottavaksi. Toisissa tapauksissa aikuishuumori tekee elokuvasta lapsellisemman, sen sijaan, että se olisi aikuisempi, mutta mielestäni Tedissä ei tapahdu näin.
Lisäksi pitää muistaa, kuinka Ted parodisoi tapaa, jolla katsomme menneisyyteen ja kuinka aika kuultaa muistot. Kaikki tapahtunut näyttää nykyään paremmalta. Ja ihmiset käyttäytyvät, kuin Montreal Canadiensien fanit. Haikailevat vain sitä, kuinka ennenvanhaan kaikki oli paremmin. Kuinka 80- ja 90-luku olivat parasta aikaa ikinä, vaikka silloin elämä olikin hyvin paljon samanlaista kuin nykyään. Poislukien kaikki teknologiset edistykset tietysti.

Mutta nyt itse kysymykseen:
Jos pitäisi valita elokuva, joka kuvastaa mielestäni parhaiten suosikkiaikakauttani (niistä kaikista), niin minun on pakko valita ikiaikainen klassikko, nimeltä "Casablanca" (1942). Mikä täydellinen sotaelokuva näyttämättä itse sotaa lainkaan. Kuvaus siitä, miten ihmiset ovat epätoivoisia pääsemään tästä elämäntilanteestaan pois mahdollisimman äkkiä. Kuinka pelko Saksalaisten vallasta leviää ympäri maailman. Ja kaiken tämän keskellä on yksinäinen mies, joka ylläpitää baaria ja kasinoa miehittämättömässä ranskassa.
Yksi suosikkikohtauksistani ehdottomasti on aivan elokuvan alussa, kun poliisit jahtaavat miestä, jonka passi on vanhentunut ja lopulta ampuvat tämän Philippe Petainin julisteen alle. Mikä loistava symbolinen kuva sille, että kapina ei kannata.
Casablanca on vain eräänlainen täydellinen elokuva käsikirjoituksensa osalta ainakin. Se on tuonut maailmaan monta, ikimuistoista lainausta. ("Play it Sam", "We'll always have Paris", "Louie. I think this is a beginning of a beautifull friendship") Ja onnistuu olemaan samalla harvoja elokuvia, joka on saanut minut unohtamaan, että katson elokuvaa. Uppoudun joka kerta täysillä hahmoihin ja juoneen ja unohdan aina tutkia tarkemmin teknistä puolta tässä elokuvassa. Kamera ja valo jäävät täysin unholaan, kun uppoudun tämän elokuvan loistavaan käsikirjoitukseen ja hurmaaviin näyttelijäsurituksiin.

Joten suosikkini näistä on Casablanca.


Movie Monday #96 - Elokuva, joka mullisti maailmasi?




Tämä on niin pirun hankala kysymys, ettei tosikaan.

Kaikenkaikkiaan, mikään elokuva ei varsinaisesti ole mullistanut maailmaani. Jotkut elokuvat ovat vain saaneet itseltäni tunteikkaan "WOW!" -efektin. Mutta jos on pakko valita joitakin elokuvia, niin pakko myöntää, että ehkä suurimmat WOW! -efektit ovat tulleet elokuvista, joissa on ollut hienoa kamera-, valo- ja äänityötä. Juonellaan taas on ainakin yksi elokuva, joka on aiheuttanut WOW! -efektin, joten seuraavassa listaus siitä:

Ehkä viimeaikaisin WOW! -efekti syntyi elokuvassa syntyi siitä, kun katsoin alkuperäisen "The Omenin" (1976), josta tein arvostelunkin myöhemmin. Tämä elokuva esitteli niin hienoa Cinematografiaa, eli kuvausta. Kameratyössä on olemassa monia kikkoja ja The Omen käyttä niistä useita. Peilikulmia, yläkulmia, polttovälien muutoksia jne.
Toinen samantyyppisen efektin aiheuttanut elokuva on tässä ihan viime päivinä uudelleenkatsomani, Alfred Hitchcockin "Vertigo" (1958). Tämä elokuva loisti silmissäni sen hienolla kameraoperoinneilla, efekteillä ja hienolla värikoodauksella. Vertigo on vain teknisesti niin loistava elokuva, että sille on pakko antaa kunniaa. Enkä ihmettele, että ihmiset pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.
Tietysti yksi elokuva, joka on mullistanut maailmaani, on ollut myös Orson Wellesin esikoisteos "Citizen Kane" (1941), jonka jokainen kuvakulma, jokainen kuva, jokainen valollinen temppu ja koko rakenne ei pelkästään ole mullistanut omaa elokuvankatsomistani, vaan myös koko maailman elokuvateollisuutta pysyvästi. 



Juonellisesti elokuvat, jotka ovat aiheuttaneet minulle WOW! -efektin ovat olleet ehdottomasti Peter Jacksonin ensimmäisiin elokuviin kuuluva "Meet the Feebles" (1989) ja Harold Ramisin "Päiväni murmelina" (1993).
Meet the Feebles ei antanut minulle mitään odotettavaa ennen katsomista, mutta onnistui ylittämään kaikki odotukseni. Erikoistehosteet, hahmot, juoni, kameratyö ja kaiken kaikkiaan se, kuinka hyvin nuket liikkuivat, olivat kaikki yllättävän hyvin tehty ja jaksoivat pitää mielenkiinnon koko elokuvan ajan. Ja useimmat vitsit osuvat napakymppiin. Myönnettäköön, että rytmitys tässä elokuvassa oli hieman huono, ja kun sanon huono, tarkoitan, että se oli miltei kamalaa. Etenkin päähenkilöiden Robertin ja Lucillen suhde liikkuu liian nopeasti ja suurimmaksi osaksi off-screen vieläpä. Yhdessä hetkessä he rakastuvat ja seuraavassa kohtauksessa, he ovat jo kihloissa.
Mutta muuten Meet the Feebles toimii hyvin elokuvana, mutta ei ihan mullistavasti. Vaisun WOW! -efektin se sai minusta.
Päiväni murmelina on elokuva, joka aiheuttaa useille ihmisille laiskuuden efektin. Tyylillä: "En taida tehdä tänään enään mitään, koska voin tehdä saman huomenna." Enkä ole poikkeus. Päiväni murmelina on juonellisesti, hahmollisesti ja näyttelijätyöltään aivan loistava elokuva. En tiedä, mitä muuta sanoa. Bill Murrayn yksi huippuroolisuorituksista, vaikka tämä onkin jälleen yksi hänen "kyynisistä" rooleistaan, mitä hänellä on lukemattomia, mutta hahmon tarina on niin hyvä, että se voisi olla suoraan Disneyn lastenelokuvasta, mutta se on saatu siirrettyä täydellisesti aikuisille tarkoitettuun elokuvaan. Muutos kyynisestä paskiaisesta herttaiseksi ja pidettäväksi hahmoksi on todella hienovarainen. Tämän elokuvan rakenne on niin yksinkertainen ja hienosti toteutettu, että se toimii täydellisesti. itse asiassa tätä elokuvaa käytettiin meillä koulussa esimerkkinä draamallisen elokuvan rakenteesta. Se toimii niin hyvin.



Mutta minulla ei näin muistu mieleeni elokuvaa, joka olisi varsinaisesti mullistanut elämääni. On vain ollut WOW! -efektejä.

Movie Monday #97 - Kaikkein huonoin elokuva


Tämä on suurin piirtein helppo.

Elokuva, jota syvästi vihaan on John Fawcetin "The Dark" (2005). Mutta en muista enään tarkkoja syitä. Kamala elokuva se on. Myönnän sen, mutta en muista, miksi elokuva oli niin huono. Ehkä minun pitäisi katsoa se uudestaan jossain vaiheessa ja tsekata, miksi en pitänyt tästä elokuvasta.

Muuten ei sitten taidakkaan olla elokuvia, joita vihaan niinkään. Yksi on ehdottomasti Joel Schumacherin "Batman & Robin" (1997) ja tietysti inhoan koko "Twilight" -saagaa sydämmeni pohjasta sen väärien moraalien ja alentavan kertomistyylin takia. 
Sitten on elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat hyviä. Parhaimpana esimerkkinä ehkä "The Rocky Horror Picture Show" (1975) ja "The Room" (2003). Etenkin The Roomin aivan täyttä paskaa näyttelyä on hauska parodisoida aina kun mahdollista. Mutta en osaa taaskaan päättää, mitään yhtä elokuvaa, jota inhoaisin sydämmeni kyllyydestä. On useita elokuvia, joita vihaan, mutta en mitään yhtä elokuvaa sydämmeni kyllyydestä.


Noin. Tein kolme Movie Mondayta ja siinä menikin suurin piirtein koko päivä. Toivottavasti nautitte. Pahoittelen vielä sitä, etten ole ollut kovin aktiivinen näinä viime aikoina, mutta koulu vie miltei kaiken ajan. Mutta nähdään taas pian!

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Arvostelu: The Omen - Ennustus (1976) ja The Omen (2006)

Tänään katsomme vähän menneisyyteen. Jotkut teistä muistavat varmaankin ensimmäiset arvostelut, mitä olen tehnyt tälle sivustolle. Yksi näistä elokuva-arvosteluista oli The Omen (2006). Remake kauhuklassikosta, ”Ennustus”. Tuolloin sanoin, että aion arvostella vanhan elokuvan kunhan saan sen käsiini. Noh, kyseinen elokuva on ollut käsissäni miltei puoli vuotta ja nyt on aika arvostella tämä paha poika. Lisäksi, en ole tyytyväinen alkuperäiseen arvosteluuni The Omenista. Olin tuolloin niin tietämätön elokuvista. En tajunnut mitään kuvauksesta, valaisusta, leikkauksesta, juonesta, hahmoista tai ylipäätänsä siitä, mikä tekee elokuvasta hyvän, joten arvostelen senkin uudestaan ja lopuksi vertailemme kumpaakin elokuvaa, että näemme, kumpi on parempi elokuvana ja mikä tekee toisesta paremman, kuin toisesta, joten ei hukata enempää aikaa. Sukelletaan suoraan elokuvaan ”The Omen – Ennustus”!



Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1976
Ohjaus: Richard Donner
Tuottaja: Harvey Bernhard
Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, David Warner
Käsikirjoitus: David Seltzer
Kuvaaja: Gilbert Taylor
Leikkaus: Stuart Baird
Musiikki: Jerry Goldsmith
Kesto: 1h 46min

Ennustus kertoo USA:n suurlähettiläästä, Robert Thornista (Gregory Peck), ja hänen vaimostaan Katherine Thornista (Lee Remick). Heidän esikoislapsensa on kuollut synnytyksessä ja pappi kertoo, että täysin samaan aikaan, kun heidän lapsensa on syntynyt, syntyi toinenkin lapsi, joten Robertille ehdotetaan, että he ottaisivat tämän lapsen omansa sijasta. Robert suostuu ja elämä kukoistaa, muttei kauaa, sillä lapsen (jonka nimi on Damien ja jota esittää Harvey Stephens) viisivuotissyntymäpäivänä, Thornin perheen lastenhoitaja hyppää katolta ja hirttää itsensä. Tämän jälkeen Robertin luona käy hullulta vaikuttava pappi, Isä Brennan (Patrick Troughton), joka kertoo Robertille, kuinka hänen lapsensa on paha ja Damienin uusi hoitaja, Mrs. Baylock (Billie Whitelaw), on kummallinen. Robert alkaa pikkuhiljaa huolestumaan. Varsinkin, kun Isä Brennanin kuolee ja Robertiin ottaa yhteyttä valokuvaaja Keith Jennings (David Warner) ja kertoo, että lastenhoitajan ja Isä Brennanin kuoleman välillä on yhteys. Joten uskonnollinen löytöretki Damienista lähtee käyntiin ja pikkuhiljaa paholaisen lapsen historiasta paljastuu synkkiä salaisuuksia.

Ennustus alkaa ensin hieman surumielisellä nuotilla, mutta etenee kohti iloisempaa tunnelmaa, vain muuttaakseen tunnelmaa jälleen täydelliseksi peloksi. Rytmitys kohtauksissa on miltei täydellinen ja kun elokuva haluaa sinun tuntea olosi jännittyneeksi, se tekee olosi jännittyneeksi. Hahmokehitystä tapahtuu paljon enemmän, mitä nykyaikana tulisi kuuloonkaan tämäntyyppisissä elokuvissa ja monet pelot jätetään mysteerin peittoon, että katsoja saisi kuvitella, mikä on pelottavaa.
Gregory Peck on loistava roolissaan Robert Thornina. Hänet osaisi kuvitella oikeasti olevan Lontoossa Amerikan suurlähettiläänä. Hän on sympaattinen ja pitää huolta perheestään. Ja kun hän on poissa kaukana Italiassa selvittämässä, mikä verhoaa Damienin menneisyyttä, on se oikeasti pelottavaa, kuvitella hänen vaimonsa on alttiina vaaroille, eikä hänen miehensä ole suojelemassa häntä.
Kuvaus tässä elokuvassa on loistavaa. Usein käytetään peilikulmia, pehmeitä kamera-ajoja ja loistavia kamerakikkoja tuodakseen elokuvaan lisää tunnetta. Lisäksi leikkaus on loistavasti rytmissä elokuvan suspensiontarpeen kanssa. Kun esim. Isä Brennanista halutaan hullu kuva, kuvaus, leikkaus ja Patrick Troughtonin roolisuoritus tekevät hänestä hullun. Lisäksi elokuvan yksi suurimmista voimavaroista on Jerry Goldsmithin tekemä, loistava musiikki. Latinaa laulava kuoro ja uhkaava tunnelma korostavat elokuvakokemusta.
Jotain pikkuasioita tässä elokuvassa on, joista en pidä. Kuten esimerkiksi hautausmaakohtaus, jossa Damienin menneisyys paljastuu, on liian selvästi studiossa kuvattu. Kaikki näyttää vain niin muoviselta. Lisäksi yksi pikku juttu. Katherinen työtä ei ikinä kerrota, joten oletan, että hänellä ei ole sellaista. Joten miksi ihmeessä he tarvitsisivat lastenhoitajaa. Maskeeraukset näyttävät hupsuilta ja Jenningsin hahmon kuolema ei ole yhtään sen realistisempi, mitä se oli remakessakaan.
Yksi suuri vika, mikä rasauttelee rusinoitani, on se, että paholaisen pahuus ei tunnu kumpuavan Damienista, vaan Mrs. Baylockista. Damien on Ennustuksessa, kuin kukatahansa muu lapsi. Hän nauraa, pelkää ja itkee, kuin kukatahansa lapsi. Hän ei vaikuta pahalta ollenkaan. Kaikki paha, mitä Damien tekee tässä elokuvassa, tuntuu olevan samalla tasolla, kuin se, että seitsemäsluokkalaiset pakottavat neljännellä luokalla olevat pöllimään heille tupakkaa lähisiwasta.
Tämä saattaa johtua siitä, että he tiesivät, että he ovat tekemässä jatko-osaa tälle elokuvalle, joten oli okei tehdä Damienin kehityksestä heikompi.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten olisi pitänyt tästä elokuvasta. Sanoisin, että Ennustus on aliarvostettu kauhuklassikko, josta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Se on teknisesti hyvä ja taiteellisesti erittäin käypä ja voin sanoa, että se on omia suosikkikauhuelokuviani 70-luvulta.

Ja sitten siirrymme uudempaan versioon tästä elokuvasta. Tämä ei ole niinkään arvostelu, kuin se on vertailu alkuperäiseen.

The Omen



Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 2006
Ohjaaja: John Moore
Tuottaja: Glen Williamson
Pääosissa: Liev Schreiber, Julia Stiles, Seamus Davey-Fitzpatrick
Käsikirjoitus: David Seltzer
Kuvaus: Jonathan Sela
Leikkaus: Dan Zimmerman
Musiikki: Marco Beltrami
Kesto: 1h 45min

Juoni tässä remakessa on miltei sanasta sanaan samanlainen, kuin alkuperäinen. Todella vähän on tehty muutoksia ja hyvä niin, sillä alkuperäinen elokuva oli tarpeeksi mielenkiintoinen sinällään ja miksi mennä muuttamaan toimivaa formaattia?

Suurin ongelma tässä elokuvassa on se, että se ei ole pelottava. The Omen alkaa synkästi ja jatkuu synkkänä koko elokuvan ajan. Missään vaiheessa se ei muutu iloiseksi, vaan se, mikä näkyy ruudulla on aina jotenkin synkkää. Jopa montaasikohtauksessa iloisista hetkistä Damienin kanssa on saatu turhan synkkä ja iloton. Lisäksi siinä, missä alkuperäinen elokuva loistaa loistavalla kuvauksellaan, tämän elokuvan kuvaus koittaa peitellä mahdollista potenttiaaliaan jättämällä liikaa pimeitä kohtia ympäri ämpäri lokaatioita. Lisäksi tuntuu, että tässä elokuvassa ei ikinä liikuta päivällä. Valaisu on niin omituista, että tuntuu, kuin kaikki liikkuisivat vain koleina lokakuun varhaisaamuina tai keskellä yötä. Ennustuksessa muutettiin iloinen ja pirteä värimaailma synkäksi kun sitä tarvittiin ja tämä vain lisäsi karmivuutta. The Omenissa pelottavaa värimaailmaa vain liikakäytetään.

Mutta sitten hahmoihin. The Omen on onnistunut tekemään joitakin hyviä valintoja castauksen puolella, mutta sitten taas samalla siellä on joitakin huonoja valintoja.

Liev Schreiber todennäköisesti tiesi, ettei tule ikinä yltämään yhtä laadukkaaseen roolisuoritukseen, kuin Gregory Peck alkuperäisessä, joten hänen hahmonsa on jotenkin välinpitämätön ja kyyninen.
Schreiberin näyttely on todella alipelattua ja välillä tuntuu, että hän on väärässä roolissa. Hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka suojelisi perhettään loppuun asti, vaan on enemmänkin vakava pohdiskelija. Ei paha roolisuoritus, myönnän sen, mutta vain vääränlainen tähän elokuvaan.



Julia Stiles vaikuttaa liian nuorelta ollakseen tässä elokuvassa naispääosassa. Hän on vain turhan
tyttömäinen henkilö. Lisäksi hänen hahmolleen ei ole suotu tarpeeksi kehitystä. Esimerkiksi: Ennustuksessa hän pelkää mennä terapeutille puhumaan painajaisistaan, koska pelkää, että hänet lukittaisiin pois. Näin Katherine antaa Robertille mahdollisuuden olla puolusteleva ja lohduttava osapuoli, tehden Robertin hahmosta sympaattisemman. Uudessa elokuvassa hän vain sanoo, että hänen pitäisi puhua jollekulle, mutta aihe ei jatku siitä eteenpäin. Robert kyllä lohduttaa, mutta tämä ei tee niin suurta vaikutusta yleisöön, kuin olisi tarve.



Damienin hahmo on remakessa kaiken aikaa karmiva. Hänellä on vain kolme ilmettä: uhkaava, pelokas ja neutraali. Ennustuksessä Damienin hahmo on enemmänkin kuin oikea lapsi. Kuten mainitsin, hän iloitsee, nauraa ja pelkää, kuin kukatahansa viisivuotias. Tämä saa katsojan tuntemaan, ettei Damien voisi ikinä tehdä mitään pahaa kenellekkään ja antaa hänen pahuutensa kimpoilla hänen kätyreistään. Remakessa hän on vain karmiva kaiken aikaa, jättäen näin varjoonsa lastenhoitajansa, joka on hieman, muttei liikaa alikäytetty ja on itse pahan alku ja juuri. Näen kuitenkin sen, että alkuperäinen elokuva on suunniteltu jatkuvan jatko-osissa ja kehittävänsä Damienin hahmoa lisää, kun taas tämä oli oikeutetusti jätetty yhteen elokuvaan.

Isä Brennanin hahmo vaikutti enemmän hullulta Ennustuksessa ja tämä saattaisi olla hieman pipi päästään, mutta sitä ei paljasteta, ennenkuin totuus tulee julki. Sinänsä hyvä roolisuoritus kummaltakin, mutta mielestäni Troughtonin roolisuoritus on parempi, koska siinä maskeeraus, kuvaus, leikkaus ja hänen katseensa kertovat siitä, että hän kärsii ja toivoo saavansa Jumalan anteeksiannon ennen kuolemaansa.
tekee hahmosta traagisemman. Itse näen uudemmassa versiossa olevan Isä Brennanin jotenkin turhan koomisena. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Robert ja Isä Brennan näkevät ensimmäistä kertaa. Patrick Troughton tekee välittömästi selväksi sen, että Isä Brennan olisi sekaisin ja leikkaus korostaa tätä. Uudemmassa versiossa Pete Postlewaithe lievästi korostaa sitä, että hän on hullu.

Mutta kuten aikaisemmin sanoin, on The Omenissa hyviäkin roolisuorituksia.

Mrs. Baylock, jota esittää Mia Farrow, on juuri oikein castattu. Mia Farrow on juuri sellainen, jonka voisi luulla olevan paholaisen lapsenhoitaja. Ja miksi ei?
Hänhän on synnyttänyt jo kerran paholaisen. Hän on lempeä, mutta samalla karmiva juuri oikeissa määrin, kun taas alkuperäinen on enemmänkin karmiva. Molemmat toimivat hyvin, mutta Mrs. Baylock alkuperäisessä elokuvassa oli vain paha. Hänkin oli kyllä lempeän ja karmivan sekoitus, mutta karmivuus pääsi Billie Whitelawin esityksessä liikaa vuotamaan yli ja tämän takia Mia Farrow oli parempi Mrs. Baylockina.



Keith Jenningsin hahmo on uudemmassa elokuvassa enemmän ajaton hahmo. Ennustuksessa hän on ajankuvaansa sopiva, muotikuvaajan
näköinen henkilö, joka näyttää nykyään vain typerältä. The Omenissa hänen henkilönsä on fiksu, luihu, hyvin paljon työhönsä keskittyvä ja lievästi neuroottisempi hahmo. Kiitos tästä kuuluu David Thewliksen roolisuoritukselle. Alkuperäinen Jennings on liian rento ja ”cooli” hahmo ollakseen paholaislapsielokuvassa.

Mutta kaiken kaikkiaan Ennustuksen remake ei ole maailman huonoin kategoriassaan, se vain kärsii siitä, ettei se ole pelottava. Hyvänä tekonaan The Omen teki kuolemakohtauksista julmempia. Esimerkkinä Katherinen kuolema. Mutta yhden asian parantamisella ei pitkälle pötkitä. The Omen koittaa pelotella katsojaa turhilla hyppysäikäytyksillä ja unijaksoilla, joihin vain viitattiin alkuperäisessä elokuvassa, jolloin nämä jäivät mysteeriksi ja katsojan päätettäväksi. Pikkuisiksi asioiksi luomaan suspensiota. Omasta mielestäni nämä ”jumpscaret” eivät tee elokuvasta pelottavaa, vaan pilaavat jo mahdollisesti kertyneen suspension. Varsinkin, kun tässä elokuvassa suspensiota ei aleta säikäyttämisten jälkeen rakentamaan uudestaan, vaan jäämme nollatilaan, jossa ei tapahdu mitään ja katsoja ajattelee: ”Hm.”


Kaiken kaikkiaan, The Omen on keskiverto kauhuelokuva, joka kärsii samoista ongelmista, kuin useat muutkin 2000 -luvun Amerikkalaiset kauhuelokuvat.

Ennustus Tähdet: ****

The Omen Tähdet: ***

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Arvostelu: The Rock - Paluu helvettiin (1996)

Tiedättehän juuri viime vuosina ilmestyneet Transformers -elokuvat ja sen, kuinka nämä elokuvat eivät täyttäneet fanien odotuksia alkuperäisestä sarjasta? Muistatteko Pearl Harborin? Tuon ylipitkän, tylsän ja historiallisesti väärän kuvauksen yhdestä suurimmista hyökkäyksistä, joita USA on ikinä kohdannut. Nämä ovat kaikki Michael Bayn tuotoksia. Useat ihmiset (minä mukaanlukien) vihaavat Michael Bayn elokuvia ja hyvästä syystä. Niissä on usein suuria vikoja, liikaa räjähdyksia eikä lähellekkään tarpeeksi hahmonkehitystä. Mutta uskokaa tai älkää, Michael Bayltä löytyy vähintään yksi hyvä elokuva ja se on The Rock - Paluu helvettiin.



Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1996
Ohjaaja: Michael Bay
Tuottaja: Don Simpson/Jerry Bruckheimer
Pääosissa: Sean Connery, Nicholas Cage, Ed Harris
Kuvaus: John Schwartzman
Leikkaus: Richard Francis-Bruce
Musiikki: Nick Glennie-Smith/Hans Zimmer
Kesto: 2h 11min

Tämä kyseinen elokuva alkaa oikealla clichellä. Yhdysvaltain merijalkaväen Kenraali Francis X. Hummel (Ed Harris juuri oikein castatussa roolissaan) puhuu sateessa kuolleen vaimonsa kanssa ja lupaa tehdä jotain, mitä ei voinut tehdä vaimonsa ollessa hengissä. Hummel on Vietnamin sodan ja Persianlahden sodan veteraani, joka haluaa, että hänen joukoissaan kuolleitten miesten omaisille maksettaisiin kunnolliset korvaukset. Hän murtautuu oman eliittiryhmänsä avulla Yhdysvaltain Armeijan asevarastoon ja vie mukanaan vaarallisia VX -hermokaasuohjuksia, aikoen kiristää USA:n hallitusta. Kaiken päälle hän sijoittaa tukikohtansa Alcatraziin ja ottaa turistijoukon vangikseen
Ja kenet USA:n hallitus hoitaa paikalle? FBI:n kemianspesialistin Stanley Goodspeedin (Nicholas Cage), joka joutuu lähtemään tehtävälle kesken kiimaisen kivan tyttöystävänsä kanssa (joka on raskaana. Tuntuu heiman... pervolta).
Päättävän elimen huomattua, että Alcatraziin ei voida pelkkien piirrustusten avulla päästä, joutuvat he turvautumaan Sean Conneryn, eli Brittisotilas/rikollinen, John Mason, pakenemisen ekspertti ja entinen SAS -eliittijoukon jäsen.
Mason on varastanut mikrofilmin, josta paljastuu mm. kuka ampui John F. Kennedyn ja on onnistunut pakenemaan Alcatrazista ja useista muista vankiloista, jonka takia häntä pidetään erityisen vaarallisena.
Mason - luonnollisesti - pakenee ja saamme nähdä elokuvan ensimmäisen puoliskon toiminnallisimman kohtauksen, kun Masonia jahdataan pitkin San Fransiscoa.
Kun Mason on saatu kiinni, alkaa todellinen elokuva. Vain tunti elokuvan alkamisen jälkeen. Mason ja Goodspeed lähetetään The Rockiin purkamaan ohjuksia ja pelastamaan siviilejä.

Heti elokuvan alussa huomataan, missä The Rockin suurin voima piilee. Hans Zimmer ja Nick Glennie-Smith ovat tehneet uskomatonta työtä soundtrackin kanssa. Musiikki tässä elokuvassa on niin loistava, että jos pistät tämän elokuvan soundtrackin soimaan ja juokset vessaan, on tuntuma todella eeppinen.
John Masonin hahmo on mysteerinen, eikä millään geneerisellä tavalla. Hänestä paljastetaan niin paljon, että hänestä ei paljasteta juuri mitään. Hänen hahmonkehityksensä etenee tavalliseen tapaan, mutta hahmon persoonallisuus ei tee Masonista tyypillistä "mysteeristä auttavaa hahmoa". Nicholas Cage on yleensä camppimainen näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hän on saanut hänen ylitseampuvan tyylinsä pidettyä realistissa  mittasuhteissa.
Lisäksi elokuvan antagonistikaan ei ole pelkästään pahis, vaan hänen tarkoitusperänsä ovat hyvät ja motiivinsa vahva.
Jokaisella hahmolla on loistavat motiivit, persoonallisuudet ja tarkoitukset tarinassa ja The Rockin kaksituntinen pituus ei tunnu niin pitkältä. Suspeniso on loistavassa mittasuhteessa ja äänityö on sulaa taitoa.
Ainoa puoli, missä elokuva ei osoita vahvoja puoliaan, on Nicholas Cagen lievästi rasittavassa tyttöystävässä ja realistisuus dialogissa ja fysiikassa heittää lievästi häränpersettä. Lisäksi tuntuu, että The Rock tuntee vain kaksi valaistustyyliä: Oranssi, kuin porkkanoita syönyt urheiluhullu ja sininen, kuin helmeen tukehtuva vauva, mutta tätä voi sanoa pilkunviilaamiseksi. Ja yksi pikkuinen vika on Sean Conneryn näyttelyssä. Hän on hyvä, myönnän sen, mutta tässä elokuvassa on sama vika, kuin monissa muissa hänen Bondin jälkeisissä rooleissaan. Hänen karismansa ja Skotlantilainen aksenttinsa on niin vahva, että se on lievästi häiritsevä, mutta edelleen, tämä on pilkunviilaamista.

Kaiken kaikkiaan, The Rock on Michael Bayn yksi parhaimmista elokuvista, kiitos sen hyvien henkilöhahmojen, äänityön, kekseliäiden toimintakohtausten ja loistavan äänityön ja musiikkinsa avusta.

Tähdet: ****

P.S Että tiedätte, mistä puhun, kun sanon musiikeista, niin:


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Parin vuoden ahkeran työn tulos

Tässä viime vuoden aikana, kun siirryin opiskelemaan elokuva-alaa, aloin kiinnostua elokuvien keräilemisestä ja hyvin pian alkoikin löytymään erillaisia tarjouksia sun muita hienoja helmiä tuohon hyllyyn. Jotkut teistä ovatkin varmaan nähneet tuota elokuvakokoelmaani tässä vuoden aikana, mutta nyt paljastan, kuinka se on paisunut tässä muutaman kuukauden aikana.

Movie Monday kysyi jossain vaiheessa tärkeintä elokuvaa, mikä löytyy kokoelmista ja silloin vastasin tuohon kysymykseen virkkeellä: "Ei ole." Samalla postasin silloisesta kokoelmastani kuvan.


 Tämän verran omistin elokuvia syyskuussa 2012.

Sitä ennen olin lähettänyt kuvan blogiini, missä kerroin juuri tuosta kirjahyllystä, minkä näette tuossa ylempänä. Se oli juuri saapunut ja sain vihdoinkin kaikki elokuvani kategorisoitua.


Rupesin tässä miettimään. Mikä on vanhin kuva, minkä löydän elokuvakokoelmastani? Lähdin oikealle seikkailuretkelle ja löysin kuin löysinkin kuvan vuodelta 2011 "elokuvakokoelmastani". Laitoin tuon lainausmerkkeihin, sillä se ei todellakaan ollut mikään suuri kokoelma.

Ja sitten laitoin vertailun vuoksi tuon kuvan nykyisen kokoelmani kuvan viereen ja kappas vaan, kun on paisunut.


Tällä hetkellä omistan 212 elokuvaa/tv-sarjan tuotantokautta. Nykyisen kokoelmani ylähylly on kokonaan omistettu kauhuelokuville ja alempi hylly taas sitten toiminta/trilleri/klassikko/komedia. Ja alahyllylle kuuluu tv-sarjat/fantasia/draama/Sci-fi.

Ainiin. Laskin mukaan myös ne elokuvat, jotka olen pelastanut VHS -kaseteilta.


Kuva pelkästään tämänhetkisestä kokoelmastani.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Laiskanpulskeita elokuvakansia

Laiskana ihmisenä en ole edes aloittanut vielä viimeistä osaa "Ikimuistettavimmissa TV-tunnareissa" joten rauhoitan teitä nyt tälläisellä pienellä välipäivityksellä jossa, osittain ...noirin  innoittamana, esittelen teille, mitä tapahtuu, kun elokuvaopiskelijalle annetaan käyttöön photoshop ja gimp sekä hemmetisti inspiraatiota.







Alkuperäinen Trainspotting-kuva:



keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Musiikin luomaa: Parhaat TV -tunnarit 1980 -luku!

Anteeksi, että vähään aikaan ei ole ilmestynyt ollenkaan kirjoituksia. Tälle on yksinkertainen syy. Kuvauskiireitä, sekä myös se, että mokkulat ovat perseestä ja DNA on homo.

Joten jatketaan tälle, ehkä odotetuimmalle aikakaudelle, nimittäin 80-luvulle, jolloin miltei kaikki tunnetuimmat TV-sarjojen tunnusmusiikit syntyivät. Mutta ei aikailla, vaan siirrytään suoraan asiaan.



Parhaat TV-sarjojen tunnusmusiikit 1980 -luvulla!

Magnum P.I  (1980 - 1988)


Erikoinen idea muutettu loistavaksi sarjaksi, jossa on loistava tunnusmusiikki. Vietnamin sodan veteraani toimii poliisina Hawajilla. Tunnari on juuri sellainen, joka kuvastaa hyvin sitä, millainen kahdeksankymmentäluvun televisiosarja on. Rytmikäs ja pirteä. Ehkä hieman uhkaavakin.

Dallas (1978-1991)


Saattaa olla, että ette pidä itse sarjasta, mutta ette voi väittää, etteikö tunnusmusiikki ole loistava ja tarttuva. Omalta osaltani se sarjan mahtavuus jääkin sitten siihen. Mutta Kim hei! Mitä tämä on?! Sarjahan on alkanut jo 70-luvulla! Niin, mutta suosioon sarja nousi vasta kahdeksankymmentäluvulla.

Ritari ässä  (1982-1986)



 
Voi pyhä jysäys, että on tarttuva tunnusmusiikki. Yksinkertainen ja tarttuva. Kuka ei ole joskus hyräillyt Ritari ässän tunnusmusiikkia? On todella harmi, ettei alkuperäistä Knight Rideria enään esitetä Suomessa. Ei todennäköisesti enään ikinä, koska esitysoikeuksia ei ole saatu. Sen sijaan saamme juostenkustun remake -sarjan, jonka tuotatokaudet käyvät paremmin juhannuskokon sytykkeenä. Eivätkä nykyajan lapset saa ikinä tuntea tämän tv-sarjan nautittavuutta tai sen mahtavaa tunnusmusiikkia.

Fame (1982-1987)


En ole ikinä katsonut Famea itse, mutta tunnusmusiikki on vain niin hyvä, että tämä on pakko lisätä listaan. Tunnusmusiikki itse vuotaa yli motivaatiota ja pakottaa jaksamaan. Tämä sopisi hyvin treenimusiikiksi mihin tahansa lajiin. "Im gonna live forever, im gonna learn how to fly." "People will see me and cry. Fame! Im gonna make it to heaven." Puhdasta mahtavuutta!

Hill Street Blues (1981-1987)


Tiedättehän, kuinka nykyään jokaisella New Yorkissa asuvalla näyttelijällä on portfoliossaan merkintä siitä, kuinka ovat esiintyneet Kovassa laissa? Noh, kahdeksankymmentäluvulla oli asiat toisin. Silloin jokaisella aloittelevalla näyttelijällä oli CV:sään esiintyminen Hill Street Bluesissa. Jumankauta, David Caruso, Horatio Crane, on aloittanut tästä sarjasta!
Itse tunnusmusiikki on ikimuistoinen, rauhallinen ja jazzahtava, juuri niinkuin New York kuvitellaan. Upeaa.


Konnankoukkuja kahdelle (1985-1989)


Ennenkuin Bruce Willis sanoi Yippikay-yay motherfucker ja laukaisi itsensä yhdeksi Hollywoodin kovimmista tyypeistä, hän oli näsäviisas etsivä, joka ratkoi rikoksia yhdessä entisen mallin kanssa.
Itse tunnusmusiikki ja intro näyttää ja kuullostaa appelsiinimehumainokselta jostain kumman syystä. Mutta meitä ei kiinnostanut, tunnusmusiikki oli hyvä ja niin oli sarjakin.


Miami Vice (1984-1990)





Miami Vice on ehkä maailman kaikkien aikojen kasarisarja. Mikään muu tv-sarja ei ole kuvastanut kahdeksankymmentälukua niin hyvin, kuin rikosdraama nimeltä Miami Vice. Sarjassa oli paljon huumeita, bileitä, yökerhoja ja rikollisia.
Miami Vicen tunnari, syntensaattorimusiikkeineen on vain puhdasta kasarikultaa. Tällä sarjalla on ollut niin suuri vaikutus populaarikulttuuriin, että GTA: Vice City on vain yksi iso tribuutti tälle sarjalle... Ja sitten oli siellä tietysti se yksi Scarface, mutta se nyt ei ollut mitään.

Kunniamaininnat:

Katuhaukka 

Quantum leap  

 (Muokattu 22.5.2012)

Airwolf 
 
A-Team 

tiistai 19. helmikuuta 2013

Movie Monday: Pitäisköhän tää kokea kirjana?

Monet elokuvat eivät ole tuulesta temmattuja vaan perustuvat kirjoihin, hyviin tai huonoihin sellaisiin. Mikä on sinulle sellainen suosikkielokuva, joka pisti sinut lukemaan alkuperäisen tarinan?

Pakko sanoa, että tämä on helppo.
Normaalisti ihmiset vastaavat tähän kysymykseen: "Taru sormusten herrasta" ja "Harry Potter", mutta minä kusen vastatuuleen ja sanon:

Miehet, jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor) (2009)

En ala puhumaan siitä, kuinka elokuvat ovat aina alempiarvoisia, kuin kirjat, mutta sanon sen, että miltei jokainen kohtaus, joka on kirjassa, on myös elokuvassa. Niin mahtava on Stieg Larssonin Lasiavain -palkitun dekkaritrilogian ensimmäisen osan elokuvapotentiaali.
Stieg Larssonilla on tietty tyyli, joka voi olla vain, jos kirjailija on myös toimittaja. Miehet, jotka vihaavat naisia on kantaanottava ja täynnä sinne tänne ripoteltuja faktoja ja tämä täydentää katselukokemusta.



Suosittelen lukemaan.

Moar movies!

Tässä on ollut hieman hiljaista viime aikoina, joten ajattelin, että nyt on tullut ostettua niin paljon kaikkia kivoja leffoja, että pakkohan niitä on päivittää tänne:


Tässä koko kasa, mitä on tullut kahden viikon aikana ostettua. Kuten näette, siinä on melkein laidasta laitaan. En ihmettele, jos joku ei pysty lukemaan tuota tekstiä surkean kameran takia, niin tässä on yksitellen kaikki:


E.T. myydään anttilassa neljällä eurolla, joten se lähti samantien mukaan.


Sama juttu Terminaattorin kanssa.


Tämä oli leffadivarissa yhdeksällä eurolla. Hieno pahvikansi ja teksti kohokirjaimin. Ja todellakin, hintaa vaivaiset 9 €, joten pakko se oli ostaa.


En tiedä teistä, mutta itse pidän näistä paperikantisista DVD-koteloista. Niissä on jotain tiettyä nostalgista paukkua minulle, joten se oli yksi syy ostaa Hohto itselleen.


En ole niin Die Hard -keräilijä, että ostaisin vain suomalaisia tai englantilaisia kansia, joten tämä on ruotsiksi. Kaikkihan tunnistavat elokuvan Airplane tai kuten suomessa se tunnetaan nimellä "Hei me lennetään!"


Tämäkin oli vihdoin pakko hommata itselleen. Sinänsä ihan kelpo pätkä, mutta sen tahtiin ei voi pelata Stephen King -juomapeliä.


Oikeastaan tämän olen ostanut jo aika kauan aikaa sitten. Siis kyseessähän on elokuvahistorian klassikko, Kuin surmaisi satakielen, joka on aivan uskomattoman kaunis elokuva. Jälleen, kansi on ruotsiksi, mutta se ei haittaa elokuvanautintoa minulta.


Tämä oli Porin Gamestoressa ystävänpäivä-alessa 10€, joten... Arvasitte, mukaan lähti. Tämä ja Hei me lennetään! -olivat yhteensä 14 € samasta paikasta ostettuna, joten ei paha diili.

Musiikin luomaa: Parhaat TV-tunnarit 1970 -luku

Okei, pienen viiveen jälkeen siirrymme vihdoin 60-luvulta 70-luvulle. 60-luvun lopun hippiliike ja rockmusiikin, sekä uusien tuulien aika koitti myös jokaisen perheen omaan ruututöllöttimeen. 70-luku oli aivan erillainen verrattuna kymmenen vuotta aikaisempaan televisiotarjontaan, sillä siinä, missä 60-luvun tv-ohjelmia pystyi luonnehtimaan sanoilla: "Naiivi" ja "perheystävällinen", niin 70-luku alkoi viemään tarjontaa enemmän aikuisille, mutta oli silti myös sarjoja, jotka sopivat lapsille.


Parhaat 1970-luvun televisiotunnarit!

M*A*S*H (1972 - 1983)


Pakko myöntää, että M*A*S*H on sarja, jota en ole ikinä päässyt katsomaan, mutta sen musiikki on jotain hienoa kuunneltavaa. Huomaa, että ER (Teho-osasto) on saanut joitakin vaikutteita tästä musiikista. Tämä tunnusmusiikki kuvastaa hyvin 70-luvun alun synkkää tunnelmaa Vietnamin sodan päätyttyä. Sitten se muistuttaa, että elämä ei ole ihan niin huonoa, kuin luulisi ja että jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Yksi asia minua ihmetyttää... Tunnari on näin synkkä, mutta silti sarja on komedia. Hmm...

Happy Days (1974 - 1984)



Kuka ei olisi joskus kuullut onnen päivien tunnusmusiikkia aikoinaan? Tunnusmusiikki on iloinen ja 50-luvun tyylinen. Juuri sellainen, jota on ilo katsoa ja saa hyvälle tuulelle jokaisella katselukerralla.
Itselleni tämä sarja tuli tutuksi sitä kautta, että kun kävin ala-astetta, tätä sarjaa näytettiin uusintoina YLE TV2:sella ja jaksot tulivat aina sopivasti kotiin päästyäni ja vaikka olisi ollut kuinka huono päivä, niin Onnen päivät sai aina iloiselle päälle.

Muppet Show (1976 - 1981)


Muppetit olivat juuri niitä, joita katsoit/katsoin aina, kun pystyi. Kaikenkirjava kerho kaikenkarvaisia hahmoja, olivat ne sitten suloisia, hauskoja tai muuten vain älyttömiä. Muppetit tiesivät, mikä iskisi lasten ja vähän vanhempien sisimpään.

Dukes of Hazard (1979 - 1985)


Jos totta puhutaan, niin en ikinä katsonut Dukes of Hazardia. Sitä ei joko tullut Suomen televisiosta ikinä sopivina aikoina, tai sitten en ole ikinä jaksanut katsoa sitä muualta. Mutta se ei tarkoita, ettei tunnusmusiikki voisi olla mahtava. Rauhallinen kantritunnelma vain nostattaa tunnelmaa siitä, että tämä voisi oikeasti olla puhdas etelävaltiolainen punaniskasarja.

Bewitched (1964 - (1972)


Tämän olisi ehkä pitänyt olla edellisessä osiossa, mutta "the hell with it", suomessa tätä kuitenkin näytettiin 70-luvulla. Bewitched on suomeksi tunnettu ehkä paremmin nimellä "Vaimoni on noita" ja se olikin hieno tuore idea aikoinaan. Mitä jos eläisi noidan kanssa, eikä itse tietäisi sitä. Ja idean hienosta toteutuksesta kertoo se, että sarja pyöri 8 vuotta. 8 VUOTTA! 

Charlie's Angels (1976 - 1981)


Charlien enkelit on ehkä 70 -luvun ikimuistoisin sarja. Se kuvasti hyvin tuon ajan tunnelmaa ja ihmisten ajattelutapoja. Siksi tämä konsepti ei ehkä toiminutkaan elokuvissa kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Mutta Charlien enkelit olivat superhitti 70-luvulla, eikä siitä pääse yli, eikä ympäri. Ja jokainen poika, joka on katsonut tätä sarjaa sillon, kun sitä on esitetty, on varmasti "tutustunut itseensä" kuunnellessaan tunnusmusiikkia ja katsellessaan Farah Fawcettia.

Ja tähän päättyy matkamme 1970-luvulle. Psykää taajuuksilla, sillä hyvin pian on luvassa paljon odotettu 80-luku!

torstai 31. tammikuuta 2013

Pelivideo!

Eli siis. Loimme muutaman kaverini kanssa tälläisen pienen peliryhmän, nimeltä UrpoPipo ja olemme jo upanneet pari videota. Toinen näistä videoista, on sitä, kun ryhmämme jäsen, Pedro, pelaa Demon's Soulsia.
Muutkin videot näkyvät YouTubessa kanavalla: UrpoPipo.

Mutta, nyt näytämme teille, miltä näyttää Demon's Souls:


lauantai 19. tammikuuta 2013

Musiikin luomaa: Parhaat TV-tunnarit. 1960-luku.

Nyt, alkakoon uusi putki kirjoituksia ja tehkäämme se niin, että katsastamme siinä kaikkien aikojen parhaimpia tv-tunnareita vuosien varrella. Keräsimme ystäviemme kanssa näitä tunnareita tässä viikon aikana ja niitä tuli niin paljon, että päätin tehdä näistä oman sarjansa "Musiikin luomaa"-kirjoituksiin.
Joten, mitkä ovat parhaimmat 60-luvun tv-tunnarit? Noh, jatka lukemista.



Huomioikaa seuraava: Tämä ei ole "Parhaimmat TV-sarjat"-kirjoitus tai "Nostalgisimmat TV-sarjat"-kirjoitus. Listaan vain ne tunnusmusiikit, jotka ovat jääneet parhaiten minun ja monien muidenkin ihmisten mieleen.


Parhaat TV-tunnusmusiikit 1960-luvulla:


Aloittakaamme ehkä kaikista tunnetuimmalla:

Batman



Ette voi kieltää, etteikö tämä olisi kenties kaikkien aikojen tunnetuin supersankaritunnusmusiikki. Jopa pikkulapset nykyaikanakin tunnistavat tämän tunnusmusiikin, vaikka eivät olisi nähneet koko sarjasta yhtäkään jaksoa! Se on vain niin muistettava.
Itse tv-sarja on kulttiklassikko Batman-fanien keskuudessa. Ei ehkä kaikkien aikojen paras Batman adaptaatio, mutta silti yhtä viihdyttävä.

Dr.Who



Dr.Who on Star Trekin jälkeen suurin kultti-ilmiö ikinä. Se tutustutti meidät mitä erikoisimpiin rotuihin ja kummallisimpiin juoniin. Käsikirjoittajat jopa onnistuivat naamioimaan alkuperäisen Dr.Whon lähdön sillä, että Dr.Who kuolee ja syntyy uudestaan. Ja sillä, he varmistivat sarjan kiinnostavuuden. Ja tunnari videoineen tulee aina olemaan klassikko, jota parodisoidaan aina ja ikuisesti.

Star Trek



Mitä Star Trekistä voidaan sanoa, mitä ei ole jo sanottu? Se on suurin kultti-ilmiö ikinä! Se tunnistetaan kaikkialla maailmassa ja sarjan jakson näkeminen kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Star Trekin lore on suurempi, kuin useissa muissa fantasia/sci-fi tuotoksissa. Itse asiassa, Star Trekin lore on yhtä suuri, kuin JRR Tolkienin Keski-Maassa! Kaikkine rotuineen, kaikista tunnistettavimmin Kliong, jolle on oma kielensä ja sanakirjansa, ja historioineen. Kaikki henkilöt alkuperäisestä sarjasta ovat ikimuistoisia. Erityisesti Spock ja kapteeni Kirk. Sen taistelukohtaukset eivät saata olla kaikista parhaimpia, mutta ne ovat camp-materiaalia parhaimmillaan. Mitä mieltä olen uudesta sarjasta ja uusimmista elokuvista? The Next Generationista voin vain sanoa saman, mitä Wayne sanoi:
"Useissa asioissa se on ylivertainen, mutta ei ikinä yhtä tunnistettava, kuin alkuperäinen." 
Ja uusimpia elokuvia en ole viitsinyt vilkaista.

Sitten jotain aivan muuta:

Rawhide



Clint Eastwood nuorena, lännensarja ja ikimuistettava tunnari, voiko enempää pyytää? Rawhiden tunnari on useimmille tunnettu suurimmaksi osaksi Blues Brothersin versiosta ja se onkin alkuperäisen jälkeen paras versio, mutta ei tule ikinä ylittämään alkuperäistä tunnaria. Jokainen lause, jokainen nuotti, ruoskanisku, huudahdus ja hokema "rolling, rolling, rolling" on syöpynyt jokaisen ihmisen mieleen yhtenä parhaimmista tunnareista, mistä lännnensarja on saanut nauttia.

Bonanza



Musiikki alkaa soimaan, kartta palaa ja kitara alkaa näppäilemään tuttuakin tutumpaa tunnusmusiikkia. Se on Bonanza! Rawhiden lisäksi tunnetuimpia lännensarjoja ikinä. Itse tunnusmusiikki saattaa olla innoituksen lähde Ennio Morriconen Dollaritrilogian musiikkeihin, mutta nyt mietin vain ääneen. 
Vaikka kaksi edellämainittua sarjaa ovatkin alkaneet jo vuonna 1959, lasken ne silti mukaan 60 -luvun listaukseen.

Myrskylinnut



Kuka ei olisi katsonut aikoinaan Myrskylintuja? Tarkoitan, se on lasten ja aikuisten suosikki, koska se putoaa lastenohjelman ja live-action-sarjan väliin. Itse katsoin ainakin tätä sarjaa, kun olin natiainen, sillä se oli vain niin mahtava. Ja varmaan tuotantoarvoltaan halvempi, kuin aito live-action-sarja. Katsokaa nyt noita räjähdyksiä! Eihän tv-sarjalla 60 luvulla voinut olla varaa tehdä tuollaisia oikeassa mittakaavassa.

Vaarallinen tehtävä



Vaarallisen tehtävän tunnusmusiikki on ihan yhtä ikimuistoinen, kuin James Bondin tunnusmusiikki. Oikeastaan koko tv-sarja oli kuin James Bond pienemmässä koossa tv-sarjaan sopivassa. Lopulta Vaarallinen tehtävä sai vuonna 1996 tunnustuksen, jonka se ansaitsi, kun Mission Impossibe -elokuva ilmestyi ja sen tunnusmusiikki on vieläkin menevämpi, mutta teknovivahteet miltei pilaavat koko tunnusmusiikin, mutta se on silti mahtava ja viestittää, että Shit is About to Blow Up!

The Addams Family



Kuka ei olisi kuullut tätä musiikkia joskus? Se on yksi tunnistettavimmista ja tarttuvimmista musiikeista koskaan. Olen tosissani. Katselet tv-sarjaa muutaman jakson ja tämä musiikki jää soimaan päähäsi kolmeksi päiväksi. Ensimmäiset kaksi päivää se on ihan kivaa, mutta lopulta se alkaa ärsyttämään toden teolla. Ja sitten saattaa tapahtua niin, että ihan ilman syytä, tämä musiikki alkaa soimaan päässä, vaikka ei olisi katsellut koko sarjaa moneen kuukauteen! Sama juttu Bostonin More than a Feelingin kohdalla. Kävelet kadulla huolehtien omista asioista ja äkkiä:
"More than a feeling (More than a feeling) When i hear that old song they used to play (More than a feeling) etc...
Silti, musiikki on mahtavaa kuunneltavaa. Itse tv-sarja oli periaatteessa koko perheelle tarkoitettua päiväohjelmaa, mutta kyllä sitä katselee, kun ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Nämä boksit ovat sopivasti alennuksessa tällä hetkellä kaikissa anttiloissa. Kympillä mukaasi lähtee yksi tv-helmistä!

Me Hirviöt



Kaiken kaikkiaan hyvin samantapainen sarja, kuin The Addams Family, mutta ei yhtä muistettava ja nykyään niin tunnettu. Kitarakomppi ja torvet silti ovat kuuntelemisen arvoisia. Tämä ei ehkä jää yhtä helposti päähäsi soimaan, kuin yllämainittu, mikä saattaa olla hyvä, sillä kun tämän kuulee piiiitkän ajan jälkeen, niin muistuu mieleen ne hetket, kun on tätä tv-sarjaa katsellut. 

Twilight Zone


Twilight Zone, paremmin tunnettu suomeksi nimellä Hämärän rajamailla. On yksi kauhu-, sci-fi- ja fantasiasarjojen ja elokuvien ystävien suosikkeja 60-luvulta. Se yhdisteli onnistuneella tavalla näitä kolmea elementtiä ja toi ne meille hieman koomiseen muotoon väännettynä. Tunnusmusiikkikin yhdistelee näitä kolmea lajityyppiä ja tekee siittä yhden hämärimmistä tunnareista ikinä. Hämärän rajamailla.


Siinä oli suurin piirtein kaikki TV-sarjat 60-luvulta, josta minulla on sanottavaa. Ensi kerralla menemme 70-luvulle ja tarkistamme tuon aikakauden parhaimpia tv-tunnareita.


lauantai 12. tammikuuta 2013

Arvostelu: The Dark (2005)


Ystäväni painosti minua arvostelemaan kerrankin huonon elokuvan. Ja niin minä sitten teinkin ja uskon, että olen vihdoinkin löytänyt kaikista huonoimman elokuvan koko kokoelmastani. Joten tässä se tulee: The Dark.


Tekniset tiedot: 
Tuot.Vuosi: 2005
Ohjaaja: John Fawcett
Tuottaja: Paul W.S Anderson
Pääosissa: Maria Bello, Sean Bean, Sophie Stuckey
Käsikirjoitus: Stephen Massicotte
Kuvaus: Christian Sebaldt
Leikkaus: Chris Gill
Musiikki: Edmund Butt
Kesto: 1h 33min

Kuten jo ensimmäisestä viidestä minuutista huomaamme, alun asetelma vaikuttaa hieman turhankin tutulta. Äiti, Adelle ja hänen tyttärensä, Sarah matkaavat yhtä matkaa isänsä luokse. Lisäksi heillä on todella huonot välit. Eikö vaikuta tutulta? No, astu 2000 -luvun kauhuelokuvien maailmaan, sillä tämä asetelma on miltei joka ikisessä kauhuelokuvassa 2000 -luvulta eri variaatioissa. Kuten esimerkiksi Pahan Sanansaattajat. Ja mehän tiedämme, kuinka huono se elokuva oli! Kuitenkin, he ovat matkalla Sarahin isän luokse, joka asuu meren rannalla... Ihan kuin emme olisi nähneet sitäkin jo niin miljoonaan kertaan kauhuelokuvissa! Isän ja tyttären jälleennäkeminen on iloinen ja onnellinen. Isää, nimeltä Jamesiä näyttelee Jean Bean, joka tunnetaan myös kävelevänä leffaspoilerina, sillä yhdeksän tapausta kymmenestä, hän kuolee elokuvassa. Hän ei ole tässä roolissa niin hyvä, kuin yleensä, mutta hoitaa hommansa kunniallisesti. Mutta tiedättekö mikä on surullisinta? Hän on tämän elokuvan parhain näyttelijä... Ellei jättimäistä kivimöhkälettä tai laidunnettavia lampaita lasketa mukaan.
En tiedä, mitä tässä välissä oikein tapahtui, sillä olen menettänyt elokuvasta muutaman hetken, sillä se oli niin tylsän harmaata, että koko kohtaus ei jäänyt mieleen. Äiti näkee painajaisia ja takaumia jostakin niin traagisesta hetkestä, kun hän on läimäyttänyt kerran lastaan, joka haluaisi asua kävelevän leffaspoilerin kanssa... Mistä hän olisi voinut tietää?
Jamesin ns. ”renki” kertoo Sarahille ja Adellelle viisikymmentä vuotta sitten samaisella paikalla asuneesta kultista, joka toteutti massaitsemurhan. Myöhemmin tytär joutuu lampaiden tallomaksi ja loukkaantuu. Ja sen jälkeen Adelle ja Kävelevä leffaspoileri pitävät keskustelua. Tähän asti patterni on ollut seuraava:
  • Hieman tarinaa
  • Blah, blah, blah
  • Hieman tarinaa
  • Blah, blah, blah
Sittemmin Sarah katoaa ja äiti ei suostu hyväksymään lapsensa kuolemaa, vaan alkaa etsimään tytärtään ja loppua kohden elokuva alkaa menemään niin sekaiseksi, että kukaan ei ymmärrä sitä.
Lopussa siirrytään limbotilaan, joka on ehkä ainoa hyvin tehty kohtaus koko elokuvasta. Mutta siinäkin on huono puoli. Itse kuvittelen ainakin limbotilan samanlaisena, kuin se on ollut pelissä, Limbo. Tiedättehän, valkoista, mustaa ja reunat ovat blurreja, mutta tässä elokuvassa se on niin epäselkeää. Reunat ovat hienon blurrit ja väriteema synkkä, mutta vallitsevat värit ovat musta ja... Oksennuksen vihreä. Kyllä. Se on oksennuksen vihreä. Tämä tekee tästä kohtauksesta epämieluisan. Ja minulla oli tässä vaiheessa vielä jotakin uskoa tähän elokuvaan.
Jos olet jaksanut vailla lobotomialeikkausvarausta loppuhetkeen asti, niin tässä kohtaa ainakin saat pääsi pyörälle, sillä jos tajusin oikein, niin elokuvan loppuhetkeen on ängetty ei yksi, ei kaksi, vaan KOLME twisteriä... Kolme! Ja kaikki ovat yhtä sekavia. Juonessa liikkuu kolme aihetta ja kaikki koitetaan nitoa yhteen lopussa, mutta silloinhan se pitäisi tehdä yhdessä käänteessä, ei kolmessa. The Dark erittelee kolme eri loppua ja kaikki ovat yhtä sekaisia ja kun nämä yhdistetään, niin koko raina on niin sekainen, että se jää tyhjäksi. Elokuva on ollut tähänkin asti aivan tyhjä ja vailla kunnollista sisältöä.
Nyt kun rupeaa miettimään, niin kaikki tämän elokuvan hahmot ovat pinnallisia kuoria. He eivät jaa historiaa, emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että vanhemmat ovat eronneet ja äiti on läppässyt tytärtään. Tältä pohjalta on täysin mahdotonta koittaa lähteä samaistumaan näihin hahmoihin, sillä heillä ei ole mitään, mihin samaistua. Käsikirjoitus on syvältä, hahmot ovat syvältä.
Kuvaus. Toiminnallisissa kohtauksissa kamera on äärimmäisen heiluva ja liikkeestä ei saa mitään selvää. Tiedän, että sen pitäisi vaikuttaa enemmän suspenssiiviselta, mutta se toimii ainoastaan silloin, kun kuvasta saa jotakin tolkkua! Nämä kuvat heiluvat ja tärisevät, kuin kotivideossa. Pitäisikö nyt ymmärtää, mitä on tapahtumassa? Ei, enkä suosittele, että kannattaisi edes välittääkkään.
Sitten on vielä leikkaus. Leikkaus on jotakin, mikä ei ole normaalin ihmisen ymmärryksen rajoissa. Kuvista leikataan pois liian nopeasti, skarvit ovat liian räiskyviä, suspensio lopetetaan kesken. Kaikki tämän elokuvan rakenteessa kusee. Ainoa, missä on edes jotakin kiittämistä, on valaistus, mutta sekin on ihan tavallista.
Kaiken kaikkiaan, The Dark on tusinakauhuelokuva, joka ei onnistu pelottamaan, rakentamaan tai edes pitämään jännitettä yllä. Sen näyttely on huonoa, leikkaus ja kuvaus repulsiivista ja juoni ja henkilöhahmot pinnallisia ja tyhjiä.
Ja kaikista surullisinta on se, että Sean Bean ei kuollut.

Tähdet: *

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Arvostelu: Herkules (1997)



Tässä yksi päivä kiertelin internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.
Kun aloin katsella, mitä lukemattoman suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki seuraava:
”Herkules”
Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian... Ymmärrätte kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney -elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan nyrkin? Noh, se nähdään.


Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1997
Ohjaaja: Ron Clements, John Musker
Tuottaja: Ron Clements
Pääosissa: Jarkko Tamminen, Laura Voutilainen, Seppo Pääkkönen
Käsikirjoitus: liian monta
Leikkaus: Tom Finan, Robert W. Hedlan
Musiikki: Alan Menken
Kesto: 1h 33min

Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän? Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.
Eli juoni on seuraavanlainen:
Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa, Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko Tamminen)... Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä. Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.
Kaikki jumalat ovat kokoontuneet juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan, mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan maailmanvalloitusta.
Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa, Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi kuolevaista vanhempaa.
17 vuotta myöhemmin, Herkules on nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.
Sankarikouluttaja, Phil (Eero Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin olympoksolle pääsyä.

Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.
Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä. He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi ”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman puolella.
No? Mikä sitten on Herkuleksen huono puoli? No... Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se on periytynyt Herkulekseen.

Entä musiikki? Millaista se on?
Sanotaanko vaikka näin, että Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney -elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won't Say I'm in Love) joka on niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista. Ikinä.

Pelkästään lapsille tämä elokuva ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen toivo saada menestystä... Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä, se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.

Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.

Tähdet: ****