torstai 31. tammikuuta 2013

Pelivideo!

Eli siis. Loimme muutaman kaverini kanssa tälläisen pienen peliryhmän, nimeltä UrpoPipo ja olemme jo upanneet pari videota. Toinen näistä videoista, on sitä, kun ryhmämme jäsen, Pedro, pelaa Demon's Soulsia.
Muutkin videot näkyvät YouTubessa kanavalla: UrpoPipo.

Mutta, nyt näytämme teille, miltä näyttää Demon's Souls:


lauantai 19. tammikuuta 2013

Musiikin luomaa: Parhaat TV-tunnarit. 1960-luku.

Nyt, alkakoon uusi putki kirjoituksia ja tehkäämme se niin, että katsastamme siinä kaikkien aikojen parhaimpia tv-tunnareita vuosien varrella. Keräsimme ystäviemme kanssa näitä tunnareita tässä viikon aikana ja niitä tuli niin paljon, että päätin tehdä näistä oman sarjansa "Musiikin luomaa"-kirjoituksiin.
Joten, mitkä ovat parhaimmat 60-luvun tv-tunnarit? Noh, jatka lukemista.



Huomioikaa seuraava: Tämä ei ole "Parhaimmat TV-sarjat"-kirjoitus tai "Nostalgisimmat TV-sarjat"-kirjoitus. Listaan vain ne tunnusmusiikit, jotka ovat jääneet parhaiten minun ja monien muidenkin ihmisten mieleen.


Parhaat TV-tunnusmusiikit 1960-luvulla:


Aloittakaamme ehkä kaikista tunnetuimmalla:

Batman



Ette voi kieltää, etteikö tämä olisi kenties kaikkien aikojen tunnetuin supersankaritunnusmusiikki. Jopa pikkulapset nykyaikanakin tunnistavat tämän tunnusmusiikin, vaikka eivät olisi nähneet koko sarjasta yhtäkään jaksoa! Se on vain niin muistettava.
Itse tv-sarja on kulttiklassikko Batman-fanien keskuudessa. Ei ehkä kaikkien aikojen paras Batman adaptaatio, mutta silti yhtä viihdyttävä.

Dr.Who



Dr.Who on Star Trekin jälkeen suurin kultti-ilmiö ikinä. Se tutustutti meidät mitä erikoisimpiin rotuihin ja kummallisimpiin juoniin. Käsikirjoittajat jopa onnistuivat naamioimaan alkuperäisen Dr.Whon lähdön sillä, että Dr.Who kuolee ja syntyy uudestaan. Ja sillä, he varmistivat sarjan kiinnostavuuden. Ja tunnari videoineen tulee aina olemaan klassikko, jota parodisoidaan aina ja ikuisesti.

Star Trek



Mitä Star Trekistä voidaan sanoa, mitä ei ole jo sanottu? Se on suurin kultti-ilmiö ikinä! Se tunnistetaan kaikkialla maailmassa ja sarjan jakson näkeminen kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Star Trekin lore on suurempi, kuin useissa muissa fantasia/sci-fi tuotoksissa. Itse asiassa, Star Trekin lore on yhtä suuri, kuin JRR Tolkienin Keski-Maassa! Kaikkine rotuineen, kaikista tunnistettavimmin Kliong, jolle on oma kielensä ja sanakirjansa, ja historioineen. Kaikki henkilöt alkuperäisestä sarjasta ovat ikimuistoisia. Erityisesti Spock ja kapteeni Kirk. Sen taistelukohtaukset eivät saata olla kaikista parhaimpia, mutta ne ovat camp-materiaalia parhaimmillaan. Mitä mieltä olen uudesta sarjasta ja uusimmista elokuvista? The Next Generationista voin vain sanoa saman, mitä Wayne sanoi:
"Useissa asioissa se on ylivertainen, mutta ei ikinä yhtä tunnistettava, kuin alkuperäinen." 
Ja uusimpia elokuvia en ole viitsinyt vilkaista.

Sitten jotain aivan muuta:

Rawhide



Clint Eastwood nuorena, lännensarja ja ikimuistettava tunnari, voiko enempää pyytää? Rawhiden tunnari on useimmille tunnettu suurimmaksi osaksi Blues Brothersin versiosta ja se onkin alkuperäisen jälkeen paras versio, mutta ei tule ikinä ylittämään alkuperäistä tunnaria. Jokainen lause, jokainen nuotti, ruoskanisku, huudahdus ja hokema "rolling, rolling, rolling" on syöpynyt jokaisen ihmisen mieleen yhtenä parhaimmista tunnareista, mistä lännnensarja on saanut nauttia.

Bonanza



Musiikki alkaa soimaan, kartta palaa ja kitara alkaa näppäilemään tuttuakin tutumpaa tunnusmusiikkia. Se on Bonanza! Rawhiden lisäksi tunnetuimpia lännensarjoja ikinä. Itse tunnusmusiikki saattaa olla innoituksen lähde Ennio Morriconen Dollaritrilogian musiikkeihin, mutta nyt mietin vain ääneen. 
Vaikka kaksi edellämainittua sarjaa ovatkin alkaneet jo vuonna 1959, lasken ne silti mukaan 60 -luvun listaukseen.

Myrskylinnut



Kuka ei olisi katsonut aikoinaan Myrskylintuja? Tarkoitan, se on lasten ja aikuisten suosikki, koska se putoaa lastenohjelman ja live-action-sarjan väliin. Itse katsoin ainakin tätä sarjaa, kun olin natiainen, sillä se oli vain niin mahtava. Ja varmaan tuotantoarvoltaan halvempi, kuin aito live-action-sarja. Katsokaa nyt noita räjähdyksiä! Eihän tv-sarjalla 60 luvulla voinut olla varaa tehdä tuollaisia oikeassa mittakaavassa.

Vaarallinen tehtävä



Vaarallisen tehtävän tunnusmusiikki on ihan yhtä ikimuistoinen, kuin James Bondin tunnusmusiikki. Oikeastaan koko tv-sarja oli kuin James Bond pienemmässä koossa tv-sarjaan sopivassa. Lopulta Vaarallinen tehtävä sai vuonna 1996 tunnustuksen, jonka se ansaitsi, kun Mission Impossibe -elokuva ilmestyi ja sen tunnusmusiikki on vieläkin menevämpi, mutta teknovivahteet miltei pilaavat koko tunnusmusiikin, mutta se on silti mahtava ja viestittää, että Shit is About to Blow Up!

The Addams Family



Kuka ei olisi kuullut tätä musiikkia joskus? Se on yksi tunnistettavimmista ja tarttuvimmista musiikeista koskaan. Olen tosissani. Katselet tv-sarjaa muutaman jakson ja tämä musiikki jää soimaan päähäsi kolmeksi päiväksi. Ensimmäiset kaksi päivää se on ihan kivaa, mutta lopulta se alkaa ärsyttämään toden teolla. Ja sitten saattaa tapahtua niin, että ihan ilman syytä, tämä musiikki alkaa soimaan päässä, vaikka ei olisi katsellut koko sarjaa moneen kuukauteen! Sama juttu Bostonin More than a Feelingin kohdalla. Kävelet kadulla huolehtien omista asioista ja äkkiä:
"More than a feeling (More than a feeling) When i hear that old song they used to play (More than a feeling) etc...
Silti, musiikki on mahtavaa kuunneltavaa. Itse tv-sarja oli periaatteessa koko perheelle tarkoitettua päiväohjelmaa, mutta kyllä sitä katselee, kun ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Nämä boksit ovat sopivasti alennuksessa tällä hetkellä kaikissa anttiloissa. Kympillä mukaasi lähtee yksi tv-helmistä!

Me Hirviöt



Kaiken kaikkiaan hyvin samantapainen sarja, kuin The Addams Family, mutta ei yhtä muistettava ja nykyään niin tunnettu. Kitarakomppi ja torvet silti ovat kuuntelemisen arvoisia. Tämä ei ehkä jää yhtä helposti päähäsi soimaan, kuin yllämainittu, mikä saattaa olla hyvä, sillä kun tämän kuulee piiiitkän ajan jälkeen, niin muistuu mieleen ne hetket, kun on tätä tv-sarjaa katsellut. 

Twilight Zone


Twilight Zone, paremmin tunnettu suomeksi nimellä Hämärän rajamailla. On yksi kauhu-, sci-fi- ja fantasiasarjojen ja elokuvien ystävien suosikkeja 60-luvulta. Se yhdisteli onnistuneella tavalla näitä kolmea elementtiä ja toi ne meille hieman koomiseen muotoon väännettynä. Tunnusmusiikkikin yhdistelee näitä kolmea lajityyppiä ja tekee siittä yhden hämärimmistä tunnareista ikinä. Hämärän rajamailla.


Siinä oli suurin piirtein kaikki TV-sarjat 60-luvulta, josta minulla on sanottavaa. Ensi kerralla menemme 70-luvulle ja tarkistamme tuon aikakauden parhaimpia tv-tunnareita.


lauantai 12. tammikuuta 2013

Arvostelu: The Dark (2005)


Ystäväni painosti minua arvostelemaan kerrankin huonon elokuvan. Ja niin minä sitten teinkin ja uskon, että olen vihdoinkin löytänyt kaikista huonoimman elokuvan koko kokoelmastani. Joten tässä se tulee: The Dark.


Tekniset tiedot: 
Tuot.Vuosi: 2005
Ohjaaja: John Fawcett
Tuottaja: Paul W.S Anderson
Pääosissa: Maria Bello, Sean Bean, Sophie Stuckey
Käsikirjoitus: Stephen Massicotte
Kuvaus: Christian Sebaldt
Leikkaus: Chris Gill
Musiikki: Edmund Butt
Kesto: 1h 33min

Kuten jo ensimmäisestä viidestä minuutista huomaamme, alun asetelma vaikuttaa hieman turhankin tutulta. Äiti, Adelle ja hänen tyttärensä, Sarah matkaavat yhtä matkaa isänsä luokse. Lisäksi heillä on todella huonot välit. Eikö vaikuta tutulta? No, astu 2000 -luvun kauhuelokuvien maailmaan, sillä tämä asetelma on miltei joka ikisessä kauhuelokuvassa 2000 -luvulta eri variaatioissa. Kuten esimerkiksi Pahan Sanansaattajat. Ja mehän tiedämme, kuinka huono se elokuva oli! Kuitenkin, he ovat matkalla Sarahin isän luokse, joka asuu meren rannalla... Ihan kuin emme olisi nähneet sitäkin jo niin miljoonaan kertaan kauhuelokuvissa! Isän ja tyttären jälleennäkeminen on iloinen ja onnellinen. Isää, nimeltä Jamesiä näyttelee Jean Bean, joka tunnetaan myös kävelevänä leffaspoilerina, sillä yhdeksän tapausta kymmenestä, hän kuolee elokuvassa. Hän ei ole tässä roolissa niin hyvä, kuin yleensä, mutta hoitaa hommansa kunniallisesti. Mutta tiedättekö mikä on surullisinta? Hän on tämän elokuvan parhain näyttelijä... Ellei jättimäistä kivimöhkälettä tai laidunnettavia lampaita lasketa mukaan.
En tiedä, mitä tässä välissä oikein tapahtui, sillä olen menettänyt elokuvasta muutaman hetken, sillä se oli niin tylsän harmaata, että koko kohtaus ei jäänyt mieleen. Äiti näkee painajaisia ja takaumia jostakin niin traagisesta hetkestä, kun hän on läimäyttänyt kerran lastaan, joka haluaisi asua kävelevän leffaspoilerin kanssa... Mistä hän olisi voinut tietää?
Jamesin ns. ”renki” kertoo Sarahille ja Adellelle viisikymmentä vuotta sitten samaisella paikalla asuneesta kultista, joka toteutti massaitsemurhan. Myöhemmin tytär joutuu lampaiden tallomaksi ja loukkaantuu. Ja sen jälkeen Adelle ja Kävelevä leffaspoileri pitävät keskustelua. Tähän asti patterni on ollut seuraava:
  • Hieman tarinaa
  • Blah, blah, blah
  • Hieman tarinaa
  • Blah, blah, blah
Sittemmin Sarah katoaa ja äiti ei suostu hyväksymään lapsensa kuolemaa, vaan alkaa etsimään tytärtään ja loppua kohden elokuva alkaa menemään niin sekaiseksi, että kukaan ei ymmärrä sitä.
Lopussa siirrytään limbotilaan, joka on ehkä ainoa hyvin tehty kohtaus koko elokuvasta. Mutta siinäkin on huono puoli. Itse kuvittelen ainakin limbotilan samanlaisena, kuin se on ollut pelissä, Limbo. Tiedättehän, valkoista, mustaa ja reunat ovat blurreja, mutta tässä elokuvassa se on niin epäselkeää. Reunat ovat hienon blurrit ja väriteema synkkä, mutta vallitsevat värit ovat musta ja... Oksennuksen vihreä. Kyllä. Se on oksennuksen vihreä. Tämä tekee tästä kohtauksesta epämieluisan. Ja minulla oli tässä vaiheessa vielä jotakin uskoa tähän elokuvaan.
Jos olet jaksanut vailla lobotomialeikkausvarausta loppuhetkeen asti, niin tässä kohtaa ainakin saat pääsi pyörälle, sillä jos tajusin oikein, niin elokuvan loppuhetkeen on ängetty ei yksi, ei kaksi, vaan KOLME twisteriä... Kolme! Ja kaikki ovat yhtä sekavia. Juonessa liikkuu kolme aihetta ja kaikki koitetaan nitoa yhteen lopussa, mutta silloinhan se pitäisi tehdä yhdessä käänteessä, ei kolmessa. The Dark erittelee kolme eri loppua ja kaikki ovat yhtä sekaisia ja kun nämä yhdistetään, niin koko raina on niin sekainen, että se jää tyhjäksi. Elokuva on ollut tähänkin asti aivan tyhjä ja vailla kunnollista sisältöä.
Nyt kun rupeaa miettimään, niin kaikki tämän elokuvan hahmot ovat pinnallisia kuoria. He eivät jaa historiaa, emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että vanhemmat ovat eronneet ja äiti on läppässyt tytärtään. Tältä pohjalta on täysin mahdotonta koittaa lähteä samaistumaan näihin hahmoihin, sillä heillä ei ole mitään, mihin samaistua. Käsikirjoitus on syvältä, hahmot ovat syvältä.
Kuvaus. Toiminnallisissa kohtauksissa kamera on äärimmäisen heiluva ja liikkeestä ei saa mitään selvää. Tiedän, että sen pitäisi vaikuttaa enemmän suspenssiiviselta, mutta se toimii ainoastaan silloin, kun kuvasta saa jotakin tolkkua! Nämä kuvat heiluvat ja tärisevät, kuin kotivideossa. Pitäisikö nyt ymmärtää, mitä on tapahtumassa? Ei, enkä suosittele, että kannattaisi edes välittääkkään.
Sitten on vielä leikkaus. Leikkaus on jotakin, mikä ei ole normaalin ihmisen ymmärryksen rajoissa. Kuvista leikataan pois liian nopeasti, skarvit ovat liian räiskyviä, suspensio lopetetaan kesken. Kaikki tämän elokuvan rakenteessa kusee. Ainoa, missä on edes jotakin kiittämistä, on valaistus, mutta sekin on ihan tavallista.
Kaiken kaikkiaan, The Dark on tusinakauhuelokuva, joka ei onnistu pelottamaan, rakentamaan tai edes pitämään jännitettä yllä. Sen näyttely on huonoa, leikkaus ja kuvaus repulsiivista ja juoni ja henkilöhahmot pinnallisia ja tyhjiä.
Ja kaikista surullisinta on se, että Sean Bean ei kuollut.

Tähdet: *

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Arvostelu: Herkules (1997)



Tässä yksi päivä kiertelin internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.
Kun aloin katsella, mitä lukemattoman suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki seuraava:
”Herkules”
Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian... Ymmärrätte kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney -elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan nyrkin? Noh, se nähdään.


Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1997
Ohjaaja: Ron Clements, John Musker
Tuottaja: Ron Clements
Pääosissa: Jarkko Tamminen, Laura Voutilainen, Seppo Pääkkönen
Käsikirjoitus: liian monta
Leikkaus: Tom Finan, Robert W. Hedlan
Musiikki: Alan Menken
Kesto: 1h 33min

Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän? Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.
Eli juoni on seuraavanlainen:
Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa, Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko Tamminen)... Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä. Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.
Kaikki jumalat ovat kokoontuneet juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan, mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan maailmanvalloitusta.
Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa, Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi kuolevaista vanhempaa.
17 vuotta myöhemmin, Herkules on nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.
Sankarikouluttaja, Phil (Eero Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin olympoksolle pääsyä.

Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.
Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä. He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi ”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman puolella.
No? Mikä sitten on Herkuleksen huono puoli? No... Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se on periytynyt Herkulekseen.

Entä musiikki? Millaista se on?
Sanotaanko vaikka näin, että Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney -elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won't Say I'm in Love) joka on niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista. Ikinä.

Pelkästään lapsille tämä elokuva ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen toivo saada menestystä... Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä, se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.

Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.

Tähdet: ****

tiistai 1. tammikuuta 2013

Elokuva ja pelipäivitys 1.1.2013

Ensimmäiseksi: Hyvää uutta vuotta 2012... Eiku 2013!

Nyt kun ei oikein ole mitään muuta, mistä päivittää blogia, niin ajattelin pureutua asioihin, joita sain joululahjaksi ja myöhemmin ostin omilla rahoillani.

Sain lahjaksi sukkiakin - luonnollisesti, mutta löytyi sieltä jotain vähän erikoisempaakin.
Kuten esimerkiksi nämä Tuomas Kyrön mainiot Mielensäpahoittaja -kirjat:

Mitä sitten joulun jälkeen minulle kuului?
Batmania aikalailla:

Tuo ps3 -peli oli oikeastaan joululahja, mutta muut olen itse ostanut. Sorruin ostamaan Dark Knight Risesin kalliilla, mutta mielessäni kalvoi ajatus The Dark Knight -trilogian saamisesta. Vuoden 1989 -Batman oli taas yksi suurimmista hankintatoiveistani jo pitemmältä aikaväliltä.


Raid taas oli pakko-ostos Cittarista, kun koko sarjan sai DVD:llä viidellä eurolla. Amerikan Psyko taas oli jälleen yksi pitkäaikaisimmista unelmista.

Batman, Batman Begins ja Amerikan psyko löytyivät kaikki muuten hienosti jälleen Tampereen Viiden tähden elokuvadivarista.


Uuden vuoden pelailuihin ystävien kanssa ostin sitten taas LittleBIGPlanetin. Loistava peli pleikkari kolmoselle.

Nyt sitten on selailtu nettiä ja tehty listoja elokuvista, mitkä olisi kiva omistaa. Lähteinä Discshop ja Amazon uk:


Näin käynnistyy Elokuvahullun päiväkirjan vuosi 2013. Vietetään yhdessä elokuvarikas vuosi.