keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Uneton48 2013

Olin viime toukokuussa mukana Uneton 48 -haasteessa yhdessä Villilä Korporaation kanssa. Teille, jotka ette tiedä, mikä Uneton on, niin tässä pieni selostus:

Unettomassa on tarkoitus tehdä lyhytelokuva 48 tunnissa. Ideoinnista ja käsikirjoituksesta aina leikkaukseen ja toimitukseen asti. Perjantaina annetaan genre, esite, hahmo ja repliikki, joiden täytyy olla mukana elokuvassa. Tämän jälkeen joukkueet ovat omillaan. Lyhytelokuva täytyy ideoida, kuvata ja leikata seuraavan kahden päivän aikana.

Itse olin mukana valomiehenä ja teimme töitä 36 tutia putkeen. Valvoin miltei koko 48 tuntia ja kun kuvaukset olivat ohi, menin nukkumaan neljäksi tunniksi ja heräsin seuraavana aamuna ennen kuutta, että ehdin bussiin, joka lähti kohti Helsinkiä kuudelta, sillä minun piti osallistua taidefestivaaleille. Koko viikonlopun aikana nukuin suurin piirtein 7h.

Opin unettomassa, että itsensä vieminen äärirajoille ei aina ole mukavaa, mutta se voi olla mielenkiintoista. Omien rajojensa kokeilu on kiinnostava kokemus ja se kertoo paljon siitä, miten paljon stressiä kestää. Itse mm. nukahdin kahdeksikymmeneksi minuutiksi erään kerrostalon pihaan auringonpaisteeseen, kun minun piti vahtia kalustoa. Eikä asiaa auttanut, että sattui olemaan miltei hellepäivä. Onneksi kalustoa oli vahtimassa muitakin ihmisiä, etten itse ollut vastuussa asiasta.

Huomasin myös, että kun on äärimmilleen väsynyt ja meinaa nukahtaa, voi itsensä herättää kaksi kertaa. Kolmannella kerralla simahtaa totaalisesti. Ja huomasin myös sen, että jos on ollut aktiivisena yli vuorokauden, on vaikeampi saada unta.


torstai 3. lokakuuta 2013

Kolme viimeisintä Movie Mondayta

Terve ja anteeksi.

Kuten olette saattaneet huomata, on Elokuvahullun päiväkirja ollut kamalan hiljainen miltei koko kesän ja syksyn. Tämä johtuu yksinomaan siitä, ettei minulla ole vain ollut aikaa päivitellä blogiani. Kesällä olisi ollut, mutta pyydän anteeksi itsekkyyttäni, laiskotti liikaa kirjoitella blogia. Ja syksy on mennyt yksinomaan koulunkäyntiin. Vietän asunnossani päivästä - yötä mukaanlukematta - ehkä vajaat viisi tuntia, joten silloin ei ole paljoa aikaa kirjoitella. Olen itse asiassa tälläkin hetkellä koulussa, mutta at the moment ei ole oikeastaan mitään muuta tekemistä, joten ajattelin, että kirjoittelen hieman blogia, mutta ei ollut aihetta, josta kirjoittaa, joten ajattelin, että korvaan tavallisen kirjoittelun kolmella viimeisimmällä Movie Mondaylla, eli Movie Mondayt: #95#96 ja #97!

Aloitetaan kronologisesti:

Movie Monday #95 - Mikä elokuva edustaa parhaiten lempi aikakauttasi?


Tämä on pikkaisen hankala kysymys, kymysys...

On olemassa lukemattomia määriä hienoja elokuvia, jotka kuvastavat aikakausia, joita ihailen. On olemassa Stanley Kubrickin "Spartacus" (1960) ja William Wylerin "Ben Hur" (1959). Sitten on tietysti aina yhtä huvittava "This is Spinal Tap!" (1984), joka kuvastaa miltei täydellisesti 70 -ja 80-luvun rocksceneä kaikkine clichéineen ja ongelmineen. Unohtamatta tietysti "Waynes Worldia" (1992), joka parodisoi kaikkia 90-luvun alun "meemejä" ja suosittuja asioita. Ja sitten on tietysti TV:n osalta loistava "Sherlock Holmesin seikkailut" (1984-1985) mutta se on TV:tä taas.
Mutta pitää muistaa, että jokainen teos, joka tehdään tässä meidän aikakaudellamme, kuvastaa meidän omaa aikaamme ja paikkaamme tässä maailmassa. Jokainen elokuva ja TV-sarja. Jokainen dokumentti ja uutislähetys on representaatio tästä maailmasta, jossa elämme. Ja uskon, että kymmenen vuoden päästä ihmiset katsovat elokuvia, joita me katsoimme ja ihailimme, ja ajattelevat: "Onpa hupsua, että ihmiset tykkäsivät tästä aikanaan." Joten luen myös tämän hetken, jossa elämme, mukaan suosikkeihini. Tämän faktan tiedostaessani, pakko sanoa, että elokuva joka kuvaa aikakauttamme parhaiten on Seth McFarlanen "TED" (2012). Tämä elokuva on jotenkin napannut ehkä parhaiten sen, minkälainen meidän yhteiskuntamme tällä hetkellä on. Elämme niin omituista aikaa, että olemme valmiita hyväksymään suspension of disbeliefiimme sen, että nallekarhu voi elää. Kyllähän sellainen voi tapahtua Disneyn lastenelokuvassa, kuten Pinokkio, johon Ted hahmon ideana hyvin paljon pohjautuu, mutta miettikääpä sitä, kuinka ronskia huumoria ja aikuisille tarkoitettua sisältöä täynnä Ted on. On seksivitsejä, huumeläppää ja paljon kiroilua. Paljon, paljon kiroilua. Ei tälläistä voi antaa lapselle katsottavaksi. Toisissa tapauksissa aikuishuumori tekee elokuvasta lapsellisemman, sen sijaan, että se olisi aikuisempi, mutta mielestäni Tedissä ei tapahdu näin.
Lisäksi pitää muistaa, kuinka Ted parodisoi tapaa, jolla katsomme menneisyyteen ja kuinka aika kuultaa muistot. Kaikki tapahtunut näyttää nykyään paremmalta. Ja ihmiset käyttäytyvät, kuin Montreal Canadiensien fanit. Haikailevat vain sitä, kuinka ennenvanhaan kaikki oli paremmin. Kuinka 80- ja 90-luku olivat parasta aikaa ikinä, vaikka silloin elämä olikin hyvin paljon samanlaista kuin nykyään. Poislukien kaikki teknologiset edistykset tietysti.

Mutta nyt itse kysymykseen:
Jos pitäisi valita elokuva, joka kuvastaa mielestäni parhaiten suosikkiaikakauttani (niistä kaikista), niin minun on pakko valita ikiaikainen klassikko, nimeltä "Casablanca" (1942). Mikä täydellinen sotaelokuva näyttämättä itse sotaa lainkaan. Kuvaus siitä, miten ihmiset ovat epätoivoisia pääsemään tästä elämäntilanteestaan pois mahdollisimman äkkiä. Kuinka pelko Saksalaisten vallasta leviää ympäri maailman. Ja kaiken tämän keskellä on yksinäinen mies, joka ylläpitää baaria ja kasinoa miehittämättömässä ranskassa.
Yksi suosikkikohtauksistani ehdottomasti on aivan elokuvan alussa, kun poliisit jahtaavat miestä, jonka passi on vanhentunut ja lopulta ampuvat tämän Philippe Petainin julisteen alle. Mikä loistava symbolinen kuva sille, että kapina ei kannata.
Casablanca on vain eräänlainen täydellinen elokuva käsikirjoituksensa osalta ainakin. Se on tuonut maailmaan monta, ikimuistoista lainausta. ("Play it Sam", "We'll always have Paris", "Louie. I think this is a beginning of a beautifull friendship") Ja onnistuu olemaan samalla harvoja elokuvia, joka on saanut minut unohtamaan, että katson elokuvaa. Uppoudun joka kerta täysillä hahmoihin ja juoneen ja unohdan aina tutkia tarkemmin teknistä puolta tässä elokuvassa. Kamera ja valo jäävät täysin unholaan, kun uppoudun tämän elokuvan loistavaan käsikirjoitukseen ja hurmaaviin näyttelijäsurituksiin.

Joten suosikkini näistä on Casablanca.


Movie Monday #96 - Elokuva, joka mullisti maailmasi?




Tämä on niin pirun hankala kysymys, ettei tosikaan.

Kaikenkaikkiaan, mikään elokuva ei varsinaisesti ole mullistanut maailmaani. Jotkut elokuvat ovat vain saaneet itseltäni tunteikkaan "WOW!" -efektin. Mutta jos on pakko valita joitakin elokuvia, niin pakko myöntää, että ehkä suurimmat WOW! -efektit ovat tulleet elokuvista, joissa on ollut hienoa kamera-, valo- ja äänityötä. Juonellaan taas on ainakin yksi elokuva, joka on aiheuttanut WOW! -efektin, joten seuraavassa listaus siitä:

Ehkä viimeaikaisin WOW! -efekti syntyi elokuvassa syntyi siitä, kun katsoin alkuperäisen "The Omenin" (1976), josta tein arvostelunkin myöhemmin. Tämä elokuva esitteli niin hienoa Cinematografiaa, eli kuvausta. Kameratyössä on olemassa monia kikkoja ja The Omen käyttä niistä useita. Peilikulmia, yläkulmia, polttovälien muutoksia jne.
Toinen samantyyppisen efektin aiheuttanut elokuva on tässä ihan viime päivinä uudelleenkatsomani, Alfred Hitchcockin "Vertigo" (1958). Tämä elokuva loisti silmissäni sen hienolla kameraoperoinneilla, efekteillä ja hienolla värikoodauksella. Vertigo on vain teknisesti niin loistava elokuva, että sille on pakko antaa kunniaa. Enkä ihmettele, että ihmiset pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.
Tietysti yksi elokuva, joka on mullistanut maailmaani, on ollut myös Orson Wellesin esikoisteos "Citizen Kane" (1941), jonka jokainen kuvakulma, jokainen kuva, jokainen valollinen temppu ja koko rakenne ei pelkästään ole mullistanut omaa elokuvankatsomistani, vaan myös koko maailman elokuvateollisuutta pysyvästi. 



Juonellisesti elokuvat, jotka ovat aiheuttaneet minulle WOW! -efektin ovat olleet ehdottomasti Peter Jacksonin ensimmäisiin elokuviin kuuluva "Meet the Feebles" (1989) ja Harold Ramisin "Päiväni murmelina" (1993).
Meet the Feebles ei antanut minulle mitään odotettavaa ennen katsomista, mutta onnistui ylittämään kaikki odotukseni. Erikoistehosteet, hahmot, juoni, kameratyö ja kaiken kaikkiaan se, kuinka hyvin nuket liikkuivat, olivat kaikki yllättävän hyvin tehty ja jaksoivat pitää mielenkiinnon koko elokuvan ajan. Ja useimmat vitsit osuvat napakymppiin. Myönnettäköön, että rytmitys tässä elokuvassa oli hieman huono, ja kun sanon huono, tarkoitan, että se oli miltei kamalaa. Etenkin päähenkilöiden Robertin ja Lucillen suhde liikkuu liian nopeasti ja suurimmaksi osaksi off-screen vieläpä. Yhdessä hetkessä he rakastuvat ja seuraavassa kohtauksessa, he ovat jo kihloissa.
Mutta muuten Meet the Feebles toimii hyvin elokuvana, mutta ei ihan mullistavasti. Vaisun WOW! -efektin se sai minusta.
Päiväni murmelina on elokuva, joka aiheuttaa useille ihmisille laiskuuden efektin. Tyylillä: "En taida tehdä tänään enään mitään, koska voin tehdä saman huomenna." Enkä ole poikkeus. Päiväni murmelina on juonellisesti, hahmollisesti ja näyttelijätyöltään aivan loistava elokuva. En tiedä, mitä muuta sanoa. Bill Murrayn yksi huippuroolisuorituksista, vaikka tämä onkin jälleen yksi hänen "kyynisistä" rooleistaan, mitä hänellä on lukemattomia, mutta hahmon tarina on niin hyvä, että se voisi olla suoraan Disneyn lastenelokuvasta, mutta se on saatu siirrettyä täydellisesti aikuisille tarkoitettuun elokuvaan. Muutos kyynisestä paskiaisesta herttaiseksi ja pidettäväksi hahmoksi on todella hienovarainen. Tämän elokuvan rakenne on niin yksinkertainen ja hienosti toteutettu, että se toimii täydellisesti. itse asiassa tätä elokuvaa käytettiin meillä koulussa esimerkkinä draamallisen elokuvan rakenteesta. Se toimii niin hyvin.



Mutta minulla ei näin muistu mieleeni elokuvaa, joka olisi varsinaisesti mullistanut elämääni. On vain ollut WOW! -efektejä.

Movie Monday #97 - Kaikkein huonoin elokuva


Tämä on suurin piirtein helppo.

Elokuva, jota syvästi vihaan on John Fawcetin "The Dark" (2005). Mutta en muista enään tarkkoja syitä. Kamala elokuva se on. Myönnän sen, mutta en muista, miksi elokuva oli niin huono. Ehkä minun pitäisi katsoa se uudestaan jossain vaiheessa ja tsekata, miksi en pitänyt tästä elokuvasta.

Muuten ei sitten taidakkaan olla elokuvia, joita vihaan niinkään. Yksi on ehdottomasti Joel Schumacherin "Batman & Robin" (1997) ja tietysti inhoan koko "Twilight" -saagaa sydämmeni pohjasta sen väärien moraalien ja alentavan kertomistyylin takia. 
Sitten on elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat hyviä. Parhaimpana esimerkkinä ehkä "The Rocky Horror Picture Show" (1975) ja "The Room" (2003). Etenkin The Roomin aivan täyttä paskaa näyttelyä on hauska parodisoida aina kun mahdollista. Mutta en osaa taaskaan päättää, mitään yhtä elokuvaa, jota inhoaisin sydämmeni kyllyydestä. On useita elokuvia, joita vihaan, mutta en mitään yhtä elokuvaa sydämmeni kyllyydestä.


Noin. Tein kolme Movie Mondayta ja siinä menikin suurin piirtein koko päivä. Toivottavasti nautitte. Pahoittelen vielä sitä, etten ole ollut kovin aktiivinen näinä viime aikoina, mutta koulu vie miltei kaiken ajan. Mutta nähdään taas pian!