Tässä näin, kun istun koulussa ja mietin, mistä kirjoittaisin, niin ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen true storyn siitä, kuinka meidän viime talvivaellus menin niin kauhean pieleen. Se oli aidosti todellinen surkeiden sattumusten sarja ja koen velvollisuudekseni kertoa sen teille.
Hiihtoloma oli juuri alkanut ja me olimme matkalla Seitsemisen luonnonpuiston lähellä olevalle maapläntille, jossa oli tarkoitus mennä vaeltamaan. Oli pilvinen talvipäivä ja lämpöaste oleskeli siinä jossain -5 - 0°C paikkeilla, eli oli paljon vähän sulaa ja sohjoista lunta. Ensimmäinen asia, mistä voin kertoa, on se, että meidän arviomme siitä, kuinka kauan vaelluspaikalle matkaaminen kestää, on väärä ja pian alkoikin levoton liikehdintä pakettiautomme takapenkeillä. Autona meillä toimi Toyotan Hiace -pakettiauto, joka on takavetoinen ja kevytperäinen. Pääsimme lopulta paikalle, mutta huomasimme, että se alue, mistä vaelluksemme alkoi, oli lumen peitossa, joten kevytperäisellä Toyotalla sinne ei pääsisi. Päätimme jatkaa tietä vielä hetken aikaa ja näimmekin pian erään mökkirakennuksen, jonka pihassa näytti olevan tilaa. Hyvä! Ajoimme pihaan ja eräs tuttavani meni koputtamaan ovelle, jos vaikka saisimme pitää autoamme pari päivää tuon mökin pihassa. Tilanne näytti lupaavalta, sillä mökin savupiipusta tuprutti savua. Mutta tilanne muuttui, kun oveen koputettiin. Savuntulo loppui ja ovea ei avattu. Tuttavani koputti uudemman kerran, mutta kukaan ei kuullut.
No, ei voi mitään. Päätimme mennä takaisinpäin etsimään toista paikkaa, jonne parkkeerata auto. Siinä vaiheessa alkoi paskuus.
Auto jäi jumiin sohjoiseen lumeen. ..
Toyotan pakettiauto jäi jumiin kymmeneen senttimetriin lunta!
Surr! Surr! Kuului renkaiden alta, kun renkaat pyörivät tyhjää lumessa, kuin hullun mulkut. Pian aloimme hääntymään, sillä meillä oli pitkä matka kuljettavana vielä tänään ja pitäisi ehtiä ennen pimeää. Tuttavani yritti koputtaa mökin oveen vielä uudestaan, jos joku vaikka tulisi auttamaan, mutta koskaan ei ovea avattu. Katsoimme väliaikaisen isäntämme törkeyden koettuamme, että meillä on oikeus ottaa ja käyttää muutamia laudanpätkiä ja työkaluja, mitä löysimme autokatoksesta. 15 minuuttia, eikä auto ollut liikkunut minnekkään. Kun tarpeeksi olimme ahertaneet, meni pari kaveriani auton takakonttiin ja lisäsivät painoa taakse ja toisen vartin jälkeen saimme vihdoin auton liikkumaan ja pääsimme etsimään uutta paikkaa parkkeerata automme.
Hetken päästä saimme pyydettyä paikan mukavalta maanviljelijältä ja hän jopa lainasi meille omaa ruuvimeisseliään, että saisimme kiristettyä vaellussuksemme. Ainiin, meillä oli kulkuvälineenä vaellussukset ja voi pojat mitä perseyttä.
Ruotsi meni ja lakkautti armeijansa ja lykkäsi nyt Suomeen armeijansa vanhoja suksia, jotka olivat varmasti viisikymmentä vuotta vanhoja. Näimme tilaisuutemme käyttää näitä suksia talvivaelluksella ja ostimme niitä aimo kasan. Ne olivat kömpelöt ja painavat, kuin mitkä.
Kun vihdoin pääsimme lähtemään, oli edessä heti ensimmäiseksi suuri alamäki ja minä kun en ole ikinä ollut vapaassa mäenlaskussa mikään Andreas Romar, niin yritin mennä mäen mahdollisimman hitaasti, mikä olisi onnistunut, sillä armeijan suksissa ei paljoa ole liukkautta. Aurasin parhaalla mahdollisella tavalla, jolla pystyin, mutta jalkani lipesi kaiken aikaa tuosta jalansijan päältä ja sijoitin sen aina uudestaan paikalleen. Nuo nahkaiset remmit ovat varmasti yhtä vanhoja, kuin sukset itse, sillä pian remmi napsahti poikki, kuin kumparelaskijan polvi ja suksi irtosi ja silloin itsekkin kaaduin ja näin, kun yksinäinen suksi hiihtää kaksikymmentä metriä minua edellä.
Kun suksi oli saatu takaisin, korvattiin hajonnut remmi toisella yhtä vanhalla hihnalla, joka ei näyttänyt yhtään paremmalta.
Ylitimme järven ja sen jälkeen katsoimme, että voisimme oikaista hieman ja menimme erään ihmisen kesämökkipihan läpi.
Voi vittu...
Piha oli täynnä kaatuneita koivuja ja niiden läpi oli mukava koittaa ähertää 220 cm pitkillä armeijan suksilla. Tuntui samalta, kuin olisi pistänyt betonikengät jalkaa ja yrittänyt juosta suon yli... Pakkopaita päällä!
Kun sekin oli saatu selvitettyä, jatkui matka tien viertä pitkin ja lopulta alkoi tulemaan pimeä, joten katsoimme karttaa ja näimme, että Pirkan Taival menee tästä lähistöltä ja päätimme lähteä seuraamaan sitä päästäksemme nopeammin laavulle, jossa seuraava yö piti viettää.
Pian olikin jo säkkipimeää ja ainoa, mikä toi valoa pimeyteen, oli otsalamppujemme kajo. Seuraavaksi edessä oli pieni puro, jonka ylipääsemiseksi käytimme jonkin aikaa miettimistä. Päätin ottaa sukseni irti ja jaloitella hieman. Astuin suksien pältä pois aukaistuani hihnat.
Kraks
...
Olin astunut kaverini suksen päältä ja murtanut suksen.
Jumalauta...
Ei helvetti!
Onneksi suksi hajosi alaspäin, eikä vice versa, sillä suksella pystyi vielä hiihtämään.
Kun olimme päässeet puron yli, menimme eteenpäin ja nyt vasta alkoi tilanne kärjistymään. Sillä suksemme alkoivat irtoilemaan ja edessä menevä katsoi karttaa ja kulki yhdellä suksella, sillä ilman suksia kulkeminen olisi ollut sama asia, kun olisi hypännyt ehdoin tahdoin juoksuhiekkaan. Lunta oli minuakin, joka olen metri kahdeksankymmentä, lantioon asti. Joten kartanlukija heitti suksea "itään päin", haki suksen, katsoi karttaa ja taas "itään päin".
Ryhmähenki alkoi tässä vaiheessa todellakin rakoilla ja usko meni totaalisesti. Minullakin alkoi mennä usko jumalaan, buddhaan ja Kungfutseen, sillä oma sukseni avautui kaiken aikaa.
"Vitun ruotsin armeijan paskasukset. Yhtään ihmettele, miksi lakkauttivat armeijansa."
Lopulta päätimme vain etsiä paikan teltalle ja asettua sinne yöksi. Hah hah haa... Telttamme oli varoiksi hankittu kahden hengen teltta. Montako meitä oli vaelluksella? Kuusi?
Ainakaan ei tullut kylmä.
Seuraavana aamuna huomasimme, että olisi ollut ihan sama, mihin suuntaan olisi leiripaikaltamme heittänyt kiven, sillä se olisi osunut laavun kattoon.
Seuraava yö olisi pitänyt viettää mökissä, jonka olimme vuokranneet. Lähdimme takaisin autolle päin ja lähdimme autolla mökille päin.
Tuo sunnuntai oli päivä, jolloin oli lumimyrsky ja kaikkialla oli lunta. Tarkoittaen... Mökille vievä tie oli lumen peitossa ja lisäksi mökkitie (Arttu Wiskari hehehehe) alkoi jyrkällä mäellä.
Soitimme paikalliselle auraajalle, jonka nimeä en kerro, mutta kutsuimme häntä lempinimellä "Päljis". Auraaja sanoi, että voi kuuden aikaan tulla auraamaan mäen, mutta kuudelta on jo pimeä! Ja lisäksi tie oli noin viisi kilometriä pitkä, joten riskinä oli, että emme näkisi tuota mökkiä yrittämällä.
Lähdimme takaisin Ulvilaan.
Loppuun sopii sanaparsi: "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."
