Arvostelu: The Omen - Ennustus (1976) ja The Omen (2006)

Tänään katsomme vähän menneisyyteen. Jotkut teistä muistavat varmaankin ensimmäiset arvostelut, mitä olen tehnyt tälle sivustolle. Yksi näistä elokuva-arvosteluista oli The Omen (2006). Remake kauhuklassikosta, ”Ennustus”. Tuolloin sanoin, että aion arvostella vanhan elokuvan kunhan saan sen käsiini. Noh, kyseinen elokuva on ollut käsissäni miltei puoli vuotta ja nyt on aika arvostella tämä paha poika. Lisäksi, en ole tyytyväinen alkuperäiseen arvosteluuni The Omenista. Olin tuolloin niin tietämätön elokuvista. En tajunnut mitään kuvauksesta, valaisusta, leikkauksesta, juonesta, hahmoista tai ylipäätänsä siitä, mikä tekee elokuvasta hyvän, joten arvostelen senkin uudestaan ja lopuksi vertailemme kumpaakin elokuvaa, että näemme, kumpi on parempi elokuvana ja mikä tekee toisesta paremman, kuin toisesta, joten ei hukata enempää aikaa. Sukelletaan suoraan elokuvaan ”The Omen – Ennustus”!

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 1976

Ohjaus: Richard Donner

Tuottaja: Harvey Bernhard

Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, David Warner

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaaja: Gilbert Taylor

Leikkaus: Stuart Baird

Musiikki: Jerry Goldsmith

Kesto: 1h 46min

Ennustus kertoo USA:n suurlähettiläästä, Robert Thornista (Gregory Peck), ja hänen vaimostaan Katherine Thornista (Lee Remick). Heidän esikoislapsensa on kuollut synnytyksessä ja pappi kertoo, että täysin samaan aikaan, kun heidän lapsensa on syntynyt, syntyi toinenkin lapsi, joten Robertille ehdotetaan, että he ottaisivat tämän lapsen omansa sijasta. Robert suostuu ja elämä kukoistaa, muttei kauaa, sillä lapsen (jonka nimi on Damien ja jota esittää Harvey Stephens) viisivuotissyntymäpäivänä, Thornin perheen lastenhoitaja hyppää katolta ja hirttää itsensä. Tämän jälkeen Robertin luona käy hullulta vaikuttava pappi, Isä Brennan (Patrick Troughton), joka kertoo Robertille, kuinka hänen lapsensa on paha ja Damienin uusi hoitaja, Mrs. Baylock (Billie Whitelaw), on kummallinen. Robert alkaa pikkuhiljaa huolestumaan. Varsinkin, kun Isä Brennanin kuolee ja Robertiin ottaa yhteyttä valokuvaaja Keith Jennings (David Warner) ja kertoo, että lastenhoitajan ja Isä Brennanin kuoleman välillä on yhteys. Joten uskonnollinen löytöretki Damienista lähtee käyntiin ja pikkuhiljaa paholaisen lapsen historiasta paljastuu synkkiä salaisuuksia.

Ennustus alkaa ensin hieman surumielisellä nuotilla, mutta etenee kohti iloisempaa tunnelmaa, vain muuttaakseen tunnelmaa jälleen täydelliseksi peloksi. Rytmitys kohtauksissa on miltei täydellinen ja kun elokuva haluaa sinun tuntea olosi jännittyneeksi, se tekee olosi jännittyneeksi. Hahmokehitystä tapahtuu paljon enemmän, mitä nykyaikana tulisi kuuloonkaan tämäntyyppisissä elokuvissa ja monet pelot jätetään mysteerin peittoon, että katsoja saisi kuvitella, mikä on pelottavaa.

Gregory Peck on loistava roolissaan Robert Thornina. Hänet osaisi kuvitella oikeasti olevan Lontoossa Amerikan suurlähettiläänä. Hän on sympaattinen ja pitää huolta perheestään. Ja kun hän on poissa kaukana Italiassa selvittämässä, mikä verhoaa Damienin menneisyyttä, on se oikeasti pelottavaa, kuvitella hänen vaimonsa on alttiina vaaroille, eikä hänen miehensä ole suojelemassa häntä.

Kuvaus tässä elokuvassa on loistavaa. Usein käytetään peilikulmia, pehmeitä kamera-ajoja ja loistavia kamerakikkoja tuodakseen elokuvaan lisää tunnetta. Lisäksi leikkaus on loistavasti rytmissä elokuvan suspensiontarpeen kanssa. Kun esim. Isä Brennanista halutaan hullu kuva, kuvaus, leikkaus ja Patrick Troughtonin roolisuoritus tekevät hänestä hullun. Lisäksi elokuvan yksi suurimmista voimavaroista on Jerry Goldsmithin tekemä, loistava musiikki. Latinaa laulava kuoro ja uhkaava tunnelma korostavat elokuvakokemusta.

Jotain pikkuasioita tässä elokuvassa on, joista en pidä. Kuten esimerkiksi hautausmaakohtaus, jossa Damienin menneisyys paljastuu, on liian selvästi studiossa kuvattu. Kaikki näyttää vain niin muoviselta. Lisäksi yksi pikku juttu. Katherinen työtä ei ikinä kerrota, joten oletan, että hänellä ei ole sellaista. Joten miksi ihmeessä he tarvitsisivat lastenhoitajaa. Maskeeraukset näyttävät hupsuilta ja Jenningsin hahmon kuolema ei ole yhtään sen realistisempi, mitä se oli remakessakaan.

Yksi suuri vika, mikä rasauttelee rusinoitani, on se, että paholaisen pahuus ei tunnu kumpuavan Damienista, vaan Mrs. Baylockista. Damien on Ennustuksessa, kuin kukatahansa muu lapsi. Hän nauraa, pelkää ja itkee, kuin kukatahansa lapsi. Hän ei vaikuta pahalta ollenkaan. Kaikki paha, mitä Damien tekee tässä elokuvassa, tuntuu olevan samalla tasolla, kuin se, että seitsemäsluokkalaiset pakottavat neljännellä luokalla olevat pöllimään heille tupakkaa lähisiwasta.

Tämä saattaa johtua siitä, että he tiesivät, että he ovat tekemässä jatko-osaa tälle elokuvalle, joten oli okei tehdä Damienin kehityksestä heikompi.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten olisi pitänyt tästä elokuvasta. Sanoisin, että Ennustus on aliarvostettu kauhuklassikko, josta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Se on teknisesti hyvä ja taiteellisesti erittäin käypä ja voin sanoa, että se on omia suosikkikauhuelokuviani 70-luvulta.

Ja sitten siirrymme uudempaan versioon tästä elokuvasta. Tämä ei ole niinkään arvostelu, kuin se on vertailu alkuperäiseen.

The Omen

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 2006

Ohjaaja: John Moore

Tuottaja: Glen Williamson

Pääosissa: Liev Schreiber, Julia Stiles, Seamus Davey-Fitzpatrick

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaus: Jonathan Sela

Leikkaus: Dan Zimmerman

Musiikki: Marco Beltrami

Kesto: 1h 45min

Juoni tässä remakessa on miltei sanasta sanaan samanlainen, kuin alkuperäinen. Todella vähän on tehty muutoksia ja hyvä niin, sillä alkuperäinen elokuva oli tarpeeksi mielenkiintoinen sinällään ja miksi mennä muuttamaan toimivaa formaattia?

Suurin ongelma tässä elokuvassa on se, että se ei ole pelottava. The Omen alkaa synkästi ja jatkuu synkkänä koko elokuvan ajan. Missään vaiheessa se ei muutu iloiseksi, vaan se, mikä näkyy ruudulla on aina jotenkin synkkää. Jopa montaasikohtauksessa iloisista hetkistä Damienin kanssa on saatu turhan synkkä ja iloton. Lisäksi siinä, missä alkuperäinen elokuva loistaa loistavalla kuvauksellaan, tämän elokuvan kuvaus koittaa peitellä mahdollista potenttiaaliaan jättämällä liikaa pimeitä kohtia ympäri ämpäri lokaatioita. Lisäksi tuntuu, että tässä elokuvassa ei ikinä liikuta päivällä. Valaisu on niin omituista, että tuntuu, kuin kaikki liikkuisivat vain koleina lokakuun varhaisaamuina tai keskellä yötä. Ennustuksessa muutettiin iloinen ja pirteä värimaailma synkäksi kun sitä tarvittiin ja tämä vain lisäsi karmivuutta. The Omenissa pelottavaa värimaailmaa vain liikakäytetään.

Mutta sitten hahmoihin. The Omen on onnistunut tekemään joitakin hyviä valintoja castauksen puolella, mutta sitten taas samalla siellä on joitakin huonoja valintoja.

Liev Schreiber todennäköisesti tiesi, ettei tule ikinä yltämään yhtä laadukkaaseen roolisuoritukseen, kuin Gregory Peck alkuperäisessä, joten hänen hahmonsa on jotenkin välinpitämätön ja kyyninen.

Schreiberin näyttely on todella alipelattua ja välillä tuntuu, että hän on väärässä roolissa. Hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka suojelisi perhettään loppuun asti, vaan on enemmänkin vakava pohdiskelija. Ei paha roolisuoritus, myönnän sen, mutta vain vääränlainen tähän elokuvaan.

Julia Stiles vaikuttaa liian nuorelta ollakseen tässä elokuvassa naispääosassa. Hän on vain turhan

tyttömäinen henkilö. Lisäksi hänen hahmolleen ei ole suotu tarpeeksi kehitystä. Esimerkiksi: Ennustuksessa hän pelkää mennä terapeutille puhumaan painajaisistaan, koska pelkää, että hänet lukittaisiin pois. Näin Katherine antaa Robertille mahdollisuuden olla puolusteleva ja lohduttava osapuoli, tehden Robertin hahmosta sympaattisemman. Uudessa elokuvassa hän vain sanoo, että hänen pitäisi puhua jollekulle, mutta aihe ei jatku siitä eteenpäin. Robert kyllä lohduttaa, mutta tämä ei tee niin suurta vaikutusta yleisöön, kuin olisi tarve.

Damienin hahmo on remakessa kaiken aikaa karmiva. Hänellä on vain kolme ilmettä: uhkaava, pelokas ja neutraali. Ennustuksessä Damienin hahmo on enemmänkin kuin oikea lapsi. Kuten mainitsin, hän iloitsee, nauraa ja pelkää, kuin kukatahansa viisivuotias. Tämä saa katsojan tuntemaan, ettei Damien voisi ikinä tehdä mitään pahaa kenellekkään ja antaa hänen pahuutensa kimpoilla hänen kätyreistään. Remakessa hän on vain karmiva kaiken aikaa, jättäen näin varjoonsa lastenhoitajansa, joka on hieman, muttei liikaa alikäytetty ja on itse pahan alku ja juuri. Näen kuitenkin sen, että alkuperäinen elokuva on suunniteltu jatkuvan jatko-osissa ja kehittävänsä Damienin hahmoa lisää, kun taas tämä oli oikeutetusti jätetty yhteen elokuvaan.

Isä Brennanin hahmo vaikutti enemmän hullulta Ennustuksessa ja tämä saattaisi olla hieman pipi päästään, mutta sitä ei paljasteta, ennenkuin totuus tulee julki. Sinänsä hyvä roolisuoritus kummaltakin, mutta mielestäni Troughtonin roolisuoritus on parempi, koska siinä maskeeraus, kuvaus, leikkaus ja hänen katseensa kertovat siitä, että hän kärsii ja toivoo saavansa Jumalan anteeksiannon ennen kuolemaansa.

tekee hahmosta traagisemman. Itse näen uudemmassa versiossa olevan Isä Brennanin jotenkin turhan koomisena. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Robert ja Isä Brennan näkevät ensimmäistä kertaa. Patrick Troughton tekee välittömästi selväksi sen, että Isä Brennan olisi sekaisin ja leikkaus korostaa tätä. Uudemmassa versiossa Pete Postlewaithe lievästi korostaa sitä, että hän on hullu.

Mutta kuten aikaisemmin sanoin, on The Omenissa hyviäkin roolisuorituksia.

Mrs. Baylock, jota esittää Mia Farrow, on juuri oikein castattu. Mia Farrow on juuri sellainen, jonka voisi luulla olevan paholaisen lapsenhoitaja. Ja miksi ei?

Hänhän on synnyttänyt jo kerran paholaisen. Hän on lempeä, mutta samalla karmiva juuri oikeissa määrin, kun taas alkuperäinen on enemmänkin karmiva. Molemmat toimivat hyvin, mutta Mrs. Baylock alkuperäisessä elokuvassa oli vain paha. Hänkin oli kyllä lempeän ja karmivan sekoitus, mutta karmivuus pääsi Billie Whitelawin esityksessä liikaa vuotamaan yli ja tämän takia Mia Farrow oli parempi Mrs. Baylockina.

Keith Jenningsin hahmo on uudemmassa elokuvassa enemmän ajaton hahmo. Ennustuksessa hän on ajankuvaansa sopiva, muotikuvaajan

näköinen henkilö, joka näyttää nykyään vain typerältä. The Omenissa hänen henkilönsä on fiksu, luihu, hyvin paljon työhönsä keskittyvä ja lievästi neuroottisempi hahmo. Kiitos tästä kuuluu David Thewliksen roolisuoritukselle. Alkuperäinen Jennings on liian rento ja ”cooli” hahmo ollakseen paholaislapsielokuvassa.

Mutta kaiken kaikkiaan Ennustuksen remake ei ole maailman huonoin kategoriassaan, se vain kärsii siitä, ettei se ole pelottava. Hyvänä tekonaan The Omen teki kuolemakohtauksista julmempia. Esimerkkinä Katherinen kuolema. Mutta yhden asian parantamisella ei pitkälle pötkitä. The Omen koittaa pelotella katsojaa turhilla hyppysäikäytyksillä ja unijaksoilla, joihin vain viitattiin alkuperäisessä elokuvassa, jolloin nämä jäivät mysteeriksi ja katsojan päätettäväksi. Pikkuisiksi asioiksi luomaan suspensiota. Omasta mielestäni nämä ”jumpscaret” eivät tee elokuvasta pelottavaa, vaan pilaavat jo mahdollisesti kertyneen suspension. Varsinkin, kun tässä elokuvassa suspensiota ei aleta säikäyttämisten jälkeen rakentamaan uudestaan, vaan jäämme nollatilaan, jossa ei tapahdu mitään ja katsoja ajattelee: ”Hm.”

Kaiken kaikkiaan, The Omen on keskiverto kauhuelokuva, joka kärsii samoista ongelmista, kuin useat muutkin 2000 -luvun Amerikkalaiset kauhuelokuvat.

Ennustus Tähdet: ****

The Omen Tähdet: ***

Arvostelu: The Rock - Paluu helvettiin (1996)

Tiedättehän juuri viime vuosina ilmestyneet Transformers -elokuvat ja sen, kuinka nämä elokuvat eivät täyttäneet fanien odotuksia alkuperäisestä sarjasta? Muistatteko Pearl Harborin? Tuon ylipitkän, tylsän ja historiallisesti väärän kuvauksen yhdestä suurimmista hyökkäyksistä, joita USA on ikinä kohdannut. Nämä ovat kaikki Michael Bayn tuotoksia. Useat ihmiset (minä mukaanlukien) vihaavat Michael Bayn elokuvia ja hyvästä syystä. Niissä on usein suuria vikoja, liikaa räjähdyksia eikä lähellekkään tarpeeksi hahmonkehitystä. Mutta uskokaa tai älkää, Michael Bayltä löytyy vähintään yksi hyvä elokuva ja se on The Rock - Paluu helvettiin.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1996
Ohjaaja: Michael Bay
Tuottaja: Don Simpson/Jerry Bruckheimer
Pääosissa: Sean Connery, Nicholas Cage, Ed Harris
Kuvaus: John Schwartzman
Leikkaus: Richard Francis-Bruce
Musiikki: Nick Glennie-Smith/Hans Zimmer
Kesto: 2h 11min

Tämä kyseinen elokuva alkaa oikealla clichellä. Yhdysvaltain merijalkaväen Kenraali Francis X. Hummel (Ed Harris juuri oikein castatussa roolissaan) puhuu sateessa kuolleen vaimonsa kanssa ja lupaa tehdä jotain, mitä ei voinut tehdä vaimonsa ollessa hengissä. Hummel on Vietnamin sodan ja Persianlahden sodan veteraani, joka haluaa, että hänen joukoissaan kuolleitten miesten omaisille maksettaisiin kunnolliset korvaukset. Hän murtautuu oman eliittiryhmänsä avulla Yhdysvaltain Armeijan asevarastoon ja vie mukanaan vaarallisia VX -hermokaasuohjuksia, aikoen kiristää USA:n hallitusta. Kaiken päälle hän sijoittaa tukikohtansa Alcatraziin ja ottaa turistijoukon vangikseen
Ja kenet USA:n hallitus hoitaa paikalle? FBI:n kemianspesialistin Stanley Goodspeedin (Nicholas Cage), joka joutuu lähtemään tehtävälle kesken kiimaisen kivan tyttöystävänsä kanssa (joka on raskaana. Tuntuu heiman... pervolta).
Päättävän elimen huomattua, että Alcatraziin ei voida pelkkien piirrustusten avulla päästä, joutuvat he turvautumaan Sean Conneryn, eli Brittisotilas/rikollinen, John Mason, pakenemisen ekspertti ja entinen SAS -eliittijoukon jäsen.
Mason on varastanut mikrofilmin, josta paljastuu mm. kuka ampui John F. Kennedyn ja on onnistunut pakenemaan Alcatrazista ja useista muista vankiloista, jonka takia häntä pidetään erityisen vaarallisena.
Mason - luonnollisesti - pakenee ja saamme nähdä elokuvan ensimmäisen puoliskon toiminnallisimman kohtauksen, kun Masonia jahdataan pitkin San Fransiscoa.
Kun Mason on saatu kiinni, alkaa todellinen elokuva. Vain tunti elokuvan alkamisen jälkeen. Mason ja Goodspeed lähetetään The Rockiin purkamaan ohjuksia ja pelastamaan siviilejä.

Heti elokuvan alussa huomataan, missä The Rockin suurin voima piilee. Hans Zimmer ja Nick Glennie-Smith ovat tehneet uskomatonta työtä soundtrackin kanssa. Musiikki tässä elokuvassa on niin loistava, että jos pistät tämän elokuvan soundtrackin soimaan ja juokset vessaan, on tuntuma todella eeppinen.
John Masonin hahmo on mysteerinen, eikä millään geneerisellä tavalla. Hänestä paljastetaan niin paljon, että hänestä ei paljasteta juuri mitään. Hänen hahmonkehityksensä etenee tavalliseen tapaan, mutta hahmon persoonallisuus ei tee Masonista tyypillistä "mysteeristä auttavaa hahmoa". Nicholas Cage on yleensä camppimainen näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hän on saanut hänen ylitseampuvan tyylinsä pidettyä realistissa  mittasuhteissa.
Lisäksi elokuvan antagonistikaan ei ole pelkästään pahis, vaan hänen tarkoitusperänsä ovat hyvät ja motiivinsa vahva.
Jokaisella hahmolla on loistavat motiivit, persoonallisuudet ja tarkoitukset tarinassa ja The Rockin kaksituntinen pituus ei tunnu niin pitkältä. Suspeniso on loistavassa mittasuhteessa ja äänityö on sulaa taitoa.
Ainoa puoli, missä elokuva ei osoita vahvoja puoliaan, on Nicholas Cagen lievästi rasittavassa tyttöystävässä ja realistisuus dialogissa ja fysiikassa heittää lievästi häränpersettä. Lisäksi tuntuu, että The Rock tuntee vain kaksi valaistustyyliä: Oranssi, kuin porkkanoita syönyt urheiluhullu ja sininen, kuin helmeen tukehtuva vauva, mutta tätä voi sanoa pilkunviilaamiseksi. Ja yksi pikkuinen vika on Sean Conneryn näyttelyssä. Hän on hyvä, myönnän sen, mutta tässä elokuvassa on sama vika, kuin monissa muissa hänen Bondin jälkeisissä rooleissaan. Hänen karismansa ja Skotlantilainen aksenttinsa on niin vahva, että se on lievästi häiritsevä, mutta edelleen, tämä on pilkunviilaamista.

Kaiken kaikkiaan, The Rock on Michael Bayn yksi parhaimmista elokuvista, kiitos sen hyvien henkilöhahmojen, äänityön, kekseliäiden toimintakohtausten ja loistavan äänityön ja musiikkinsa avusta.

Tähdet: ****

P.S Että tiedätte, mistä puhun, kun sanon musiikeista, niin:

Arvostelu: The Dark (2005)

Ystäväni painosti minua arvostelemaan kerrankin huonon elokuvan. Ja niin minä sitten teinkin ja uskon, että olen vihdoinkin löytänyt kaikista huonoimman elokuvan koko kokoelmastani. Joten tässä se tulee: The Dark.

Tekniset tiedot: 

Tuot.Vuosi: 2005

Ohjaaja: John Fawcett

Tuottaja: Paul W.S Anderson

Pääosissa: Maria Bello, Sean Bean, Sophie Stuckey

Käsikirjoitus: Stephen Massicotte

Kuvaus: Christian Sebaldt

Leikkaus: Chris Gill

Musiikki: Edmund Butt

Kesto: 1h 33min

Kuten jo ensimmäisestä viidestä minuutista huomaamme, alun asetelma vaikuttaa hieman turhankin tutulta. Äiti, Adelle ja hänen tyttärensä, Sarah matkaavat yhtä matkaa isänsä luokse. Lisäksi heillä on todella huonot välit. Eikö vaikuta tutulta? No, astu 2000 -luvun kauhuelokuvien maailmaan, sillä tämä asetelma on miltei joka ikisessä kauhuelokuvassa 2000 -luvulta eri variaatioissa. Kuten esimerkiksi Pahan Sanansaattajat. Ja mehän tiedämme, kuinka huono se elokuva oli! Kuitenkin, he ovat matkalla Sarahin isän luokse, joka asuu meren rannalla... Ihan kuin emme olisi nähneet sitäkin jo niin miljoonaan kertaan kauhuelokuvissa! Isän ja tyttären jälleennäkeminen on iloinen ja onnellinen. Isää, nimeltä Jamesiä näyttelee Jean Bean, joka tunnetaan myös kävelevänä leffaspoilerina, sillä yhdeksän tapausta kymmenestä, hän kuolee elokuvassa. Hän ei ole tässä roolissa niin hyvä, kuin yleensä, mutta hoitaa hommansa kunniallisesti. Mutta tiedättekö mikä on surullisinta? Hän on tämän elokuvan parhain näyttelijä... Ellei jättimäistä kivimöhkälettä tai laidunnettavia lampaita lasketa mukaan.

En tiedä, mitä tässä välissä oikein tapahtui, sillä olen menettänyt elokuvasta muutaman hetken, sillä se oli niin tylsän harmaata, että koko kohtaus ei jäänyt mieleen. Äiti näkee painajaisia ja takaumia jostakin niin traagisesta hetkestä, kun hän on läimäyttänyt kerran lastaan, joka haluaisi asua kävelevän leffaspoilerin kanssa... Mistä hän olisi voinut tietää?

Jamesin ns. ”renki” kertoo Sarahille ja Adellelle viisikymmentä vuotta sitten samaisella paikalla asuneesta kultista, joka toteutti massaitsemurhan. Myöhemmin tytär joutuu lampaiden tallomaksi ja loukkaantuu. Ja sen jälkeen Adelle ja Kävelevä leffaspoileri pitävät keskustelua. Tähän asti patterni on ollut seuraava:

• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah
• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah

Sittemmin Sarah katoaa ja äiti ei suostu hyväksymään lapsensa kuolemaa, vaan alkaa etsimään tytärtään ja loppua kohden elokuva alkaa menemään niin sekaiseksi, että kukaan ei ymmärrä sitä.

Lopussa siirrytään limbotilaan, joka on ehkä ainoa hyvin tehty kohtaus koko elokuvasta. Mutta siinäkin on huono puoli. Itse kuvittelen ainakin limbotilan samanlaisena, kuin se on ollut pelissä, Limbo. Tiedättehän, valkoista, mustaa ja reunat ovat blurreja, mutta tässä elokuvassa se on niin epäselkeää. Reunat ovat hienon blurrit ja väriteema synkkä, mutta vallitsevat värit ovat musta ja... Oksennuksen vihreä. Kyllä. Se on oksennuksen vihreä. Tämä tekee tästä kohtauksesta epämieluisan. Ja minulla oli tässä vaiheessa vielä jotakin uskoa tähän elokuvaan.

Jos olet jaksanut vailla lobotomialeikkausvarausta loppuhetkeen asti, niin tässä kohtaa ainakin saat pääsi pyörälle, sillä jos tajusin oikein, niin elokuvan loppuhetkeen on ängetty ei yksi, ei kaksi, vaan KOLME twisteriä... Kolme! Ja kaikki ovat yhtä sekavia. Juonessa liikkuu kolme aihetta ja kaikki koitetaan nitoa yhteen lopussa, mutta silloinhan se pitäisi tehdä yhdessä käänteessä, ei kolmessa. The Dark erittelee kolme eri loppua ja kaikki ovat yhtä sekaisia ja kun nämä yhdistetään, niin koko raina on niin sekainen, että se jää tyhjäksi. Elokuva on ollut tähänkin asti aivan tyhjä ja vailla kunnollista sisältöä.

Nyt kun rupeaa miettimään, niin kaikki tämän elokuvan hahmot ovat pinnallisia kuoria. He eivät jaa historiaa, emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että vanhemmat ovat eronneet ja äiti on läppässyt tytärtään. Tältä pohjalta on täysin mahdotonta koittaa lähteä samaistumaan näihin hahmoihin, sillä heillä ei ole mitään, mihin samaistua. Käsikirjoitus on syvältä, hahmot ovat syvältä.

Kuvaus. Toiminnallisissa kohtauksissa kamera on äärimmäisen heiluva ja liikkeestä ei saa mitään selvää. Tiedän, että sen pitäisi vaikuttaa enemmän suspenssiiviselta, mutta se toimii ainoastaan silloin, kun kuvasta saa jotakin tolkkua! Nämä kuvat heiluvat ja tärisevät, kuin kotivideossa. Pitäisikö nyt ymmärtää, mitä on tapahtumassa? Ei, enkä suosittele, että kannattaisi edes välittääkkään.

Sitten on vielä leikkaus. Leikkaus on jotakin, mikä ei ole normaalin ihmisen ymmärryksen rajoissa. Kuvista leikataan pois liian nopeasti, skarvit ovat liian räiskyviä, suspensio lopetetaan kesken. Kaikki tämän elokuvan rakenteessa kusee. Ainoa, missä on edes jotakin kiittämistä, on valaistus, mutta sekin on ihan tavallista.

Kaiken kaikkiaan, The Dark on tusinakauhuelokuva, joka ei onnistu pelottamaan, rakentamaan tai edes pitämään jännitettä yllä. Sen näyttely on huonoa, leikkaus ja kuvaus repulsiivista ja juoni ja henkilöhahmot pinnallisia ja tyhjiä.

Ja kaikista surullisinta on se, että Sean Bean ei kuollut.

Tähdet: *

Arvostelu: Herkules (1997)

Tässä yksi päivä kiertelin internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.

Kun aloin katsella, mitä lukemattoman suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki seuraava:

”Herkules”

Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian... Ymmärrätte kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney -elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan nyrkin? Noh, se nähdään.

Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 1997

Ohjaaja: Ron Clements, John Musker

Tuottaja: Ron Clements

Pääosissa: Jarkko Tamminen, Laura Voutilainen, Seppo Pääkkönen

Käsikirjoitus: liian monta

Leikkaus: Tom Finan, Robert W. Hedlan

Musiikki: Alan Menken

Kesto: 1h 33min

Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän? Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.

Eli juoni on seuraavanlainen:

Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa, Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko Tamminen)... Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä. Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.

Kaikki jumalat ovat kokoontuneet juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan, mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan maailmanvalloitusta.

Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa, Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi kuolevaista vanhempaa.

17 vuotta myöhemmin, Herkules on nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.

Sankarikouluttaja, Phil (Eero Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin olympoksolle pääsyä.

Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.

Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä. He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi ”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman puolella.

No? Mikä sitten on Herkuleksen huono puoli? No... Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se on periytynyt Herkulekseen.

Entä musiikki? Millaista se on?

Sanotaanko vaikka näin, että Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney -elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won't Say I'm in Love) joka on niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista. Ikinä.

Pelkästään lapsille tämä elokuva ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen toivo saada menestystä... Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä, se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.

Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.

Tähdet: ****

Arvostelu: Conan barbaari (1982)

Conan, tuo fantasiakirjojen hienoimpia luomuksia. Hän on todellinen innoituksen lähde kaikille meille fantasian ystäville. Toinen innoituksen lähde kaikille kehonrakentajille taas on Arnold Schwarzenegger. Ja mitä saadaan, kun nämä kaksi yhdistetään? No...

Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: John Milius
Tuottaja: D. Constantine Conte
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Sandahl Bergman
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone (Robert E. Howardin kirjoista)
Kuvaus: Duke Callaghan
Leikkaus: Carroll Timothy O'Meara
Musiikki: Basil Poledouris
Kesto: 2h 9min

Conan (Jorge Sanz) on pohjoisen kylän asukki ja hänen isänsä on kylän seppä, joka opettaa Conanille jo nuorena, että vain teräkseen voi luottaa. Conanin seikkaillessa metsässä, hyökkää käärmekultti hänen kotikyläänsä tappaen ja tuhoten kaiken paitsi lapset. Kaikki lapset, Conan mukaanlukien, joutuvat orjiksi... Pyörittämään pyörää... What the fudge?
Conan pyörittää pyörää monta vuotta, kunnes aikuinen Conan (Arnold Schwarzenegger) myydään gladiaattoriksi ja hänen ensimmäinen tappelunsa on todennäköisesti homoeroottisin kohtaus ennen He-Man tai 300 -elokuvia.
Conan pärjää gladiaattorina yllättävän hyvin ja hänet lähetetään sotamestareiden oppiin ja he opettavat hänelle taistelun syvimmät salaisuudet. Kuten myös kirjallisuuden ja lihan salaisuudet. Mutta hei! Tämä on John Miliuksen, tunnetun zen-anarkistin työtä. Tottakai on tissejä ja verta.
Lopulta Conan päästetään vapauteen ja kun koirat jahtaavat häntä aavikolla, tippuu hän luolaan ja löytää sieltä muinaisen kuninkaan miekan. Jatkaessaan seikkailujaan, törmää hän varkaaseen, nimeltä Subotai (Gerry Lopez), jonka kanssa hän käy uskonnollisia keskusteluja. Ja näiden keskustelujen katsominen on kuin katsoisi Housea. Kovaa ollaan mukana, mutta mitään ei ymmärretä.
Jatkaessaan eteenpäin seikkailuissaan ja kostonhaluisessa matkassaan, törmää Conan kylään, jossa hän epätuoreen lihan syömisen ja kamelin lyömisen lisäksi varastaa arvokkaan timantin käärmetornista apunaan Subotai ja kaunis Valeria (Sandahl Bergman).
Conan ja hänen ystävänsä elävät rikkaasti hetken aikaa, kunnes kuningas pyytää heitä hakemaan tyttärensä takaisin käärmekultin kynsistä. Ja viimeinen taistelu onkin kolmeosainen, joista viimeinen on ehkä kaikista antiklimaktisin.

Conan barbaari on rakenteeltaan ehkä Arnold Schwarzeneggerin epäarskamaisin elokuva. Sillä siinä ei ole puhdasta mainstream -elokuvan rakennetta, vaan konfliktit ja tapahtumat ovat siroteltu pitkin elokuvaa ja tämä saattaa käydä pitemmän päälle puuduttavaksi, sillä paketti ei ole hirveän tiukka ja välillä jopa tylsä niille, joita ei fantasia kiinnosta, mutta niitä, joita se kiinnostaa, pitää tämä elokuva tiukasti otteessaan koko kaksituntisen ajan ja suureksi osaksi tätä elokuvaa kantaa sen musiikki. Basil Poledouris on tehnyt loistavaa työtä tämän elokuvan musiikin kanssa.
Ehkä suurin Conanin puute on näyttelijäsuoritukset. Schwarzenegger ei tietenkään ole mikään hirveän tunnettu näyttelijänkyvyistään, mutta Arskan näkeminen tämän elokuvan alussa on miltei helpottava tunne, sillä näyttely on todella puista. James Earl Jones tietysti tasoittaa tätäkin elokuvan osiota siedettävälle tasolle.
Yksi ärsyttävimmistä piirteistä tässä elokuvassa on se, että Conan hokee kaiken aikaa Kromia. Välillä ei tiedä, onko se huudahdus (vrt. Herrajumala!) vai rukous (vrt. Isä meidän, joka olet taivaissa). Muutenkin Conan vaikuttaisi olevan jonkinnäköinen messiaskertomus. Elokuvassa on jopa kohtaus, jossa Conan ristiinnaulitaan, kuolee ja herää henkiin.
Kuten aikaisemmin sanoin, Milius ohjaustyöllään varmistaa, että elokuvasta ei puutu erotiikkaa, verta ja brutaaleja taisteluja. Mutta näitäkin taisteluja tuntuu olevan vähän turhan vähän, sillä suuri osa elokuvasta on vain Conan heiluttelemassa miekkaansa, mutta loppua lähentyessään alkaa taisteluja tulemaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan, Conan on hyvää viihdettä, mutta näyttelijäntyö syö elokuvan nauttimisastetta erittäin pirullisella tavalla. Hyvää viihdettä niille, jotka siitä nauttivat, mutta ei kaikille.

Tähdet: ***½

Arvostelu: Punainen Viulu (1998)

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1998
Ohjaaja: François Girard
Tuottaja: Niv Fichman
Pääosissa: Carlo Cecchi, Jean-Luc Bideau, Christoph Koncz
Käsikirjoitus: Don McCellar, François Girard
Kuvaus: Alan Dostie
Leikkaus: Gaétan Huot
Musiikki: John Corigliano
Kesto: 2h 10min

Punaisen viulun pääosassa ei ole ihminen, vaan viulu, jota pidetään maailman laadukkaimpana soittimena. Nicolo Bussotin (Carlo Cecchi) mestariteos, jonka äänessä ei ole yhtäkään väärää värähdystä ja johon kaikki viulun omistajat tuntuvat ihastuvan syvästi. Bussotti rakensi viulunsa lapselleen, jota hänen vaimonsa, Anna Bussotti (Irene Grazioli) vielä kantaa. Heidän perheensä taloudenhoitaja on mustalaisennustaja, joka ennustaa Annan ja hänen lapsensa tulevaisuuden. Lopulta kuitenkin käy niin, että Anna ja hänen lapsensa kuolevat synnytykseen ja Nicolo masentuu syvästi ja maalaa viulun punaiseksi ja luovuttaa sen eteenpäin.
Punaisen viulun tarina jakautuu viiteen tarinaan, jotka seuraavat tiettyä patternia. Itse elokuva alkaa Nicolo Bussottin punaisen viulun myymisestä huutokaupassa, mutta myöhemmissä vaiheissa mukaan tulee vielä ennustajaeukon ennustaminen korteista.
Viulu kiertää niin heikkosydämmisestä lapsinerosta, viktooriaanisen ajan Englannin viuluvirtuoosista aina Kiinan vallankumouksen kautta huutokauppaan. Ja jokainen tarina päättyy omalla tavallaan onnettomasti.

Punainen viulu on hyvä esimerkki eeppisestä kerronnasta, joka on tehty niin yksinkertaisesti, että sitä ymmärtää kuka tahansa. Lisäksi jokainen katsoja valitsee oman suosikkikohtauksensa, oli se sitten orpopoika tai repulsiivinen viuluvirtuoosi. 100 vuotta viulun ikää vilahtaa ohi muutamassa kuvassa. Lisäksi lopun juonenkäänne on laiha, mutta juuri sopivalla tavalla, sillä yhtään isompi juonenkäänne tässä, miltei puuduttavaksi käyvässä, kaksituntisessa elokuvassa olisi ollut jotain ihan liikaa.
Punaisen viulun ainutlaatuisuus piilee juuri siinä, että siinä ei ole kyse henkilöstä, vaan viulusta. Viulu näyttelee pääosaa koko elokuvan ajan ja ennustukset käyvät toteen, tehden rakenteesta jämäkän ja kiehtovan.

Tähdet: *****

Arvostelu: Behind Enemy Lines (Vihollisen keskellä) (2001)

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi onkin arvostelevan nyrkin alla todellinen jenkkisotaleffa, joka perustuu Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin. Tuntematon sotilas is soo last millenium.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2001
Ohjaaja: John Moore
Tuottaja: Stephanie Austin
Pääosissa: Owen Wilson, Gene Hackman, Gabriel Macht
Käsikirjoitus: David Veloz, Zak Penn
Kuvaus: Brendan Galvin
Leikkaus: Paul Martin Smith
Musiikki: Don Davis
Kesto: 1h 46min

Aluksi Top Gun-rip off -elokuvalta vaikuttava toimintatrilleri käynnistyy, kun kaksi Amerikkalaista, palvelukseen kyllästynyttä hävittäjälentäjää, Luutnatntti Burnett (Owen Wilson) ja Stackhouse (Gabriel Macht) komennetaan lennolle, mutta komento peruutetaan. Burnett on kyllästynyt totaalisesti USA:n ilmavoimien tapaan hoitaa asioita Jugoslavian sodan jälkimainingeissa. Kaikki on tylsää ja Burnetista on tullut kyyninen elämää kohtaan. Toisinsanoen, hänellä on asenneongelma, eikä hänen esimiehensä pidä hänestä. Lopulta Burnett ja Stackhouse lähetetään tiedustelulennolle Jouluna. Heidän tehdessään tavallista tiedustelulentoa, heidän hävittäjänsä ammutaan alas demilitarisoidulla alueella, jossa kuitenkin liikkuu Serbejä. Ja niin alkaa armoton kissa ja hiiri -leikki, joka kantaa koko elokuvan ajan loppuun asti lisäten suspensiota ja jännitettä edetessään.
Aluksi Vihollisen keskellä vaikuttaa tylsältä ja epämielenkiintoiselta, eikä suurta konfliktia oikein jaksaisi odottaa. Mutta kun tämä vastoinkäyminen iskee, alkaa katsojan mielenkiinto kiinnittyä vähän enemmän ja jokainen vastoinkäyminen kiinnittää katsojaa enemmän elokuvaan. Ongelmana on vain se, että pitää taistella, että jaksaa odottaa näihin vastoinkäymisiin. Kaikki vaikuttaa vain niin tylsältä aluksi, mutta lopulta, kun toiminta alkaa, muuttuu elokuvan ilme aivan täysin. Musiikit ovat yksi, joka nostattaa Behind Enemy Linesin tunnelmaa ja suspensiota suuresti ja antaa elokuvalle audiovisuaalisen ilmeen, jonka se ansaitsee.
Gene Hackmanin esittämä Amiraali Reigart yrittää saada Amerikan poikaa turvaan, mutta ärsyttävä ja kusipäämäinen Amiraali Piquet (Joaquim de Almeida) estää häntä. Ihan kuin hän ei haluaisi pelastaa Burnettia ja tämä osa on vähän harmaata aluetta realistisuuden rajalla. Tämä subjekti elokuvassa antaa sille kaikille Amerikkalaisille sotaelokuville olennaisen propagandamaisen kosketuksen. Lisäksi tämä pattitilanne on jokaisen Jugoslavian sotaan perustuvien elokuvien toistuva teema (vrt. Ei kenenkään maa). Onko se sitten niin, miten oikeasti tapahtui? Siitä ei voi olla varma, mutta se, mistä voi olla varma, on se, että Behind Enemy Lines on vähän turhan epärealistinen. Otetaan vertailukohtana vaikkapa Shooter, joka oli realistisuudessaan ylitsepääsemätön. Siihen verrattuna tässä elokuvassa on turhan vähän todellista pohjaa kaipaavia aspekteja.
Pakko sanoa leikkauksesta. Ne ovat... Miten tämän sanoisi... Erikoisia. Pysäytyskuvia, erikoisia hidastuksia ja välillä turhan räväköitä skarveja, mutta en sano, että leikkaus olisi huonoa. Leikkaus on mainiota ja räpsähtävät skarvit on toteutettu oikeissa paikoissa tuoden lisää jännitettä elokuvaan.

Tähdet: ****

Arvostelu: Taken (2008)

Mitäs Liam Neeson oli ennen Takenin ilmestymistä? Ei mitään ihmeellistä. Vain jedi, jumala ja kouluttanut Batmania. Ja sitten joku vielä kehtaa viemään hänen tyttärensä. "They didn't know with who they were messing around." 

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2008
Ohjaaja:  Pierre Morel
Tuottaja: Didier Hoarau
Pääosissa: Liam Neeson, Maggie Grace, Leland Orser
Käsikirjoitus: Luc Besson ja Robert Mark Kamen
Kuvaaja: Michel Abramowicz
Leikkaaja: Frédérik Thoraval
Musiikki: Nathaniel Méchaly
Kesto: 1h 43min

Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA -agentti, joka on eronnut vaimostaan, Lenoresta (Famke Janssen). Lenore on myöhemmin mennyt uusiin naimisiin rikkaan öljypohatan, Stuartin (Xander Berkley), kanssa. Bryanilla ja Lenorella on tosin yhteinen tytär. Seitsemäntoistavuotias Kim (Maggie Grace) haluaa välttämättä lähteä ystävänsä kanssa seuraamaan rockbändi U2 Euroopan kiertuetta, ja vaikka hänen isänsä koittaa kieltää lähdön, ei hän voi mitään itsenäistyvän nuoren naisen tahdolle. Tietyin ehdoin Bryan suostuu ja Ranskassa alkaa vasta tapahtua. Kim kaapataan huoneistostaan ja Bryan lähtee oman trailerispiikkinsä siivittämänä jahtaamaan albanialaisia kaappareita. That's right kids. Going to foreign lands is dangerous as a young girl! 

Taken oli ilmestyessään menestys, enkä yhtään ihmettele. Huomasin itsekkin melkein hyppääväni sohvalta muutamissa kohdissa. Ja miksi? Leikkaukset ovat sopivan pitkiä ja nopeita ja kuvaus hienoa. Tarkoittaen, että samanlaista äkkinäistä skarvien juhlaa, mikä oli Meduusa -elokuvissa ei nähty. Lisäksi Liam Neeson eläköityneen CIA -agentin roolissa oli loistava. Olen eläköitynyt, en kuollut. Suurimmat kylmänväreet Takenissa aiheutti Liam Neesonin kuuluisa dialogi puhelimessa, joka soveltuu loistavasti Takenin trailerispiikiksi.
Lisäksi huomasin, että Luc Besson ei ole vielä menettänyt kykyään muuntautua käsikirjoittamisessa, sillä tämä tiivistunnelmainen trilleri ei ole ihan mikään tavallinen draamaelokuva, jollaisia Luc Besson yleensä tekee, mutta tämä onkin enemmän Jenkki -kuin Ranskalaiselokuva.
Huonoina puolina tässä elokuvassa oli omaperäisen musiikin puute ja Maggie Gracen roolihahmo, joka vaikuttaa enemmän vammaiselta, joka on nähyt perunan. Kuin etukenossa juoksenteleva kana, on Kim lievästi ärsyttävä hahmo. Onneksi hän on suurimman osan elokuvasta poissa kuvista.

Tähdet: ****

Arvostelu: Batman (1992-1995)

Mitä tästä animaatiosarjasta voi sanoa? Muuta kuin, että se on ehkä maailman kaikkien aikojen parhain animaatiosarja?

Tekniset tiedot:

Tuot.vodet: 1992-1995
Ohjaaja: Kevin Altieri (22 jaksoa)
Tuottaja: Alan Burnett (85 jaksoa)
Pääosissa: Kevin Conroy, Mark Hamil, Efrem Zimbalist Jr.
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Eric Radomski, Bruce W. Timm (85 jaksoa)
Jaksoja: 85
Musiikki: Shirley Walker (31 jaksoa), Danny Elfman (teemamusiikki)
Leikkaus: Theresa Gilroy Nielsen (75 jaksoa)

Tämä sarja... En tiedä, mistä aloittaa. Ensinnäkin, miten ihmeessä elokuvasta, joka pohjautuu sarjakuvaan, on voitu tehdä näin uskomattoman laadukas TV -sarja? En valehtele, jos sanon, että tämä on paras animaatiosarja, jonka olen itse nähnyt. Kyllä, parempi, kuin Muumit... Tai no... Sovitaan, että se on tasapeli.
Vuonna 1992 ilmestyi vuoden 1989 Batman -elokuvalle jatko-osa, mutta samana vuonna alkoi myös animaatiosarja, joka määritteli omaa natiaisikääni hyvin suuresti myöhempinä vuosina, jolloin sitä esitettiin suomessa.
Sarjan ensimmäiset jaksot keskittyvät enemmänkin Batmanin vihollisten esittelyyn, joista osa saattaa olla pettymys, jos on tykästynyt ihan hirveästi Christoper Nolanin realistisiin Batman -elokuviin, sillä tämä on lasten sarja, eikä esim Scarecrowsta ole voitu tehdä samanlaista, kun se oli Batman Beginsissä tai Arkham -pelisarjassa, joista molemmat ovat mahtavia.
Kun sarja etenee, alkavat luonnollisesti hahmot syventyä jne... Miksi edes kerron teille, mitä sarjassa tapahtuu? Tarkistakaa itse. I double dare you! Tässä sarjassa on niin paljon muuta, mistä voi kertoa.

Batman -animaatiosarjassa ei ole oikein muuta ideaa, kuin katsella, kuinka Bruce Wayne (ääninäyttelijänä Kevin Conroy), rikas playboy, painii rikollisten ja itsensä kanssa. Näin päällisin puolin. Mutta kun mennään vähän syvemmälle animaatiosarjaan, näkee kuka tahansa, kuinka ainutlaatuisen syvä tämän sarjan konsepti on. Batman on jo yksin uskomattoman ainutlaatuinen konsepti, sillä hän on "supersankari" jolla ei ole supervoimia, vaan hän käyttää laitteita. Lisäksi Bruce Wayne on kokenut tragiisuutta lapsuudessaan vanhempien kuoleman muodossa, joka ei sinänsä ole mitään uutta sarjakuvasankarien osalla (Peter Parker menetti setänsä, Frank Castle perheensä, Teräsmies koko kotiplaneettansa). Mutta se, mikä tekee Batmanistä erikoisen, on se, että hän on luvannut itselleen, että hän ei voi surmata ketään, sillä silloin hänestä itsestään tulisi rikollinen, juuri kuin heistä. Tämä idea tuo Batmania paljon lähemmäksi meitä normaaleja ihmisiä ja tuottaa useita konflikteja, joista on helpompaa luoda uutta tarinaa. Lisäksi tämä idea tekee Batmanista paljon inhimillisemmän, sillä Gothamissa Batmania kuvataan usein vigilanteena, joka pitää virallisesti pidättää heti nähtynä, mutta koska Batman on suuri apu Gothamin poliisivoimille, ei häntä katsota pahalla, paitsi tiettyjen tahojen kautta.
Lisäksi Batmanissa on havaittavissa meidän maailmaammekin peilautuvaa synkkyyttä, jonka aiheet ovat yhtä ajattomia nyt, kuin silloinkin. Talous, rikollisuus, korruptio ja tulevaisuuden pelko, kaikki Batmanin teemat voidaan peilata meidän maailmaamme sankarin tarpeena. Batman osaisi olla ahdistava, jos se haluaisi, sillä se näyttää maailman, mikä on räikeä, mutta realistisesti synkkä, miltein, kuin meidän maailmamme, mutta heillä on sankari, mutta meillä ei. Olemme jumissa tässä rotanloukossa, jota kutsumme maaksi. Mutta tämä teema on juuri se, missä on onnistuttu heti siitä lähtien, kun Batmanista on tullut synkkempi ja brutaalimmpi, ja joka ollaan onnistuttu tasapainottamaan kunnolla, niin, että se sopii kaiken ikäisille.
Yksi, mikä on syynä sille, että Batman ei ole liian ahdistava konsepti, on Bruce Waynen hovimestari ja "mentori" Alfred, sillä hän tuo sarjaan koomista helpotusta kyynisellä ja hieman kuivahkolla huumorillaan ja viisauksillaan. Animaatiosarjassa Alfredia ei ole tarvittu niin paljoa, kuin Nolan -Batmaneissä, joissa suspensio on paljon suurempi, mutta on hän silti erittäin tarpeellinen hahmo tässäkin sarjassa, sillä mikä olisi Batman, jollei ole Alfredia?

Mutta takaisin animaatiosarjaan. Tässä sarjassa ei ole vain yksi tai kaksi asiaa, joita voi ylistää, vaan peräti kolme. 
 1) Ääninäyttely

Yleensä ääninäyttely animaatiosarjoissa on joko liian pirteää, tai liian synkkää. Tässä sarjassa ääninäyttely on juuri siinä hiuksenhienossa raossa laadukkaan ja heikon välissä. Batman/Bruce Wayne on ääninäyttelyn osalta juuri sellainen, joksi sen voisi kuvitella. Siinä missä Michael Keaton on ollut äänensä osalta paras valinta Batmaniksi live-elokuvissa, on Kevin Conroy paras Batman -ääninäyttelijä animaatioissa. Ja sen jälkeen, kunn on tottunut sopivan matalaan ja murisevaan Batmanin puhumiseen, kannattaa katsoa Nolanin Batman -elokuvat, joissa ensimmäiseksi silmään ja korvaan pistää Batmanin "karjuva" ääni.
Mutta hän, joka vie koko potin, on Jokerin ääninäyttelijä. Pitkän aikaa itselleni oli pimennossa, kuka oli Jokerin ääninäyttelijä, mutta vasta viime vuosina olen kuullut, että näyttelijä on ollut Mark Hamil. Sama henkilö, joka on näytellyt Luke Skywalkeria Tähtien sodissa. Hänelle kuuluisi todella iso käsi Jokerin määrittelemisessä, sillä animaatiosarjan Jokeri on kaikista lähimpänä sarjakuvien Jokeria. Jack Nicholsonin Jokeri nimittäin on enemmän hauska ja Heath Ledgerin Jokeri taas enemmän psykopaatti, vaikka molemmat ovatkin tehneet uskomattoman hyvää työtä hahmossaan. Animaatiosarjassa Jokeri on täydellisesti tasapainoinen näiden kahden välillä. Lisäksi kumpikaan live -Jokeri ei ole ollut samanlainen ruumiinrakenteeltaan, kuin sarjakuvien/animaation Jokeri. Pitkä naama ja leuka, sekä hontelo ruumiinrakenne ovat aina olleet Jokerin tunnusmerkkejä, mutta molemmat live-Jokereista ovat olleet vähän raskasrakenteisempia, kuin alkuperäinen, mutta en sano, että kumpikaan elokuvien Jokereista olisi huonoja. En todellakaan. Jokerin esittäminen on todennäköisesti yksi haastavimpia rooleja ja molemmat näyttelijät ovat osuneet kantaan esityksissään.
Yksi hienoimmista kunnianosoituksista tälle animaatiosarjalle on se, että uusimmissa Batman -peleissä - Arkham Asylum -ja City - omistavat samat ääninäyttelijät kuin animaatiosarja ja niissä on oltu todella skarppina saadakseen totuttua momentumia hahmoihin.

2) Käsikirjoitus

Kuten aikaisemmin sanoin, on Batman hahmona jo niin syvä ja konflikoitunut, että juonien luominen saattaa olla yllättävän helppoa, mutta samalla hankalaa. Ja tämä sarja sai Batmanista parhaat puolet esiin, sillä jos katsoo television animaatiotarjontaa, huomaa pakostikkin sen, että ohjelmien välissä oleva rako on massiivinen. Ohjelmat ovat joko liian opettavaisia (Dora the Explorer, Ni Hao Kai Lan + lukemattomat muut) tai sitten liian väkivaltaisen toiminnantäytteisiä, joiden perimmäinen tarkoitus on osua kaupalliseen kultasuoneen (=lisenssisarjat myynnin kiihdyttämiseksi: Duel Masters, Beyblade, Pokemon(!)+kaikki ohjelmat, joiden tullessa suomeen, ilmestyy myös kaupan hyllyille sarjaan liittyviä markkinointitavaroita). Näillä sarjoilla on vain se ongelma, että nämä ovat tarkoitettu yksinomaan lapsille. Ei koko perheelle, jolloin raon väliin narusta roikkuvat sarjat, kuten Muumit, Tohtori Sykerö, (erityisesti) Alfred J. Kwak, Myyrä, Nalle Luppakorva, Peukaloisen Retket ja Pinokkio ja tietysti Batman. Hahmojen dialogi Batmanissä on aikuismaista, mutta silti hyvin simppeliä ja jokaisen jakson teemat sopivat koko perheelle ja käsittelivät pohjimmiltaan normaalien ihmisten ongelmia, mutta vain vähän yliräikeällä tavalla, jolloin oppi uppoaa paremmin, mutta silti erittäin viihdyttävästi.

3) Musiikki

Musiikki tässä sarjassa on juuri sitä, mitä Tim Burton jo käytti. Ja onhan teemamusiikin tehnyt Danny Elfman, joka teki musiikin myös elokuvaan. Mutta Tim Burtonin otteet ovat selvästi näkyvillä myös muussakin sarjan musiikissa. En osaisi kuvitella mitään muuta musiikkia tässä sarjassa.

In conclusion... Jos voisin, niin antaisin tälle sarjalle kuusi viidestä, mutta koska se ei fyysisesti ole mahdollista, päädyn antamaan tälle kuitenkin täydet pisteet. Oikeastaan... Ainoat ongelmat, minkä löysin tästä sarjasta, olivat vähän jäykät hahmoanimoinnit ja puiset piirrokset, mutta tähän tottuu hyvin nopeasti, eikä se haittaa, mitä pidemmälle tätä sarjaa katsoo ja se, että Scarecrow ei näytä hirveän pelottavalta, mutta tämä onkin lastenohjelma.

Tähdet: *****

Halloween Special Gran de FINALE! Halloween (1978)

Okei, luonnollisesti Halloween on Halloween, eli viimeinen arvostelu koskee elokuvaa Halloween. Alkaako sana Halloween kuulostamaan häiritsevältä?

Tekniset tiedot:

Vuosi: 1978
Ohjaaja: John Carpenter
Tuottaja: Debra Hill
Pääosissa: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill
Leikkaus: Charles Bornstein, Tommy Lee Wallace
Kuvaus: Dean Cundey
Musiikki: John Carpenter
Kesto: 1h 27min

Kaikki tämän elokuvan kohtaukset ovat omalla tavallaan ikimuistoisia. Alkukohtaus, jossa nuori Michael Myers (Will Sandin) tappaa siskonsa, Tri Sam Loomis jahtaamassa Michael Myersia pitkin poikin naapurustoa ja tietysti lopun ikimuistoinen cliffhanger, josta kakkososa jatkoi suoraan.

Laurie Strode joutuu halloweeniltana lapsenvahtimaan pieniä lapsia, jotka katsovat The Thingiä ja pelkäävät Mörköä. Suunnitelmiin kuuluu erittäin suuresti tanssiaiset ja tämä, jota voisi kutsua jonkinnäköiseksi "sivujuoneksi" onkin suuri osa elokuvaa. Hullu, William Shatner -naamioon pukeutuva, psykopaatti, Michael Myers pakenee laitoshoidosta ja palaa kotikonnuilleen, Haddonfieldiin. Myers murtautuu rautakauppaan ja varastaa Shatner -naamion ja veitsen (Shatnermaski ostettiin, koska aika ei riittänyt yksittäisen naamion tekemiseen, joten työryhmä meni ensimmäiseen kauppaan ja osti ensimmäisen naamion, mitä näkivät, joka oli William Shatner -naamio, jonka he maalasivat valkoiseksi).
Myöhemmin Michael Myers tappaa pahaa-aavistamattomia nuoria, jotka puhuvat puhelimessa tai hakemassa olutta. Sitten Laurie houkutellaan taloon, josta paljastuu kasa ruumiita ja Michael Myers yrittää käydä Laurien kimppuun epäonnistuen. Lopulta Halloween päättyy armottomaan cliffhangeriin, josta kakkososa jatkaisi sittemmin.

Se, mikä tässä elokuvassa on niin monumentaalista, on se, että Halloween voidaan laskea jo Slashergenreen. Jotkut sanovat, että tämä aloitti tuon genren, jotkut sanovat, että tämä loi pohjan ja Perjantai 13. vasta aloitti tämän genren, mutta uskokaa, mitä uskotte. Halloween on pienen budjetin elokuva (321 000 dollaria), jossa ei näy verta, eivätkä murhat ole raakoja, kuten myöhemmissä slasherelokuvissa, mutta sen, mitä Halloween toi genreen, olivat pitkät kamera-ajot ja POV (Point of View) -kuvat. Lisäksi Halloween on ikimuistoinen musiikistaan, jonka John Carpenter itse sävelsi.
Halloweenin ainoa huono puoli on sama, mikä on melkein kaikissa slasher -elokuvissa, paitsi ehkä Nightmare on Elm St. (koska unet). Nimittäin realistisuus. Tiedetään, Michael Myers on vahva ja niin edespäin, mutta se, että hän nostaa yhdellä kädelle kaverin katonrajaan ja iskee tämän keittiöveitsellä pysymään seinällä, roikkuen miltei metrin ilmassa, on melko kyseenalaista realistisuuden puitteissa. Toinen asia on se, että elokuvalla kestää kauan rakentua. Ei niin kauan, kuin ehkä Tappajahailla, mutta silti. Varsinainen toiminta alkaa vasta puoli tuntia ennen elokuvan päättymistä.

Kauhuelokuvien mestariteos!
Tähdet: *****

Halloween Special: Creepshow - Yöjuttu (1982)

Ah, halloweenin aikana voi vain istua alas ja katsella elokuvia, jotka ovat periaatteessa kauhua, mutta eivät kuitenkaan ihan. Creepshow on periaatteessa kauhu, mutta siinä on enemmän koomisia piirteitä, kuin pelottavia. Onhan siinä tietysti joitakin kohtauksia, jotka eivät sovi ehkä ihan perheen pienimmille, mutta silti...

Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: George A. Romero
Tuottaja: Salah M. Hassanein
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Hal Holbrook, Adrienne Barbeau, Fritz Weaver, Leslie Nielsen
Musiikki: John Harrison
Leikkaus: Pasquale Buba ("The Lonesome Death of Jordy Verrill"), Paul Hirsch ("The Crate"), George A. Romero ("Something To Tide You Over"), Michael Spolan ("Father's Day", "They're Creeping Over You")
Kuvaus: Michael Gornick
Kesto: 2h 3min

Creepshow on sarjakuvatyylisesti valaistu ja kuvattu elokuva, joka alkaakin kohtauksella, jossa isä ojentaa poikaansa, koska tämä on lukenut "roskasarjakuvia", ihan kuin kaikki sarjakuvalehdet olisivat roskalehtiä, ja heittää lopulta "Creepshowna" tunnetun lehden roskikseen. Heti alkumetreillä nähdään se, kuinka näyttely on ylilentävää ja valaistukset naurettavan räikeitä, ihan kuin sarjakuvissa. Poika näkee luurangon ikkunansa ulkopuolella ja tämä "sielu" vie katsojan katsomaan viittä tarinaa roskakorissa olevasta Creepshow -lehdestä.

"Father's Day"

Lyhyt tarina perheestä, joka kokoontuu juhlistamaan isänpäivää, vaikka perheen patriarkka, kylmä "paskiainen", onkin kuollut. Hänen tyttärensä surmasi tämän marmorisella tuhkakupilla. Taustasyinä on tyttären miehen surmaaminen "metsästysonnettomuudessa" ja... Kakun huutaminen? Ei kiesus. Eli perheen patriarkka itki kaiken aikaa isänpäivän kakkua ja tytär kyllästyi huutamiseen ja surmasi isänsä. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin isä palaa hakemaan kakkuaan ja tarina päättyy typerähköön loppukuvaan, jossa isä on saanut kakkunsa.

Ensimmäisessä tarinassa huomaa jo, että George A. Romero, joka on paremmin tunnettu zombiegenren esikuvista, Dawn of the Deadista (1968) ja Day of the Living Deadista (1978), on ollut ohjaamassa tarinaa, sillä erikoistehosteet ja maskeeraukset ovat hienoja ja sekin yhdestä syystä, aitous. Ei, en puhu siitä, että tarinat olisivat realistisia, vaan se, että vuonna 1982 tuskin kenelläkään ei ollut CGI -teknologiaa saatavilla, koska Tähtien Sota -trilogiasta (kolme viimeisintä eivät ole aitoja Star Wars -elokuvia) oli ilmestynyt vasta toinen osa, joten 3D -animaatiota ei ole vielä ollut saatavilla tuohon aikaan, joten haudasta nousseen isän maskeeraus ja erikoistehosteet on tehty aidosta materiaalista ja siinä on onnistuttu loistavasti, eikä ihme, onhan Tom Savini ollut tässä elokuvassa maskeeraamassa ja Cletus Anderson, sekä Ed Fountain tekemässä erikoistehosteita. Kaikki kolme tunnettuja Zombie-elokuvien tekijöitä.

"The Lonesome Death of Jordy Verrill"

Mitäköhän herran tähden siunattua? Stephen King näyttelee tyhmää maanviljelijää, Jordy Verrilliä? Onko tämä todellakin se ihminen, joka on tuonut meille sellaiset mestariteokset, kuin "The Shining", "Carrie", "Misery", "Stand by Me" ja loistava "The Shawshank Redemption"? Ja nyt hän näyttelee idioottia maanviljelijää, joka kuolee koskettuaan kasvien kasvua nopeuttavaan meteoriittimehuun? Huh huh. Noh, ainakin lavasteet ovat hienoja, kun kasvit valtaavat koko maatilan ja Jordy Verrill päättää päivänsä yhtenä liikkuvana jalkapallokenttänä.

"Something To Tide You Over"

Ah, uusi tarina ja nyt kyseessä on mukava pariskunta, tai ei sittenkään, sillä vaimo on jo naimisissa ja pettää miestään ja...

Mitä julmettua? Leslie Nielsen? Leslie Nielsen vakavassa roolissa? Leslie Nielsen vakavassa roolissa? Tulihan tämäkin nähtyä sitten vihdoinkin. Eikä siinä mitään. Leslie Nielsen näyttelee murhanhimoista ja rikasta psykopaattia, Richard Vickersiä, joka haluaa murhata kaikista tavoista julmimmalla uskottoman vaimonsa ja tämän rakastajan. Hän hautaa vaimonsa hiekkaan noin kilometrin päähän siitä, minne hän hautaa tämän rakastajan nousuveden armoille. Kuin Hammurabin laki, "Jos nainen jää kiinni uskottomuudesta, sidottakoon hänet rakastajaansa ja heitettäköön jokeen". Leslie Nielsen tuo tämän kyseisen tarinaan kaivattua uskottavuutta ja hahmon luonne aiheuttaakin ristiriitoja. Katsoja voi samaistua häneen, mutta samalla toivoo hänelle kaikkea pahaa, koska otti oikeuden omiin käsiinsä. Eikä Stephen Kingin käsikirjoitus anna hänelle muuta vaihtoehtoa, kuin saada oma osuutensa Hammurabin laista. "Silmä Silmästä."

"The Crate"

Tämä on suosikkini "Something To Tide You Overin" lisäksi. Yliopiston talonmies huomaa laboratorion portaiden alapuolella laatikon vuodelta 1832, joka on ollut mukana Arktisen alueen tutkimusmatkalla. Kun hän kutsuu erään professorin luokseen katsomaan laatikon sisältöä, sotketaan mukaan vielä lisäksi vaimoonsa kyllästynyt professori, joka toivoisi vaimonsa kuolevan. Shakki-ilta peruuntuu näiden kahden professorin välillä, kun laatikon sisältä paljastuva olento tappaa kaksi ihmistä ja vaimoonsa kyllästynyt proffa näkee mahdollisuutensa. Hän sanoo vaimolleen, että hänen ystävänsä oli satuttanut tyttöä ja pyytää tätä laboratoriolle ja syöttää tämän hirviölle, lukitsee arkun ja työntää alas kalliolta lampeen.

Apinahirviö on minulle hirviöfanina julmetun hienon näköinen. Varsinkin, kun hirviö on murhanhimoinen apina, jonka taustoja ei ikinä selvitetä, vaan olento jää mystiseksi. Muutenkin tuo apinahirviö on kunnianosoitusta monille klassisille elouvahirviöille. Paitsi, että tämä apinahirviö tappaa uhrinsa goremmin, kuin yksikään 1950 -luvun hirviö.



"They're Creepin Up On You"

Julma, mysofobiasta (bakteerikammosta) kärsivä bisnesmies, Upson Pratt (E.G Marshall), taistelee torakoita vastaan hänen superhyberüberpuhtaassa ja turvallisessa kodissaan. Torakat symbolisoivat ihmisiä, joiden päälle Upson on astunut elämänsä aikana ja jotka nyt kostavat hänelle. Torakat lisääntyvät kaiken aikaa ja Upson pakenee "Paniikkihuoneeseensa" pakoon näitä otuksia, mutta hänen asuntonsa on jo täynnä näitä ja goresti torakat tunkeutuvat ulos Upsonin rinnasta.

Lopussa poika saa kostonsa isälleen, kun hän tilaa Creepshown kautta itselleen Voodoo -nuken.

Creepshown valaistukset ovat naurettavan yliampuvia sarjakuvatyyliin ja näyttely sarjakuvamaiseen tyyliin yliampuvaa. Tämän voi käsittään jonkin näköiseksi kulttielokuvaksi, koska materiaali tässä elokuvassa ei ole jokaisen kauhuelokuvafanin mieleen. 80 -luvun tyyliin Creepshow on raaka ja brutaali kauhukomedia, jonka kuolemista ei puutu gorea, eikä näyttely voi miellyttää kaikkia. Lisäksi Creepshown tarinat ovat miltei kaikki jonkinnäköisiä adaptioita vanhoista 1950 -luvun kauhuelokuvista, sillä kaikissa tarinoissa, paitsi ehkä "Something To Tide You Overissa", uhka on ulkopuolinen, eikä inhimillinen.
Silti, jos Halloweenina kyllästyttää katsoa vanhoja Slasher-elokuvia, kuten Perjantai 13, Halloween tai vakavia yliluonnollisia kauhuelokuvia, kuten Ring, Kauna tai maan mainiot Espanjalaiset 2000 -luvun kauhuelokuvat, niin Creepshow on ykkösvalinta. Viihdyttävää koomista kauhua täynnä oleva elokuva on kepeä katsoa ja aiheuttaa halpoja väristyksiä välillä. Täydellistä Halloweenin alkuiltaan.

Tähdet: ***½

Halloween Special: Mothman - Sanansaattaja (2002)

Mitä saadaan, kun yhdistetään Richard Gere, kulttimaineessa elävä olento ja helvetisti nopeita leikkauksia ja kovia ääniä? Noh. Helvetin pelottava trilleri.

Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 2002
Ohjaaja: Mark Pellington
Tuottaja: Gary Goldstein
Pääosissa: Richard Gere, David Eigenberg, Debra Messing
Käsikirjoitus: Richard Hatem (John A. Keelin romaanista)
Musiikki: tomandandy
Leikkaus: Brian Berdan
Kesto: 1h 53min

Kyllä, tämä elokuva on genreltään trilleri ja ikärajakin poukkoilee siinä 11-13 maissa, mutta voin kertoa, että tämä elokuva on rutkasti paljon pelottavampi, kuin luulisi.
Mothman... Mikä se on? Noh, minäpä vähän kerron...
Mothman on, jos sallitte, taruolento, jonka kerrotaan ilmestyneen vuosina 1966-67 yli sadalle ihmiselle Point Pleasantin pikkukaupungissa, johon myös tämä elokuva sijoittuu. Olento oli aiheuttanut useita ongelmia, kuten puhelin -ja radioliikenteen häiriötä. Olentoon liittyvien ilmoitusten aikana, ilmoitettiin myös useista mustiin pukeutuneista miehistä, jotka soittivat ovikelloa ja kyselivät jos jonkinnäköisiä kysymyksiä.
Mothmanin sanotaan muistuttavan mustaa pöllöä tai lepakkoa, jonka pituus on miltei kaksi metriä. Mothmanin ilmoitukset kärjistyivät lopulta siihen, että viidestoista joulukuuta vuonna 1967, Ohiojoen ylittävä silta romahti ja aiheutti 46 ihmisen kuoleman. Tuon jälkeen ilmoitukset Mothmanista loppuivat joksikin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 2001 Mothmanista saatiin ilmoitus Etelä-Dakotassa ja monet pitävät tätä varoituksena WTC -iskuista.

Mistä tämä elokuva sitten kertoo?
Tähtitoimittaja John Klein (Richard Gere) käy vaimonsa kanssa talonmetsällä ja ostettuaan ison talon, Johnin vaimo näkee jonkun lepakkomaisen olennon ja törmää katulamppuun. Myöhemmin paljastuu, että vaimolla on glioblastooma, harvinainen aivokasvain ja kun vaimo kuolee, vaipuu John traumatisoituneena masennukseen. Kaksi vuotta myöhemmin, John ajaa autollaan haastatteluun Richmondiin, joka sijaitsee Virginiassa, mutta päätyy 40 minuutin aikana 640 kilometriä väärään suuntaan Point Placeen, Länsi-Virginiaan. Kun John saa kokea ihanaisen auton hajoamisen, päätyy hän koputtamaan talon oveen ja kun omistaja, Gordon (Will Patton) tulee aukaisemaan oven, ottaa hän Johnin panttivangiksi, väittäen, että hän on viimeisenä kolmena yönä käynyt koputtamassa hänen ovelleen. Poliisin saapuessa tilanne rauhoittuu ja John saadaan vietyä motelliin yöksi. Poliisinainen, Connie (Laura Linney), sanoo, että Point Placessa on tapahtunut outoja asioita viime aikoina. Pikkuhiljaa, alkaa kylässä tapahtumaan outoja. Radioliikenne alkaa häirintymään, ihmiset ilmoittavat omituisesta, lepakkomaisesta olennosta ja Johnin kuolleen vaimon piirrustuksia tästä lepakkomaisesta "enkelistä" löytyy pitkin poikin pikkukaupunkia. John alkaa tutkimaan tapahtumia ja saa pian selville, että olennon ilmestyminen ei voi tarkoittaa hyvää, varsinkaan, kun Gordon sanoo kohdanneensa olennon, joka esittäytyy Ingrid Coldina ja Gordon sanoo puhuneensa olennon kanssa. Lisäksi tutkija, joka on erikoistunut kyseiseen asiaan, ei halua sanoa mitään muuta, kuin vähän olennon taustoista.

Mothman on tiivistunnelmainen trilleri... Mikä vitun trilleri? Kauhuelokuva tämä on. Puhdas psykologinen kauhuelokuva ja vielä yksi parhaimpia tämän genren elokuvia, mitä allekirjoittanut on ikinä nähnyt. Elokuva rakentaa hiljaa momentumia ja kun on aika purkaa, elokuva purkaa tilanteet nopeilla leikkauksilla, kovilla äänitehosteilla ja hyytävillä näyttelijänsuorituksilla. Jotkut saattavat sanoa, että Richard Gere on väärä roolivalinta tämäntyyliseen elokuvaan, mutta he eivät ole katsoneet tätä elokuvaa kunnolla. Itsekkin pidin Richard Gereä vääränä valintana, mutta nähdessäni hänet tositoimissa, olin aika yllättynyt.
Trilleriksi tämä elokuva kyllä on aika pelottava, josta tuleekin mieleeni, miksi tämä elokuva on kielletty alle 12 -vuotiailta? Kyllä tähän kanteen pitäisi lätkäistä ainakin k-16 -leima, sillä tapa, jolla Mothman esittää kauhua, on piilotettuna ja alitajuntaan pyrkivänä. Elokuvan piinallinen ote menee ihon alle ja pitää otteessaan, kunnes elokuva päättyy loppuhuipennukseen, joka ei kerro mitään ja siinä mielessä elokuva hieman lässähtää mielessä, mutta Mothman on elokuva, joka jää elämään alitajuntaan ja vaikuttaa siellä.

Tähdet: ****

Audio Review: Poltergeist (1982)

Kurauikkari, eli minä, teen ensimmäisen audioarvosteluni. Haukkukaa pystyyn huonojen skarvien takia tai ylistäkää maasta taivaaseen. Tai olkaa hissunkissun.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1982
Ohjaaja: Tobe Hooper
Pääosissa: JoBeth Williams , Heather O'Rourke, Craig T. Nelson
Käsikirjoitus: Steven Spielberg, Michael Grais, Mark Victor
Musiikki: Jerry Goldsmith
Kesto: 1h 50min

Kuvia:

Trailer:

Arvostelu: Taksikuski (1976)

Kun kerta viimeksikin arvosteltiin hyviä elokuvia, niin jatketaan sitten vähintään yhtä hyvällä elokuvalla.

Tekniset tiedot:

Alkuperäinen nimi: Taxi Driver

Tuot.Vuosi: 1976

Ohjaaja: Martin Scorcese

Pääosissa: Robert De Niro, Cybill Sheperd, Jodie Foster

Käsikirjoitus: Paul Schrader

Musiikki: Bernanrd Herrmann

Kesto: 1h 56min

Koitan pitää tämän arvostelun mahdollisimman puolueettomana, koska minun on myönnettävä, että Taksikuski on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani.

”Yöllä kaikki lika valuu kadulle.” Näin mutisee ahdistunut, yksinäinen ja insomniasta kärsivä taksikuski Travis Bickle (Robert De Niro). Mies joka ei haluaisi nähdä yöllistä maailmaa.

Unettomuudestaan kärsinvänä, hän ajaa taksia öisin, mutta ei silti saa unta. Ainoa tapa hänelle purkaa pahaa oloaan, on se, että hän kirjoittaa päiväkirjaansa ja puhuu satunnaisille ihmisille siitä, kuinka kaupunki on kuin avoviemäri.

Travis Bickle yrittää karkoittaa yksinäisyyttään milloin milläkin tavalla, kuten yrittämällä presidentinvaaliehdokkaan kantajoukkojen ”enkeliä”, Betsyä (Cybil Sheperd). Nämä yritykset saavat katsojan aluksi nauramaan myötähäpeästä, mutta elokuvan edetessä, hautaavat katsojat päänsä häpeissään. Samalla, kun hänet hylätään, on katsojan sympatia kuitenkin täysin Travisin puolella. Hän on vain hahmo, jonka kaikki ymmärtävät väärin. Unettomuuden ja yksinäisyyden pahetessa, alkaa Travisin päästä pian kuulumaan ”Kriik” ja hän kokee, että hänellä ei ole tarkoitusta tässä maailmassa, jolloin hän alkaa etsimään tarkoitustaan, muuttuen samalla tikittäväksi aikapommiksi, valmiina räjähtämään.

Taksikuski on sekoitus jos jonkinnäköistä elokuvaa. Siinä on Nóirmaisia viittauksia. Travisin kerronta ja Bernand Herrmannin ikimuistettava, Jazzahtava, musiikki. Kuvaukset, joita Travis sanoo, ovat raakoja, mustia ja erittäin ahdistavia. Taksikuski rakentaa tunnelmaa joksenkin puuduttavilla dialogikohtauksilla, kunnes on viimeisen kohtaamisen aika, jolloin kaikki patoumat ja katsojien ahdistus purkautuu mitä brutaalimmalla tavalla. Vaikka elokuva onkin hiukan Film Noir, on sen kuljetus hyvin erillainen. Elokuvaa kertoo ahdistunut ja yksinäinen henkilö, joka on juuri nähnyt itsemurhan ja kertoo siitä nyt katsojille.

Jokainen Takikuskin kohtaus on helposti muistettavissa jo toisella katselukerralla. Jokainen kohtaus vaikuttaa enemmän omalta elokuvaltaan, kuin yksittäiseltä kohtaukselta.

Ja kun elokuva loppuu, jää katsoja istumaan tyhjän päälle. Kukaan ei pidä elokuvan lopusta, koska se jättää katsojan moraalin huteralle pohjalle ihmettelemään, miksi?

Pisteet: 5/5  

QTSV: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (1994)

Lopettakaamme tämä Quentin Tarantinon superviikonloppu hänen kaikista tunnetuimpaan elokuvaan, Pulp Fictioniin:

Tekniset tiedot:

Alkuperäinen nimi: Pulp Fiction

Tuot.Vuosi: 1994

Ohjaaja: Quentin Tarantino

Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis

Käsikirjoitus: Quentin Tarantino, Roger Avary

Musiikki: Useita

Kesto: 2h 34min

Quentin Tarantino koitti aluksi saada läpi hänen lyhytelokuviaan, mutta kun kukaan ei ollut kiinnostunut tehdä näitä pätkiä, jäivät käsikirjoitukset laatikkoon pölyttymään. Sen sijaan Quentin Tarantino teki Reservoir Dogsin, joka osoittautui suureksi menestykseksi. Sen jälkeen Roger Avary tuli mukaan käsikirjoitusprosessiin, jolloin neljä Quentin Tarantinon alkuperäistä käsikirjoitusta nidottiin yhteen yhdeksi elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Pulp Fiction on aivan loistava. On aivan käsittämätöntä, miten elokuva, jossa ei tapahdu juuri mitään, voi olla näin suosittu. Pulp Fiction on maailman yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä indie -elokuvista. Kaikkine macholinereineen se muistuttaa enemmän jokaisen kaappihomon ja rekkalesbon märkää päiväunta, kuin vakavasti otettavaa elokuvaa.

Neljä tarinaa, neljä lyhyttä tarinaa epäkronologisessa järjestyksessä, jotka ovat loistavasti näytelty, ohjattu, kuvattu ja kirjoitettu. Quentin Tarantino löi Pulp Fictionilla kaikille niille, jotka Reservoir Dogsin jälken epäilivät Tarantinon kykenevyyttä tehdä toinen yhtä hyvä elokuva, luun totaalisesti kurkkuun. Vaikkakin joissakin kohtauksissa on vähän pakottamisen makua. Kuten kellarin raiskauskohtauksessa ja motellihuoneen rakastelukohtauksessa. Mutta sitä tasapainottaa loistavasti tehdyt ensimmäiset kaksi kohtausta: Kahvilaryöstö ja ”What does Marcellus Wallace look like?” Nämä kohtaukset, yhtälailla, kuin Reservoir Dogsinkin aloituskohtaus, ovat tarpeeksi tehdä oma arvostelunsa. Molemmat kohtaukset koukuttavat katsojan loppuelokuvaksi niin koukkuun, että mikään hidas ja pakotettu kohtaus ei haittaa.

Mutta jälleen... Juoni... Se on aina yhtä löysä Quentin Tarantinon elokuvissa, mutta kuten aiemminkin, se ei haittaa pätkääkään. Ei sitten yhtään. Näyttely on niin karismaattista ja käsikirjoitus sukkelaa. Lisäksi Pulp Fiction pelasti John Travoltan ja Bruce Williksen uran. Ja vielä siihen lisäksi se räjäytti Samuel L. Jacksonin ja Uma Thurmanin tähtitaivaalle. Pulp Fiction on populaarikulttuuriviittausten, macholinereiden ja loistoroolien loppumaton runsaudensarvi, jonka voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Pisteet:5/5

P.S Vastaan jo nyt mahdolliseen kysymykseen: Kumpi on parempi: Pulp Fiction vai Reservoir Dogs? Vastaukseni on: Kumpikin ovat aivan loistavia elokuvia ja kiduttaisin itseäni, jos minun tulisi valita jompi kumpi suosikikseni. Molemmat ovat uskomattoman hyviä elokuvia, mutta Reservoir Dogs ei kestä yhtä paljon katsomista, mutta omistaa paremman juonen ja näyttely on ehkä promillen parempaa, kun taas Pulp Fiction on elokuva, joka kestää monen monituista katselukertaa, Samuel L. Jacksonin ehkä elämänsä parhaimmassa roolissa ja loistavaa dialogia, mutta omistaa löyhemmän juonen ja joitakin kohtauksia, joissa on vähän pakottamisen makua. Näettekö? On aivan mahdotonta koittaa valita suosikkia näistä kahdesta. Vähän niinkuin SNES vai SEGA Mega Drive.

P.S.S Pakko kai tämä on tänne laittaa:

Ainiin! Ja perintökellokohtaus on vain yksinkertaisesti huumorin kultaa.

Quentin Tarantino -Superviikonloppu: Kunniattomat Paskiaiset (2009)

Kunniattomat paskiaiset... Sitä elokuvaa oli aluksi vain idea Quentin Tarantinon päässä. Tarantino suunnitteli aluksi tekevänsä elokuvan Vegan veljeksistä, mutta näyttelijät muuttuivat nopeasti liian vanhoiksi rooliinsa, joten vuonna 2009, meille esitettiin Inglorious Basterds, eli näin Suomalaisittain, Kunniattomat Paskiaiset.

Tekniset tiedot:

Alkuperäinen nimi: Inglorious Basterds

Tuot.Vuosi: 2009

Ohjaaja: Quentin Tarantino

Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Cristoph Waltz

Käsikirjoitus: Quentin Tarantino

Musiikki: Useita (mm. Ennio Morricone)

Kesto: 1h 33min

Potkaistaanpa sitten käyntiin tämä Quentin Tarantinon superviikonloppu tällä hänen tuoreimmalla elokuvallaan. Kunniattomat paskiaiset on groteski ja inhottava elokuva, joka kuitenkin tekee pilkkaa omasta groteskiuudestaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se myös pilkkaa Arjalaisten yksinkertaisuutta. Lisäksi Kunniattomat paskiaiset tekee työn, johon harva Amerikkalaiselokuva pystyy: Siitä vain noin 30% on englanninkielistä. Muuten siinä puhutaan vain Ranskaa tai suurimmaksi osaksi Saksaa. En tiedä, onko se totta, mutta kuulin jostain, että jotkut ihmiset olivat vaatineet rahojaan takaisin nähtyään elokuvan olevan tekstitetty. Taas saimme todistaa Amerikkalaisten laiskuuden elokuvissakäynnin ohella. Saksalaiset ja Ranskalaiset kun ovat niin helvetin hyviä puhumaan englantia. Ja mm. parhaiten Godzilla -elokuvistaan tunnettu Toho piti elokuvan ilmestymisen aikoihin kamppanjan, jossa luvattiin rahat takaisin, jos katsoja lähti ensimmäisen tunnin aikana salista.

Natsien miehittämään Ranskaan sijoittuva, Kunniattomat paskiaiset alkaa eräällä maailman kaikkien aikojen parhaimmista dialogikohtauksista, jossa juutalaismetsästäjänä tunnettu Hans Landa (Cristoph Waltz), koittaa löytää piileskeleviä juutalaisia eräältä Ranskalaiselta maitotilalta. Hän tappaa kaikki piileskelevät juutalaiset, mutta Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) pääsee nipin napin pakoon. Kolme vuotta myöhemmin, Kunniattomina paskiaisina tunnettu terroristiryhmä, jota johtaa luutnantti Aldo Rayne (Brad Pitt), aiheuttaa Hitlerille päänvaivaa. Ryhmä tappaa natseja ja Apassi-Aldon komennosta, irroittavat heidän päänahkansa intiaanityyliin. He, jotka jäävät henkiin, saavat pienen lahjan Aldolta: Hakaristiarven otsaansa, koska siten heidät voi tunnistaa natsiksi ilman univormua.

Samaan aikaan Shosanna pitää pystyssä pientä elokuvateatteria, jossa aiotaan näyttää Shosannaan ihastuneesta sotasankari Fredrick Zollerista (Daniel Brühl), kertovaa elokuvaa. Shosanna näkee tilaisuutensa tulleen. Hän aikoo kostaa perheensä kuoleman koko Natsi-Saksan johtajien läsnäollessa. Nitraattifilmi kun on erittäin tulenarkaa, aikoo hän polttaa teatterin maan päälle. Paskiaisilla on jotenkuten samanlaisia tavoitteita. He aikovat päättää koko toisen maailmansodan räjäyttämällä elokuvateatterin. Kaikki nitoutuu yhteen säälimättömässä ja ihmishenkiä säästämättömässä loppuhuipennuksessa, joka tapahtuu juuri tuossa pienessä elokuvateatterissa.

Kunniattomat paskiaiset on juuri niin groteski elokuva, miltä se kuulostaa. Hahmot ovat nerokkaan typeriä, saksalaiset yksinkertaisia ja elokuvan ilme vaikuttaa enemmän spagettiwesterniltä, kuin vakavasti otettavalta, toiseen maailmansotaan sijoittuvalta elokuvalta. Onhan Ennio Morriconen musiikkia lainattu tämän elokuvan tekemiseen. Lisäksi muusiikissa kuullaan monia nykyisiä kappaleita, jotka vaikuttavat sopivan elokuvaan, kuin nyrkki silmään. Sen lisäksi kuullaan vielä vanhanaikaista orkesteritunnusmusiikkia.

Kyllähän Kunniattomat paskiaiset sisältää lukemattomia historian epäkohtia ja se laahaa välillä. Eikä Hitlerin näyttelijää voi missään tapauksessa verrata Perikadon Hitleriin, mutta kaiken kaikkiaan tämä on loistavaa viihdettä koko sen kaksi ja puoli tuntia.

Pisteet: 4/5