Uneton48 2013

Olin viime toukokuussa mukana Uneton 48 -haasteessa yhdessä Villilä Korporaation kanssa. Teille, jotka ette tiedä, mikä Uneton on, niin tässä pieni selostus:

Unettomassa on tarkoitus tehdä lyhytelokuva 48 tunnissa. Ideoinnista ja käsikirjoituksesta aina leikkaukseen ja toimitukseen asti. Perjantaina annetaan genre, esite, hahmo ja repliikki, joiden täytyy olla mukana elokuvassa. Tämän jälkeen joukkueet ovat omillaan. Lyhytelokuva täytyy ideoida, kuvata ja leikata seuraavan kahden päivän aikana.

Itse olin mukana valomiehenä ja teimme töitä 36 tutia putkeen. Valvoin miltei koko 48 tuntia ja kun kuvaukset olivat ohi, menin nukkumaan neljäksi tunniksi ja heräsin seuraavana aamuna ennen kuutta, että ehdin bussiin, joka lähti kohti Helsinkiä kuudelta, sillä minun piti osallistua taidefestivaaleille. Koko viikonlopun aikana nukuin suurin piirtein 7h.

Opin unettomassa, että itsensä vieminen äärirajoille ei aina ole mukavaa, mutta se voi olla mielenkiintoista. Omien rajojensa kokeilu on kiinnostava kokemus ja se kertoo paljon siitä, miten paljon stressiä kestää. Itse mm. nukahdin kahdeksikymmeneksi minuutiksi erään kerrostalon pihaan auringonpaisteeseen, kun minun piti vahtia kalustoa. Eikä asiaa auttanut, että sattui olemaan miltei hellepäivä. Onneksi kalustoa oli vahtimassa muitakin ihmisiä, etten itse ollut vastuussa asiasta.

Huomasin myös, että kun on äärimmilleen väsynyt ja meinaa nukahtaa, voi itsensä herättää kaksi kertaa. Kolmannella kerralla simahtaa totaalisesti. Ja huomasin myös sen, että jos on ollut aktiivisena yli vuorokauden, on vaikeampi saada unta.

Arvostelu: The Omen - Ennustus (1976) ja The Omen (2006)

Tänään katsomme vähän menneisyyteen. Jotkut teistä muistavat varmaankin ensimmäiset arvostelut, mitä olen tehnyt tälle sivustolle. Yksi näistä elokuva-arvosteluista oli The Omen (2006). Remake kauhuklassikosta, ”Ennustus”. Tuolloin sanoin, että aion arvostella vanhan elokuvan kunhan saan sen käsiini. Noh, kyseinen elokuva on ollut käsissäni miltei puoli vuotta ja nyt on aika arvostella tämä paha poika. Lisäksi, en ole tyytyväinen alkuperäiseen arvosteluuni The Omenista. Olin tuolloin niin tietämätön elokuvista. En tajunnut mitään kuvauksesta, valaisusta, leikkauksesta, juonesta, hahmoista tai ylipäätänsä siitä, mikä tekee elokuvasta hyvän, joten arvostelen senkin uudestaan ja lopuksi vertailemme kumpaakin elokuvaa, että näemme, kumpi on parempi elokuvana ja mikä tekee toisesta paremman, kuin toisesta, joten ei hukata enempää aikaa. Sukelletaan suoraan elokuvaan ”The Omen – Ennustus”!

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 1976

Ohjaus: Richard Donner

Tuottaja: Harvey Bernhard

Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, David Warner

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaaja: Gilbert Taylor

Leikkaus: Stuart Baird

Musiikki: Jerry Goldsmith

Kesto: 1h 46min

Ennustus kertoo USA:n suurlähettiläästä, Robert Thornista (Gregory Peck), ja hänen vaimostaan Katherine Thornista (Lee Remick). Heidän esikoislapsensa on kuollut synnytyksessä ja pappi kertoo, että täysin samaan aikaan, kun heidän lapsensa on syntynyt, syntyi toinenkin lapsi, joten Robertille ehdotetaan, että he ottaisivat tämän lapsen omansa sijasta. Robert suostuu ja elämä kukoistaa, muttei kauaa, sillä lapsen (jonka nimi on Damien ja jota esittää Harvey Stephens) viisivuotissyntymäpäivänä, Thornin perheen lastenhoitaja hyppää katolta ja hirttää itsensä. Tämän jälkeen Robertin luona käy hullulta vaikuttava pappi, Isä Brennan (Patrick Troughton), joka kertoo Robertille, kuinka hänen lapsensa on paha ja Damienin uusi hoitaja, Mrs. Baylock (Billie Whitelaw), on kummallinen. Robert alkaa pikkuhiljaa huolestumaan. Varsinkin, kun Isä Brennanin kuolee ja Robertiin ottaa yhteyttä valokuvaaja Keith Jennings (David Warner) ja kertoo, että lastenhoitajan ja Isä Brennanin kuoleman välillä on yhteys. Joten uskonnollinen löytöretki Damienista lähtee käyntiin ja pikkuhiljaa paholaisen lapsen historiasta paljastuu synkkiä salaisuuksia.

Ennustus alkaa ensin hieman surumielisellä nuotilla, mutta etenee kohti iloisempaa tunnelmaa, vain muuttaakseen tunnelmaa jälleen täydelliseksi peloksi. Rytmitys kohtauksissa on miltei täydellinen ja kun elokuva haluaa sinun tuntea olosi jännittyneeksi, se tekee olosi jännittyneeksi. Hahmokehitystä tapahtuu paljon enemmän, mitä nykyaikana tulisi kuuloonkaan tämäntyyppisissä elokuvissa ja monet pelot jätetään mysteerin peittoon, että katsoja saisi kuvitella, mikä on pelottavaa.

Gregory Peck on loistava roolissaan Robert Thornina. Hänet osaisi kuvitella oikeasti olevan Lontoossa Amerikan suurlähettiläänä. Hän on sympaattinen ja pitää huolta perheestään. Ja kun hän on poissa kaukana Italiassa selvittämässä, mikä verhoaa Damienin menneisyyttä, on se oikeasti pelottavaa, kuvitella hänen vaimonsa on alttiina vaaroille, eikä hänen miehensä ole suojelemassa häntä.

Kuvaus tässä elokuvassa on loistavaa. Usein käytetään peilikulmia, pehmeitä kamera-ajoja ja loistavia kamerakikkoja tuodakseen elokuvaan lisää tunnetta. Lisäksi leikkaus on loistavasti rytmissä elokuvan suspensiontarpeen kanssa. Kun esim. Isä Brennanista halutaan hullu kuva, kuvaus, leikkaus ja Patrick Troughtonin roolisuoritus tekevät hänestä hullun. Lisäksi elokuvan yksi suurimmista voimavaroista on Jerry Goldsmithin tekemä, loistava musiikki. Latinaa laulava kuoro ja uhkaava tunnelma korostavat elokuvakokemusta.

Jotain pikkuasioita tässä elokuvassa on, joista en pidä. Kuten esimerkiksi hautausmaakohtaus, jossa Damienin menneisyys paljastuu, on liian selvästi studiossa kuvattu. Kaikki näyttää vain niin muoviselta. Lisäksi yksi pikku juttu. Katherinen työtä ei ikinä kerrota, joten oletan, että hänellä ei ole sellaista. Joten miksi ihmeessä he tarvitsisivat lastenhoitajaa. Maskeeraukset näyttävät hupsuilta ja Jenningsin hahmon kuolema ei ole yhtään sen realistisempi, mitä se oli remakessakaan.

Yksi suuri vika, mikä rasauttelee rusinoitani, on se, että paholaisen pahuus ei tunnu kumpuavan Damienista, vaan Mrs. Baylockista. Damien on Ennustuksessa, kuin kukatahansa muu lapsi. Hän nauraa, pelkää ja itkee, kuin kukatahansa lapsi. Hän ei vaikuta pahalta ollenkaan. Kaikki paha, mitä Damien tekee tässä elokuvassa, tuntuu olevan samalla tasolla, kuin se, että seitsemäsluokkalaiset pakottavat neljännellä luokalla olevat pöllimään heille tupakkaa lähisiwasta.

Tämä saattaa johtua siitä, että he tiesivät, että he ovat tekemässä jatko-osaa tälle elokuvalle, joten oli okei tehdä Damienin kehityksestä heikompi.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten olisi pitänyt tästä elokuvasta. Sanoisin, että Ennustus on aliarvostettu kauhuklassikko, josta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Se on teknisesti hyvä ja taiteellisesti erittäin käypä ja voin sanoa, että se on omia suosikkikauhuelokuviani 70-luvulta.

Ja sitten siirrymme uudempaan versioon tästä elokuvasta. Tämä ei ole niinkään arvostelu, kuin se on vertailu alkuperäiseen.

The Omen

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 2006

Ohjaaja: John Moore

Tuottaja: Glen Williamson

Pääosissa: Liev Schreiber, Julia Stiles, Seamus Davey-Fitzpatrick

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaus: Jonathan Sela

Leikkaus: Dan Zimmerman

Musiikki: Marco Beltrami

Kesto: 1h 45min

Juoni tässä remakessa on miltei sanasta sanaan samanlainen, kuin alkuperäinen. Todella vähän on tehty muutoksia ja hyvä niin, sillä alkuperäinen elokuva oli tarpeeksi mielenkiintoinen sinällään ja miksi mennä muuttamaan toimivaa formaattia?

Suurin ongelma tässä elokuvassa on se, että se ei ole pelottava. The Omen alkaa synkästi ja jatkuu synkkänä koko elokuvan ajan. Missään vaiheessa se ei muutu iloiseksi, vaan se, mikä näkyy ruudulla on aina jotenkin synkkää. Jopa montaasikohtauksessa iloisista hetkistä Damienin kanssa on saatu turhan synkkä ja iloton. Lisäksi siinä, missä alkuperäinen elokuva loistaa loistavalla kuvauksellaan, tämän elokuvan kuvaus koittaa peitellä mahdollista potenttiaaliaan jättämällä liikaa pimeitä kohtia ympäri ämpäri lokaatioita. Lisäksi tuntuu, että tässä elokuvassa ei ikinä liikuta päivällä. Valaisu on niin omituista, että tuntuu, kuin kaikki liikkuisivat vain koleina lokakuun varhaisaamuina tai keskellä yötä. Ennustuksessa muutettiin iloinen ja pirteä värimaailma synkäksi kun sitä tarvittiin ja tämä vain lisäsi karmivuutta. The Omenissa pelottavaa värimaailmaa vain liikakäytetään.

Mutta sitten hahmoihin. The Omen on onnistunut tekemään joitakin hyviä valintoja castauksen puolella, mutta sitten taas samalla siellä on joitakin huonoja valintoja.

Liev Schreiber todennäköisesti tiesi, ettei tule ikinä yltämään yhtä laadukkaaseen roolisuoritukseen, kuin Gregory Peck alkuperäisessä, joten hänen hahmonsa on jotenkin välinpitämätön ja kyyninen.

Schreiberin näyttely on todella alipelattua ja välillä tuntuu, että hän on väärässä roolissa. Hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka suojelisi perhettään loppuun asti, vaan on enemmänkin vakava pohdiskelija. Ei paha roolisuoritus, myönnän sen, mutta vain vääränlainen tähän elokuvaan.

Julia Stiles vaikuttaa liian nuorelta ollakseen tässä elokuvassa naispääosassa. Hän on vain turhan

tyttömäinen henkilö. Lisäksi hänen hahmolleen ei ole suotu tarpeeksi kehitystä. Esimerkiksi: Ennustuksessa hän pelkää mennä terapeutille puhumaan painajaisistaan, koska pelkää, että hänet lukittaisiin pois. Näin Katherine antaa Robertille mahdollisuuden olla puolusteleva ja lohduttava osapuoli, tehden Robertin hahmosta sympaattisemman. Uudessa elokuvassa hän vain sanoo, että hänen pitäisi puhua jollekulle, mutta aihe ei jatku siitä eteenpäin. Robert kyllä lohduttaa, mutta tämä ei tee niin suurta vaikutusta yleisöön, kuin olisi tarve.

Damienin hahmo on remakessa kaiken aikaa karmiva. Hänellä on vain kolme ilmettä: uhkaava, pelokas ja neutraali. Ennustuksessä Damienin hahmo on enemmänkin kuin oikea lapsi. Kuten mainitsin, hän iloitsee, nauraa ja pelkää, kuin kukatahansa viisivuotias. Tämä saa katsojan tuntemaan, ettei Damien voisi ikinä tehdä mitään pahaa kenellekkään ja antaa hänen pahuutensa kimpoilla hänen kätyreistään. Remakessa hän on vain karmiva kaiken aikaa, jättäen näin varjoonsa lastenhoitajansa, joka on hieman, muttei liikaa alikäytetty ja on itse pahan alku ja juuri. Näen kuitenkin sen, että alkuperäinen elokuva on suunniteltu jatkuvan jatko-osissa ja kehittävänsä Damienin hahmoa lisää, kun taas tämä oli oikeutetusti jätetty yhteen elokuvaan.

Isä Brennanin hahmo vaikutti enemmän hullulta Ennustuksessa ja tämä saattaisi olla hieman pipi päästään, mutta sitä ei paljasteta, ennenkuin totuus tulee julki. Sinänsä hyvä roolisuoritus kummaltakin, mutta mielestäni Troughtonin roolisuoritus on parempi, koska siinä maskeeraus, kuvaus, leikkaus ja hänen katseensa kertovat siitä, että hän kärsii ja toivoo saavansa Jumalan anteeksiannon ennen kuolemaansa.

tekee hahmosta traagisemman. Itse näen uudemmassa versiossa olevan Isä Brennanin jotenkin turhan koomisena. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Robert ja Isä Brennan näkevät ensimmäistä kertaa. Patrick Troughton tekee välittömästi selväksi sen, että Isä Brennan olisi sekaisin ja leikkaus korostaa tätä. Uudemmassa versiossa Pete Postlewaithe lievästi korostaa sitä, että hän on hullu.

Mutta kuten aikaisemmin sanoin, on The Omenissa hyviäkin roolisuorituksia.

Mrs. Baylock, jota esittää Mia Farrow, on juuri oikein castattu. Mia Farrow on juuri sellainen, jonka voisi luulla olevan paholaisen lapsenhoitaja. Ja miksi ei?

Hänhän on synnyttänyt jo kerran paholaisen. Hän on lempeä, mutta samalla karmiva juuri oikeissa määrin, kun taas alkuperäinen on enemmänkin karmiva. Molemmat toimivat hyvin, mutta Mrs. Baylock alkuperäisessä elokuvassa oli vain paha. Hänkin oli kyllä lempeän ja karmivan sekoitus, mutta karmivuus pääsi Billie Whitelawin esityksessä liikaa vuotamaan yli ja tämän takia Mia Farrow oli parempi Mrs. Baylockina.

Keith Jenningsin hahmo on uudemmassa elokuvassa enemmän ajaton hahmo. Ennustuksessa hän on ajankuvaansa sopiva, muotikuvaajan

näköinen henkilö, joka näyttää nykyään vain typerältä. The Omenissa hänen henkilönsä on fiksu, luihu, hyvin paljon työhönsä keskittyvä ja lievästi neuroottisempi hahmo. Kiitos tästä kuuluu David Thewliksen roolisuoritukselle. Alkuperäinen Jennings on liian rento ja ”cooli” hahmo ollakseen paholaislapsielokuvassa.

Mutta kaiken kaikkiaan Ennustuksen remake ei ole maailman huonoin kategoriassaan, se vain kärsii siitä, ettei se ole pelottava. Hyvänä tekonaan The Omen teki kuolemakohtauksista julmempia. Esimerkkinä Katherinen kuolema. Mutta yhden asian parantamisella ei pitkälle pötkitä. The Omen koittaa pelotella katsojaa turhilla hyppysäikäytyksillä ja unijaksoilla, joihin vain viitattiin alkuperäisessä elokuvassa, jolloin nämä jäivät mysteeriksi ja katsojan päätettäväksi. Pikkuisiksi asioiksi luomaan suspensiota. Omasta mielestäni nämä ”jumpscaret” eivät tee elokuvasta pelottavaa, vaan pilaavat jo mahdollisesti kertyneen suspension. Varsinkin, kun tässä elokuvassa suspensiota ei aleta säikäyttämisten jälkeen rakentamaan uudestaan, vaan jäämme nollatilaan, jossa ei tapahdu mitään ja katsoja ajattelee: ”Hm.”

Kaiken kaikkiaan, The Omen on keskiverto kauhuelokuva, joka kärsii samoista ongelmista, kuin useat muutkin 2000 -luvun Amerikkalaiset kauhuelokuvat.

Ennustus Tähdet: ****

The Omen Tähdet: ***

Arvostelu: The Rock - Paluu helvettiin (1996)

Tiedättehän juuri viime vuosina ilmestyneet Transformers -elokuvat ja sen, kuinka nämä elokuvat eivät täyttäneet fanien odotuksia alkuperäisestä sarjasta? Muistatteko Pearl Harborin? Tuon ylipitkän, tylsän ja historiallisesti väärän kuvauksen yhdestä suurimmista hyökkäyksistä, joita USA on ikinä kohdannut. Nämä ovat kaikki Michael Bayn tuotoksia. Useat ihmiset (minä mukaanlukien) vihaavat Michael Bayn elokuvia ja hyvästä syystä. Niissä on usein suuria vikoja, liikaa räjähdyksia eikä lähellekkään tarpeeksi hahmonkehitystä. Mutta uskokaa tai älkää, Michael Bayltä löytyy vähintään yksi hyvä elokuva ja se on The Rock - Paluu helvettiin.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1996
Ohjaaja: Michael Bay
Tuottaja: Don Simpson/Jerry Bruckheimer
Pääosissa: Sean Connery, Nicholas Cage, Ed Harris
Kuvaus: John Schwartzman
Leikkaus: Richard Francis-Bruce
Musiikki: Nick Glennie-Smith/Hans Zimmer
Kesto: 2h 11min

Tämä kyseinen elokuva alkaa oikealla clichellä. Yhdysvaltain merijalkaväen Kenraali Francis X. Hummel (Ed Harris juuri oikein castatussa roolissaan) puhuu sateessa kuolleen vaimonsa kanssa ja lupaa tehdä jotain, mitä ei voinut tehdä vaimonsa ollessa hengissä. Hummel on Vietnamin sodan ja Persianlahden sodan veteraani, joka haluaa, että hänen joukoissaan kuolleitten miesten omaisille maksettaisiin kunnolliset korvaukset. Hän murtautuu oman eliittiryhmänsä avulla Yhdysvaltain Armeijan asevarastoon ja vie mukanaan vaarallisia VX -hermokaasuohjuksia, aikoen kiristää USA:n hallitusta. Kaiken päälle hän sijoittaa tukikohtansa Alcatraziin ja ottaa turistijoukon vangikseen
Ja kenet USA:n hallitus hoitaa paikalle? FBI:n kemianspesialistin Stanley Goodspeedin (Nicholas Cage), joka joutuu lähtemään tehtävälle kesken kiimaisen kivan tyttöystävänsä kanssa (joka on raskaana. Tuntuu heiman... pervolta).
Päättävän elimen huomattua, että Alcatraziin ei voida pelkkien piirrustusten avulla päästä, joutuvat he turvautumaan Sean Conneryn, eli Brittisotilas/rikollinen, John Mason, pakenemisen ekspertti ja entinen SAS -eliittijoukon jäsen.
Mason on varastanut mikrofilmin, josta paljastuu mm. kuka ampui John F. Kennedyn ja on onnistunut pakenemaan Alcatrazista ja useista muista vankiloista, jonka takia häntä pidetään erityisen vaarallisena.
Mason - luonnollisesti - pakenee ja saamme nähdä elokuvan ensimmäisen puoliskon toiminnallisimman kohtauksen, kun Masonia jahdataan pitkin San Fransiscoa.
Kun Mason on saatu kiinni, alkaa todellinen elokuva. Vain tunti elokuvan alkamisen jälkeen. Mason ja Goodspeed lähetetään The Rockiin purkamaan ohjuksia ja pelastamaan siviilejä.

Heti elokuvan alussa huomataan, missä The Rockin suurin voima piilee. Hans Zimmer ja Nick Glennie-Smith ovat tehneet uskomatonta työtä soundtrackin kanssa. Musiikki tässä elokuvassa on niin loistava, että jos pistät tämän elokuvan soundtrackin soimaan ja juokset vessaan, on tuntuma todella eeppinen.
John Masonin hahmo on mysteerinen, eikä millään geneerisellä tavalla. Hänestä paljastetaan niin paljon, että hänestä ei paljasteta juuri mitään. Hänen hahmonkehityksensä etenee tavalliseen tapaan, mutta hahmon persoonallisuus ei tee Masonista tyypillistä "mysteeristä auttavaa hahmoa". Nicholas Cage on yleensä camppimainen näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hän on saanut hänen ylitseampuvan tyylinsä pidettyä realistissa  mittasuhteissa.
Lisäksi elokuvan antagonistikaan ei ole pelkästään pahis, vaan hänen tarkoitusperänsä ovat hyvät ja motiivinsa vahva.
Jokaisella hahmolla on loistavat motiivit, persoonallisuudet ja tarkoitukset tarinassa ja The Rockin kaksituntinen pituus ei tunnu niin pitkältä. Suspeniso on loistavassa mittasuhteessa ja äänityö on sulaa taitoa.
Ainoa puoli, missä elokuva ei osoita vahvoja puoliaan, on Nicholas Cagen lievästi rasittavassa tyttöystävässä ja realistisuus dialogissa ja fysiikassa heittää lievästi häränpersettä. Lisäksi tuntuu, että The Rock tuntee vain kaksi valaistustyyliä: Oranssi, kuin porkkanoita syönyt urheiluhullu ja sininen, kuin helmeen tukehtuva vauva, mutta tätä voi sanoa pilkunviilaamiseksi. Ja yksi pikkuinen vika on Sean Conneryn näyttelyssä. Hän on hyvä, myönnän sen, mutta tässä elokuvassa on sama vika, kuin monissa muissa hänen Bondin jälkeisissä rooleissaan. Hänen karismansa ja Skotlantilainen aksenttinsa on niin vahva, että se on lievästi häiritsevä, mutta edelleen, tämä on pilkunviilaamista.

Kaiken kaikkiaan, The Rock on Michael Bayn yksi parhaimmista elokuvista, kiitos sen hyvien henkilöhahmojen, äänityön, kekseliäiden toimintakohtausten ja loistavan äänityön ja musiikkinsa avusta.

Tähdet: ****

P.S Että tiedätte, mistä puhun, kun sanon musiikeista, niin:

Parin vuoden ahkeran työn tulos

Tässä viime vuoden aikana, kun siirryin opiskelemaan elokuva-alaa, aloin kiinnostua elokuvien keräilemisestä ja hyvin pian alkoikin löytymään erillaisia tarjouksia sun muita hienoja helmiä tuohon hyllyyn. Jotkut teistä ovatkin varmaan nähneet tuota elokuvakokoelmaani tässä vuoden aikana, mutta nyt paljastan, kuinka se on paisunut tässä muutaman kuukauden aikana.

Movie Monday kysyi jossain vaiheessa tärkeintä elokuvaa, mikä löytyy kokoelmista ja silloin vastasin tuohon kysymykseen virkkeellä: "Ei ole." Samalla postasin silloisesta kokoelmastani kuvan.

 Tämän verran omistin elokuvia syyskuussa 2012.

Sitä ennen olin lähettänyt kuvan blogiini, missä kerroin juuri tuosta kirjahyllystä, minkä näette tuossa ylempänä. Se oli juuri saapunut ja sain vihdoinkin kaikki elokuvani kategorisoitua.

Rupesin tässä miettimään. Mikä on vanhin kuva, minkä löydän elokuvakokoelmastani? Lähdin oikealle seikkailuretkelle ja löysin kuin löysinkin kuvan vuodelta 2011 "elokuvakokoelmastani". Laitoin tuon lainausmerkkeihin, sillä se ei todellakaan ollut mikään suuri kokoelma.

Ja sitten laitoin vertailun vuoksi tuon kuvan nykyisen kokoelmani kuvan viereen ja kappas vaan, kun on paisunut.

Tällä hetkellä omistan 212 elokuvaa/tv-sarjan tuotantokautta. Nykyisen kokoelmani ylähylly on kokonaan omistettu kauhuelokuville ja alempi hylly taas sitten toiminta/trilleri/klassikko/komedia. Ja alahyllylle kuuluu tv-sarjat/fantasia/draama/Sci-fi.

Ainiin. Laskin mukaan myös ne elokuvat, jotka olen pelastanut VHS -kaseteilta.

Kuva pelkästään tämänhetkisestä kokoelmastani.

Laiskanpulskeita elokuvakansia

Laiskana ihmisenä en ole edes aloittanut vielä viimeistä osaa "Ikimuistettavimmissa TV-tunnareissa" joten rauhoitan teitä nyt tälläisellä pienellä välipäivityksellä jossa, osittain ...noirin  innoittamana, esittelen teille, mitä tapahtuu, kun elokuvaopiskelijalle annetaan käyttöön photoshop ja gimp sekä hemmetisti inspiraatiota.

Alkuperäinen Trainspotting-kuva:

Arvostelu: The Dark (2005)

Ystäväni painosti minua arvostelemaan kerrankin huonon elokuvan. Ja niin minä sitten teinkin ja uskon, että olen vihdoinkin löytänyt kaikista huonoimman elokuvan koko kokoelmastani. Joten tässä se tulee: The Dark.

Tekniset tiedot: 

Tuot.Vuosi: 2005

Ohjaaja: John Fawcett

Tuottaja: Paul W.S Anderson

Pääosissa: Maria Bello, Sean Bean, Sophie Stuckey

Käsikirjoitus: Stephen Massicotte

Kuvaus: Christian Sebaldt

Leikkaus: Chris Gill

Musiikki: Edmund Butt

Kesto: 1h 33min

Kuten jo ensimmäisestä viidestä minuutista huomaamme, alun asetelma vaikuttaa hieman turhankin tutulta. Äiti, Adelle ja hänen tyttärensä, Sarah matkaavat yhtä matkaa isänsä luokse. Lisäksi heillä on todella huonot välit. Eikö vaikuta tutulta? No, astu 2000 -luvun kauhuelokuvien maailmaan, sillä tämä asetelma on miltei joka ikisessä kauhuelokuvassa 2000 -luvulta eri variaatioissa. Kuten esimerkiksi Pahan Sanansaattajat. Ja mehän tiedämme, kuinka huono se elokuva oli! Kuitenkin, he ovat matkalla Sarahin isän luokse, joka asuu meren rannalla... Ihan kuin emme olisi nähneet sitäkin jo niin miljoonaan kertaan kauhuelokuvissa! Isän ja tyttären jälleennäkeminen on iloinen ja onnellinen. Isää, nimeltä Jamesiä näyttelee Jean Bean, joka tunnetaan myös kävelevänä leffaspoilerina, sillä yhdeksän tapausta kymmenestä, hän kuolee elokuvassa. Hän ei ole tässä roolissa niin hyvä, kuin yleensä, mutta hoitaa hommansa kunniallisesti. Mutta tiedättekö mikä on surullisinta? Hän on tämän elokuvan parhain näyttelijä... Ellei jättimäistä kivimöhkälettä tai laidunnettavia lampaita lasketa mukaan.

En tiedä, mitä tässä välissä oikein tapahtui, sillä olen menettänyt elokuvasta muutaman hetken, sillä se oli niin tylsän harmaata, että koko kohtaus ei jäänyt mieleen. Äiti näkee painajaisia ja takaumia jostakin niin traagisesta hetkestä, kun hän on läimäyttänyt kerran lastaan, joka haluaisi asua kävelevän leffaspoilerin kanssa... Mistä hän olisi voinut tietää?

Jamesin ns. ”renki” kertoo Sarahille ja Adellelle viisikymmentä vuotta sitten samaisella paikalla asuneesta kultista, joka toteutti massaitsemurhan. Myöhemmin tytär joutuu lampaiden tallomaksi ja loukkaantuu. Ja sen jälkeen Adelle ja Kävelevä leffaspoileri pitävät keskustelua. Tähän asti patterni on ollut seuraava:

• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah
• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah

Sittemmin Sarah katoaa ja äiti ei suostu hyväksymään lapsensa kuolemaa, vaan alkaa etsimään tytärtään ja loppua kohden elokuva alkaa menemään niin sekaiseksi, että kukaan ei ymmärrä sitä.

Lopussa siirrytään limbotilaan, joka on ehkä ainoa hyvin tehty kohtaus koko elokuvasta. Mutta siinäkin on huono puoli. Itse kuvittelen ainakin limbotilan samanlaisena, kuin se on ollut pelissä, Limbo. Tiedättehän, valkoista, mustaa ja reunat ovat blurreja, mutta tässä elokuvassa se on niin epäselkeää. Reunat ovat hienon blurrit ja väriteema synkkä, mutta vallitsevat värit ovat musta ja... Oksennuksen vihreä. Kyllä. Se on oksennuksen vihreä. Tämä tekee tästä kohtauksesta epämieluisan. Ja minulla oli tässä vaiheessa vielä jotakin uskoa tähän elokuvaan.

Jos olet jaksanut vailla lobotomialeikkausvarausta loppuhetkeen asti, niin tässä kohtaa ainakin saat pääsi pyörälle, sillä jos tajusin oikein, niin elokuvan loppuhetkeen on ängetty ei yksi, ei kaksi, vaan KOLME twisteriä... Kolme! Ja kaikki ovat yhtä sekavia. Juonessa liikkuu kolme aihetta ja kaikki koitetaan nitoa yhteen lopussa, mutta silloinhan se pitäisi tehdä yhdessä käänteessä, ei kolmessa. The Dark erittelee kolme eri loppua ja kaikki ovat yhtä sekaisia ja kun nämä yhdistetään, niin koko raina on niin sekainen, että se jää tyhjäksi. Elokuva on ollut tähänkin asti aivan tyhjä ja vailla kunnollista sisältöä.

Nyt kun rupeaa miettimään, niin kaikki tämän elokuvan hahmot ovat pinnallisia kuoria. He eivät jaa historiaa, emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että vanhemmat ovat eronneet ja äiti on läppässyt tytärtään. Tältä pohjalta on täysin mahdotonta koittaa lähteä samaistumaan näihin hahmoihin, sillä heillä ei ole mitään, mihin samaistua. Käsikirjoitus on syvältä, hahmot ovat syvältä.

Kuvaus. Toiminnallisissa kohtauksissa kamera on äärimmäisen heiluva ja liikkeestä ei saa mitään selvää. Tiedän, että sen pitäisi vaikuttaa enemmän suspenssiiviselta, mutta se toimii ainoastaan silloin, kun kuvasta saa jotakin tolkkua! Nämä kuvat heiluvat ja tärisevät, kuin kotivideossa. Pitäisikö nyt ymmärtää, mitä on tapahtumassa? Ei, enkä suosittele, että kannattaisi edes välittääkkään.

Sitten on vielä leikkaus. Leikkaus on jotakin, mikä ei ole normaalin ihmisen ymmärryksen rajoissa. Kuvista leikataan pois liian nopeasti, skarvit ovat liian räiskyviä, suspensio lopetetaan kesken. Kaikki tämän elokuvan rakenteessa kusee. Ainoa, missä on edes jotakin kiittämistä, on valaistus, mutta sekin on ihan tavallista.

Kaiken kaikkiaan, The Dark on tusinakauhuelokuva, joka ei onnistu pelottamaan, rakentamaan tai edes pitämään jännitettä yllä. Sen näyttely on huonoa, leikkaus ja kuvaus repulsiivista ja juoni ja henkilöhahmot pinnallisia ja tyhjiä.

Ja kaikista surullisinta on se, että Sean Bean ei kuollut.

Tähdet: *

Arvostelu: Herkules (1997)

Tässä yksi päivä kiertelin internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.

Kun aloin katsella, mitä lukemattoman suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki seuraava:

”Herkules”

Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian... Ymmärrätte kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney -elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan nyrkin? Noh, se nähdään.

Tekniset tiedot:

Tuot.Vuosi: 1997

Ohjaaja: Ron Clements, John Musker

Tuottaja: Ron Clements

Pääosissa: Jarkko Tamminen, Laura Voutilainen, Seppo Pääkkönen

Käsikirjoitus: liian monta

Leikkaus: Tom Finan, Robert W. Hedlan

Musiikki: Alan Menken

Kesto: 1h 33min

Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän? Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.

Eli juoni on seuraavanlainen:

Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa, Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko Tamminen)... Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä. Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.

Kaikki jumalat ovat kokoontuneet juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan, mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan maailmanvalloitusta.

Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa, Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi kuolevaista vanhempaa.

17 vuotta myöhemmin, Herkules on nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.

Sankarikouluttaja, Phil (Eero Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin olympoksolle pääsyä.

Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.

Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä. He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi ”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman puolella.

No? Mikä sitten on Herkuleksen huono puoli? No... Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se on periytynyt Herkulekseen.

Entä musiikki? Millaista se on?

Sanotaanko vaikka näin, että Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney -elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won't Say I'm in Love) joka on niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista. Ikinä.

Pelkästään lapsille tämä elokuva ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen toivo saada menestystä... Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä, se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.

Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.

Tähdet: ****

Elokuva ja pelipäivitys 1.1.2013

Ensimmäiseksi: Hyvää uutta vuotta 2012... Eiku 2013!

Nyt kun ei oikein ole mitään muuta, mistä päivittää blogia, niin ajattelin pureutua asioihin, joita sain joululahjaksi ja myöhemmin ostin omilla rahoillani.

Sain lahjaksi sukkiakin - luonnollisesti, mutta löytyi sieltä jotain vähän erikoisempaakin.
Kuten esimerkiksi nämä Tuomas Kyrön mainiot Mielensäpahoittaja -kirjat:

Mitä sitten joulun jälkeen minulle kuului?
Batmania aikalailla:

Tuo ps3 -peli oli oikeastaan joululahja, mutta muut olen itse ostanut. Sorruin ostamaan Dark Knight Risesin kalliilla, mutta mielessäni kalvoi ajatus The Dark Knight -trilogian saamisesta. Vuoden 1989 -Batman oli taas yksi suurimmista hankintatoiveistani jo pitemmältä aikaväliltä.

Raid taas oli pakko-ostos Cittarista, kun koko sarjan sai DVD:llä viidellä eurolla. Amerikan Psyko taas oli jälleen yksi pitkäaikaisimmista unelmista.

Batman, Batman Begins ja Amerikan psyko löytyivät kaikki muuten hienosti jälleen Tampereen Viiden tähden elokuvadivarista.

Uuden vuoden pelailuihin ystävien kanssa ostin sitten taas LittleBIGPlanetin. Loistava peli pleikkari kolmoselle.

Nyt sitten on selailtu nettiä ja tehty listoja elokuvista, mitkä olisi kiva omistaa. Lähteinä Discshop ja Amazon uk:

Näin käynnistyy Elokuvahullun päiväkirjan vuosi 2013. Vietetään yhdessä elokuvarikas vuosi.

Arvostelu: Conan barbaari (1982)

Conan, tuo fantasiakirjojen hienoimpia luomuksia. Hän on todellinen innoituksen lähde kaikille meille fantasian ystäville. Toinen innoituksen lähde kaikille kehonrakentajille taas on Arnold Schwarzenegger. Ja mitä saadaan, kun nämä kaksi yhdistetään? No...

Tekniset tiedot:
Tuot.vuosi: 1982
Ohjaaja: John Milius
Tuottaja: D. Constantine Conte
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Sandahl Bergman
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone (Robert E. Howardin kirjoista)
Kuvaus: Duke Callaghan
Leikkaus: Carroll Timothy O'Meara
Musiikki: Basil Poledouris
Kesto: 2h 9min

Conan (Jorge Sanz) on pohjoisen kylän asukki ja hänen isänsä on kylän seppä, joka opettaa Conanille jo nuorena, että vain teräkseen voi luottaa. Conanin seikkaillessa metsässä, hyökkää käärmekultti hänen kotikyläänsä tappaen ja tuhoten kaiken paitsi lapset. Kaikki lapset, Conan mukaanlukien, joutuvat orjiksi... Pyörittämään pyörää... What the fudge?
Conan pyörittää pyörää monta vuotta, kunnes aikuinen Conan (Arnold Schwarzenegger) myydään gladiaattoriksi ja hänen ensimmäinen tappelunsa on todennäköisesti homoeroottisin kohtaus ennen He-Man tai 300 -elokuvia.
Conan pärjää gladiaattorina yllättävän hyvin ja hänet lähetetään sotamestareiden oppiin ja he opettavat hänelle taistelun syvimmät salaisuudet. Kuten myös kirjallisuuden ja lihan salaisuudet. Mutta hei! Tämä on John Miliuksen, tunnetun zen-anarkistin työtä. Tottakai on tissejä ja verta.
Lopulta Conan päästetään vapauteen ja kun koirat jahtaavat häntä aavikolla, tippuu hän luolaan ja löytää sieltä muinaisen kuninkaan miekan. Jatkaessaan seikkailujaan, törmää hän varkaaseen, nimeltä Subotai (Gerry Lopez), jonka kanssa hän käy uskonnollisia keskusteluja. Ja näiden keskustelujen katsominen on kuin katsoisi Housea. Kovaa ollaan mukana, mutta mitään ei ymmärretä.
Jatkaessaan eteenpäin seikkailuissaan ja kostonhaluisessa matkassaan, törmää Conan kylään, jossa hän epätuoreen lihan syömisen ja kamelin lyömisen lisäksi varastaa arvokkaan timantin käärmetornista apunaan Subotai ja kaunis Valeria (Sandahl Bergman).
Conan ja hänen ystävänsä elävät rikkaasti hetken aikaa, kunnes kuningas pyytää heitä hakemaan tyttärensä takaisin käärmekultin kynsistä. Ja viimeinen taistelu onkin kolmeosainen, joista viimeinen on ehkä kaikista antiklimaktisin.

Conan barbaari on rakenteeltaan ehkä Arnold Schwarzeneggerin epäarskamaisin elokuva. Sillä siinä ei ole puhdasta mainstream -elokuvan rakennetta, vaan konfliktit ja tapahtumat ovat siroteltu pitkin elokuvaa ja tämä saattaa käydä pitemmän päälle puuduttavaksi, sillä paketti ei ole hirveän tiukka ja välillä jopa tylsä niille, joita ei fantasia kiinnosta, mutta niitä, joita se kiinnostaa, pitää tämä elokuva tiukasti otteessaan koko kaksituntisen ajan ja suureksi osaksi tätä elokuvaa kantaa sen musiikki. Basil Poledouris on tehnyt loistavaa työtä tämän elokuvan musiikin kanssa.
Ehkä suurin Conanin puute on näyttelijäsuoritukset. Schwarzenegger ei tietenkään ole mikään hirveän tunnettu näyttelijänkyvyistään, mutta Arskan näkeminen tämän elokuvan alussa on miltei helpottava tunne, sillä näyttely on todella puista. James Earl Jones tietysti tasoittaa tätäkin elokuvan osiota siedettävälle tasolle.
Yksi ärsyttävimmistä piirteistä tässä elokuvassa on se, että Conan hokee kaiken aikaa Kromia. Välillä ei tiedä, onko se huudahdus (vrt. Herrajumala!) vai rukous (vrt. Isä meidän, joka olet taivaissa). Muutenkin Conan vaikuttaisi olevan jonkinnäköinen messiaskertomus. Elokuvassa on jopa kohtaus, jossa Conan ristiinnaulitaan, kuolee ja herää henkiin.
Kuten aikaisemmin sanoin, Milius ohjaustyöllään varmistaa, että elokuvasta ei puutu erotiikkaa, verta ja brutaaleja taisteluja. Mutta näitäkin taisteluja tuntuu olevan vähän turhan vähän, sillä suuri osa elokuvasta on vain Conan heiluttelemassa miekkaansa, mutta loppua lähentyessään alkaa taisteluja tulemaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan, Conan on hyvää viihdettä, mutta näyttelijäntyö syö elokuvan nauttimisastetta erittäin pirullisella tavalla. Hyvää viihdettä niille, jotka siitä nauttivat, mutta ei kaikille.

Tähdet: ***½

Movie Monday: Kaikkein Paras

Movie Monday kysyi tällä viikolla kaikkien aikojen parasta leffaa, joten totean näin:

"Olen elokuvaopiskeljia! Tottakai elokuvani on Citizen Kane"

Arvostelu: Punainen Viulu (1998)

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1998
Ohjaaja: François Girard
Tuottaja: Niv Fichman
Pääosissa: Carlo Cecchi, Jean-Luc Bideau, Christoph Koncz
Käsikirjoitus: Don McCellar, François Girard
Kuvaus: Alan Dostie
Leikkaus: Gaétan Huot
Musiikki: John Corigliano
Kesto: 2h 10min

Punaisen viulun pääosassa ei ole ihminen, vaan viulu, jota pidetään maailman laadukkaimpana soittimena. Nicolo Bussotin (Carlo Cecchi) mestariteos, jonka äänessä ei ole yhtäkään väärää värähdystä ja johon kaikki viulun omistajat tuntuvat ihastuvan syvästi. Bussotti rakensi viulunsa lapselleen, jota hänen vaimonsa, Anna Bussotti (Irene Grazioli) vielä kantaa. Heidän perheensä taloudenhoitaja on mustalaisennustaja, joka ennustaa Annan ja hänen lapsensa tulevaisuuden. Lopulta kuitenkin käy niin, että Anna ja hänen lapsensa kuolevat synnytykseen ja Nicolo masentuu syvästi ja maalaa viulun punaiseksi ja luovuttaa sen eteenpäin.
Punaisen viulun tarina jakautuu viiteen tarinaan, jotka seuraavat tiettyä patternia. Itse elokuva alkaa Nicolo Bussottin punaisen viulun myymisestä huutokaupassa, mutta myöhemmissä vaiheissa mukaan tulee vielä ennustajaeukon ennustaminen korteista.
Viulu kiertää niin heikkosydämmisestä lapsinerosta, viktooriaanisen ajan Englannin viuluvirtuoosista aina Kiinan vallankumouksen kautta huutokauppaan. Ja jokainen tarina päättyy omalla tavallaan onnettomasti.

Punainen viulu on hyvä esimerkki eeppisestä kerronnasta, joka on tehty niin yksinkertaisesti, että sitä ymmärtää kuka tahansa. Lisäksi jokainen katsoja valitsee oman suosikkikohtauksensa, oli se sitten orpopoika tai repulsiivinen viuluvirtuoosi. 100 vuotta viulun ikää vilahtaa ohi muutamassa kuvassa. Lisäksi lopun juonenkäänne on laiha, mutta juuri sopivalla tavalla, sillä yhtään isompi juonenkäänne tässä, miltei puuduttavaksi käyvässä, kaksituntisessa elokuvassa olisi ollut jotain ihan liikaa.
Punaisen viulun ainutlaatuisuus piilee juuri siinä, että siinä ei ole kyse henkilöstä, vaan viulusta. Viulu näyttelee pääosaa koko elokuvan ajan ja ennustukset käyvät toteen, tehden rakenteesta jämäkän ja kiehtovan.

Tähdet: *****

Omituisimmat GPS äänet!

Oletko sinä kyllästynyt siihen GPS-navigaattorisi ääneen, joka kuulostaa aivan Virolaiselta prostitoidulta? Muutenkin, olemme kaikki aina aivan eksyksissä navigaattoreiden kanssa, emme ilman niitä, sillä ne eivät osaa paikantua oikein, eivätkä aisti tarpeeksi nopeasti muutoksia teissä. Ajattelin tehdä listan niistä maailman, ehkä hämärimmistä navigaattoriäänistä, jotka olisi siistiä omistaa.

Elokuvahullun Päiväkirjan 7 omituisinta GPS-ääntä!

Aloitetaanpa ehkä kaikkein eksyttävimmälllä:

Jeff Goldblum 

Miltä tuntuisi ajaa änkyttävän ja epäselkoisen ihmisen kanssa. No, jos olisi Jeff Goldblum -navigaattoriääni, niin kaikki saisivat tietää!

"Umm... I would say that... Ohmm... Umm..."

Hannibal Lecter 

Et uskaltaisi ajaa yöllä.

"Have you ever had the feeling that you have taken a wrong turn? Maybe in your childhood?"

Red - 70's Show

 

Tulee ihan lapsuus mieleen, jos saisi kuunnella, kuinka Red solvaa omaa ajotaitoasi.

"Hey dumbass! Turn over or my foot will turn over in your ass!"

Arnold Schwarzenegger

"Get to tha sideroad!"

Sgt. Hartman - Full Metal Jacket

Mikä olisikaan sen parempaa, kuin oma kersantti Hartman kannustamassa ja skarppaamassa aina, kun olet eksyksissä?

"Are you quitting on me? Then get the fuck out of my car!"

Christopher Nolanin Batman

Mitä? Minä pidän hänen puhettaan ainakin hyvin selkeänä.

*Furious shouting* "Turn right!"

Ja sitten viimeinen:

Snake - Metal Gear Solid

Saadaan vähän pelejä tähänkin blogiin.

"Go forward... Wait... It can't be!"

Arvostelu: Behind Enemy Lines (Vihollisen keskellä) (2001)

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi onkin arvostelevan nyrkin alla todellinen jenkkisotaleffa, joka perustuu Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin. Tuntematon sotilas is soo last millenium.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2001
Ohjaaja: John Moore
Tuottaja: Stephanie Austin
Pääosissa: Owen Wilson, Gene Hackman, Gabriel Macht
Käsikirjoitus: David Veloz, Zak Penn
Kuvaus: Brendan Galvin
Leikkaus: Paul Martin Smith
Musiikki: Don Davis
Kesto: 1h 46min

Aluksi Top Gun-rip off -elokuvalta vaikuttava toimintatrilleri käynnistyy, kun kaksi Amerikkalaista, palvelukseen kyllästynyttä hävittäjälentäjää, Luutnatntti Burnett (Owen Wilson) ja Stackhouse (Gabriel Macht) komennetaan lennolle, mutta komento peruutetaan. Burnett on kyllästynyt totaalisesti USA:n ilmavoimien tapaan hoitaa asioita Jugoslavian sodan jälkimainingeissa. Kaikki on tylsää ja Burnetista on tullut kyyninen elämää kohtaan. Toisinsanoen, hänellä on asenneongelma, eikä hänen esimiehensä pidä hänestä. Lopulta Burnett ja Stackhouse lähetetään tiedustelulennolle Jouluna. Heidän tehdessään tavallista tiedustelulentoa, heidän hävittäjänsä ammutaan alas demilitarisoidulla alueella, jossa kuitenkin liikkuu Serbejä. Ja niin alkaa armoton kissa ja hiiri -leikki, joka kantaa koko elokuvan ajan loppuun asti lisäten suspensiota ja jännitettä edetessään.
Aluksi Vihollisen keskellä vaikuttaa tylsältä ja epämielenkiintoiselta, eikä suurta konfliktia oikein jaksaisi odottaa. Mutta kun tämä vastoinkäyminen iskee, alkaa katsojan mielenkiinto kiinnittyä vähän enemmän ja jokainen vastoinkäyminen kiinnittää katsojaa enemmän elokuvaan. Ongelmana on vain se, että pitää taistella, että jaksaa odottaa näihin vastoinkäymisiin. Kaikki vaikuttaa vain niin tylsältä aluksi, mutta lopulta, kun toiminta alkaa, muuttuu elokuvan ilme aivan täysin. Musiikit ovat yksi, joka nostattaa Behind Enemy Linesin tunnelmaa ja suspensiota suuresti ja antaa elokuvalle audiovisuaalisen ilmeen, jonka se ansaitsee.
Gene Hackmanin esittämä Amiraali Reigart yrittää saada Amerikan poikaa turvaan, mutta ärsyttävä ja kusipäämäinen Amiraali Piquet (Joaquim de Almeida) estää häntä. Ihan kuin hän ei haluaisi pelastaa Burnettia ja tämä osa on vähän harmaata aluetta realistisuuden rajalla. Tämä subjekti elokuvassa antaa sille kaikille Amerikkalaisille sotaelokuville olennaisen propagandamaisen kosketuksen. Lisäksi tämä pattitilanne on jokaisen Jugoslavian sotaan perustuvien elokuvien toistuva teema (vrt. Ei kenenkään maa). Onko se sitten niin, miten oikeasti tapahtui? Siitä ei voi olla varma, mutta se, mistä voi olla varma, on se, että Behind Enemy Lines on vähän turhan epärealistinen. Otetaan vertailukohtana vaikkapa Shooter, joka oli realistisuudessaan ylitsepääsemätön. Siihen verrattuna tässä elokuvassa on turhan vähän todellista pohjaa kaipaavia aspekteja.
Pakko sanoa leikkauksesta. Ne ovat... Miten tämän sanoisi... Erikoisia. Pysäytyskuvia, erikoisia hidastuksia ja välillä turhan räväköitä skarveja, mutta en sano, että leikkaus olisi huonoa. Leikkaus on mainiota ja räpsähtävät skarvit on toteutettu oikeissa paikoissa tuoden lisää jännitettä elokuvaan.

Tähdet: ****

Arvostelu: Taken (2008)

Mitäs Liam Neeson oli ennen Takenin ilmestymistä? Ei mitään ihmeellistä. Vain jedi, jumala ja kouluttanut Batmania. Ja sitten joku vielä kehtaa viemään hänen tyttärensä. "They didn't know with who they were messing around." 

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2008
Ohjaaja:  Pierre Morel
Tuottaja: Didier Hoarau
Pääosissa: Liam Neeson, Maggie Grace, Leland Orser
Käsikirjoitus: Luc Besson ja Robert Mark Kamen
Kuvaaja: Michel Abramowicz
Leikkaaja: Frédérik Thoraval
Musiikki: Nathaniel Méchaly
Kesto: 1h 43min

Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA -agentti, joka on eronnut vaimostaan, Lenoresta (Famke Janssen). Lenore on myöhemmin mennyt uusiin naimisiin rikkaan öljypohatan, Stuartin (Xander Berkley), kanssa. Bryanilla ja Lenorella on tosin yhteinen tytär. Seitsemäntoistavuotias Kim (Maggie Grace) haluaa välttämättä lähteä ystävänsä kanssa seuraamaan rockbändi U2 Euroopan kiertuetta, ja vaikka hänen isänsä koittaa kieltää lähdön, ei hän voi mitään itsenäistyvän nuoren naisen tahdolle. Tietyin ehdoin Bryan suostuu ja Ranskassa alkaa vasta tapahtua. Kim kaapataan huoneistostaan ja Bryan lähtee oman trailerispiikkinsä siivittämänä jahtaamaan albanialaisia kaappareita. That's right kids. Going to foreign lands is dangerous as a young girl! 

Taken oli ilmestyessään menestys, enkä yhtään ihmettele. Huomasin itsekkin melkein hyppääväni sohvalta muutamissa kohdissa. Ja miksi? Leikkaukset ovat sopivan pitkiä ja nopeita ja kuvaus hienoa. Tarkoittaen, että samanlaista äkkinäistä skarvien juhlaa, mikä oli Meduusa -elokuvissa ei nähty. Lisäksi Liam Neeson eläköityneen CIA -agentin roolissa oli loistava. Olen eläköitynyt, en kuollut. Suurimmat kylmänväreet Takenissa aiheutti Liam Neesonin kuuluisa dialogi puhelimessa, joka soveltuu loistavasti Takenin trailerispiikiksi.
Lisäksi huomasin, että Luc Besson ei ole vielä menettänyt kykyään muuntautua käsikirjoittamisessa, sillä tämä tiivistunnelmainen trilleri ei ole ihan mikään tavallinen draamaelokuva, jollaisia Luc Besson yleensä tekee, mutta tämä onkin enemmän Jenkki -kuin Ranskalaiselokuva.
Huonoina puolina tässä elokuvassa oli omaperäisen musiikin puute ja Maggie Gracen roolihahmo, joka vaikuttaa enemmän vammaiselta, joka on nähyt perunan. Kuin etukenossa juoksenteleva kana, on Kim lievästi ärsyttävä hahmo. Onneksi hän on suurimman osan elokuvasta poissa kuvista.

Tähdet: ****

Movie update 10.11.2012

Kävin tuossa viime viikolla kirppariraidilla ja voi prkl, kun piti jo aikaisemmin tehdä tämä justku, muttakun en muistanut.
Tosiaan kävin kirpputorilla tilillä muhkeat kolmekymmentä euroa ja päädyin -yllätys yllätys - ostamaan elokuvia ja olen ihan tyytyväinen siihen, mitä sain.

En ole ennen nähnyt näitä elokuvia, joten eiköhän ole minun aika nähdäkkin, kun kerta olen SH -fani.

Häpeillen myönnän, että en ole ennen omistanut tätä kyseistä elokuvaa, mutta olen nähnyt sen ja leikkausjälki on aivan mahtavaa tämän elokuvan kohdalla.

Muistin, että olen kuullut tästä kulttielokuvasta jostakin ja ajattelin, että Fuck this! I'll buy this one!

Ja nyt kun tänään kävin vielä Prismassa päätin, että nyt ostan sen elokuvan, jota olen katsellut pitkän aikaa. Elokuvakeräilijöille pitää määrätä laki, joka kuuluu jotenkuten näin:

"Jos ole päättänyt ostaa jonkun elokuvan, älä katsele enään muita elokuvia."

Musiikin Luomaa: Ohjaajat ja säveltäjät

Monilla ohjaajilla synkaa hyvin vain yhden säveltäjän kanssa. Heidän yhteistyönsä on miltei aukotonta ja on suuri sääli, jos ohjaaja joutuisi käyttämään toista säveltäjää musiikissaan. Se yhteistyö, joka verhoaa näitä pareja, on joskus jopa aivan maaginen. Parhaana esimerkkinä tästä olisi varmaankin Sergio Leone ja Ennio Morricone. Tämän parin yhteistyönä ollaan luotu sellaiset klassikot, kuin Ecstasy of Gold ja The Man with the Harmonica.
Tähän ajattelin listata muutamia loistavia ohjaaja-säveltäjäpareja, jotka osa on valtavirralle erittäin tunnettuja ja osa vähän tuntemattomampia.

Se on...

Kirjoittajan Päiväkirjan Ohjaajat ja Säveltäjät

Aloitetaan Euroopan mantereelta. Italiasta jos ollaan tarkkoja.

Dario Argento ja Goblin

Tämä pari loi mainiot musiikit mm. Suspiriaan. Italialaista progea soittava Goblin oli vain nokkela veto Dario Argentolta. Musiikit tuntuvat sopivan mitä loistavimmin elokuvien tunnelmaan, jota Argento välittää elokuvissaan. Suspiria ei ole kuitenkaan ainoa elokuva, johon Goblin on tehnyt musiikin. Muita yhteistyön hedelmiä ovat mm. Deep Red (Verenpunainen kauhu), Tenebre (Pelkoa ei voi paeta) ja Phenomena.

Luc Besson ja Èric Serra

Tämän dynaamisen duon siemenistä kylvettiin siemenet, joista syntyivät musiikit kaikkiin Luc Bessonin elokuviin, paitsi  Angel-A:han. Tämän yhteistyön tuotokset muistuttavat hyvin paljon niitä rentoutuslevyjä, mitä näkee uranaisten kirjahyllyssä. Pehmeää ja rentouttavaa, joka taasen ruokkii mitä parhaiten Luc Bessonin elokuvien hahmoja, sekä maailmaa.

Halloween Special: Ikimuistoisimman kauhuelokuvakohtaukset

Ajattelin, että tänään voisi tehdä jotain speciaalia, joten ajattelin, mikä olisi niin minulle, kuin teillekkin hauskaa ja tulin siihen johtopäätökseen, että voisin tehdä halloweenin kunniaksi listan muutamasta ikimuistoisesta kauhuelokuvakohtauksesta.
Tietysti on olemassa niin maan perkuleesti kaiken maailman tappomontaaseja, joissa jotkut lykkäävät perä perään sitä, kun Kruegerin Frederik ja Jason "Demoni" Voorhees lahtaavat porukkaa, mutta se ei ole se suunta, mihin itse ajattelin mennä, vaan kerään muutamia kohtauksia, joilla on oma vaikutuksensa populaarikulttuuriin ja kauhuelokuvafaneihin.
Kauhuelokuvien kohtaukset voivat olla pelottavia tai jopa koomisia tai muuten vain mahtavasti toteutettuja. Tässä listassa on vähän kaikkia niitä ja ehdottaa saa muitakin kauhuelokuvakohtauksia.

Aloittakaamme.

Evil Dead II - Hand Scene (1987)

Pitääkö sitä enempää kerota, mistä tässä kohtauksessa on kyse? Ashin riivattu käsi rupeaa vittuilemaan ja mitä silloin pitää tehdä? Näyttää sille, kuka on pomo!

Tappajahai - Ensimmäinen uhri (1975)

Kuinka moni ihminen ei uskaltanut mennä uimaan Jawsin jälkeen? Voin kertoa, että minä en ainakaan. The hell with it! En uskaltanut edes käydä vessassa kahteen viikkoon sen jälkeen, kun olin nähnyt Tappajahain!

 Frankenstein - "It's Alive!" (1931)

Yritin tosissani laskea, montako eri parodiaa tästä kohtauksesta on tehty, enkä päässyt lopputulokseen, sillä tällä kohtauksella on ollut niin suuri vaikutus populaarikulttuuriin, että se saa jopa "Here's Johnny!" -kohtauksen kalpenemaan.

Kun kerta puhuttiinkiin "Here's Johnny":sta niin...

Hohto - "Here's Johny!" (1980)

 Puhuin tästä jo ensimmäisessä ikimuistoiset -kirjoituksessa, mutta tuonpa sen esiin uudestaan. Toinen parodisoitu kohtaus, niinkuin koko elokuva ylipäätänsä. Kirves, kauhuelokuva ja Jack Nicholson hulluna. Voiko enempää pyytää?

Ihmissusi Lontoossa - Transformation scene (1981)

Tämä kohtaus aiheuttaa ylimääräistä ärsytystä minussa. Ei kohtaus itsessään, vaan se, miten sitä kohdeltiin aikoinaan. Suomessa myydyissä VHS -versioissa poistettiin tämä kohtaus, koska sitä pidettiin liian raakana.
Vähän stooria, miksi patoutumani tätä kohtaan.
Olin juuri menossa kaverini luoksi yöksi. Oli synkkä syysilta ja olin jotain siinä kymmenen paikkeilla. Kaverillani oli VHS -nauhuri, sekä myöskin PlayStation 2, mutta olimme päättäneet katsoa Ihmissusi Lontoossa, jonka kaverini oli löytänyt VHS -versiona kellaristaan. Joten istuimme ja katsoimme American Werewolf in Londonia kaverini pienestä televisiosta ja pidimme siitä erittäin paljon. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin, että elokuvassa oli myös tuollainen muuttumiskohtaus ja olin aivan äimän käkenä, sillä en muistanut nähneeni sitä aikoinaan. Sitten tajusin, että kohtaus oli leikattu VHS -nauhalta.

Carrie - Bucket of Blood (1976)

Koulukiusattulle Carrielle tehdään tansseissa jekku, nimeltä Bucket of Blood ja Carrie kun omistaa yliluonnollisia kykyjä, kostaa muille. Bucket of Blood on erittäin hyvä esimerkki hyvin tehdystä kohtauksesta. Todella hyvin tehdystä.

Alien - Chestburster (1979)

Se, mikä tekee tästä kohtauksesta niin erikoisen, on se, että näyttelijöille ei kerrottu, mitä kohtaus pitää sisällään ja sen takia reaktiot näyttävät niin aidoilta."Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."

Night of the Living Dead - "They're coming to get you Barbara!" (1968)

Mikä loistava aloitus koko Zombiegnerelle. Kuka ei voisi rakastaa elokuvaa, joka ei rakentele turhia, vaan hyppää itse asiaan? Minä ainakin rakastan.

Ja listamme huipentuu viimeiseen kohtaukseen:

Psyko - Shower Scene (1960)

Tämä kohtaus sai ilmestyessään ihmiset pelkäämään suihkussakäyntiä, ihan kuin Jaws sai ihmiset pelkäämään mereen menoa. Kaikki toimii, kuin kello tässä kohtauksessa. Musiikki, leikkaus ja kameratyö tekevät tästä karmivan kohtauksen, joka rakentaa sopivissa määrin, eikä lopulta sorru heikkoon tai liian räväkkään jumpscareen. Täydellisyyttä.