Näytetään tekstit, joissa on tunniste soundtrack. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste soundtrack. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Lempitunnareita: GTA Series

Jokaiselle "taiteen" ja viihteen lajille on oma pahanilmanlintunsa, jonka katsotaan turmelevan nuorisoa. Yhteistä näille kaikille on se, että ne eivät turmele niin paljoa, kuin luulisi. Musiikissa 1900 -luvun alkupuolella se oli Blues, 50 -luvulla Rock'N Roll (Elvis Presley), 60 -luvulla Beatles, 70 -luvulla mm. KISS, Led Zeppelin ja Black Sabbath aiheuttivat pahennusta ja 2000 -luvulla suurimmaksi taitaa nousta Lady Gaga. Elokuvissa niin tapahtui mm. Romeron zombielokuvissa, Kummisedissä ja jopa Monty Pythonin Brianin elämässä. Maailman jokaisessa viihteen eri muodossa on oma pahanilmanlintunsa, joita jokainen kukkahattutäti koittaa vastustaa kynsin ja hampain, mutta aiheuttavat vain vouhotuksellaan lisää suosiota.

Mitä peleihin tulee, se taitaa olla Grand Theft Auto -sarja, joka on aiheuttanut pahennusta maailmalla. Häikäilemätön, raaka ja kohua aiheuttava. Monesti olemme saaneet kuulla maailmalta siitä, kuinka esim. San Andreas on innoittanut joukkoa ihmisiä ryhtyä total rampageen ja tappaa viattomia ihmisiä. Sitten alkaa kohu siitä, pitäisikö pelit pistää kieltoon, niinkuin tehtiin Sieppari Ruispellon kohdalla. Sehän kirja innoitti John Lennonin murhaamiseen. Right?
Totuus on kuitenkin siinä, että nämä ovat individualisteja, eivätkä edusta koko massaa ja useimmiten he ovat aikuisia, eivät lapsia, jotka eivät tajua toden ja tarun eroa. Kyllä itsekkin muistan, kuinka leikittiin Virontörmänkadun pihoilla San Andreasta, vaikka oli 30 astetta pakkasta. Kyllä silloin jo erotti sen, että ei sitä voi mennä pitkin katuja piesten hampaita kurkkuun jokaiselta vastaantulijalta.
Jos GTA:t pitäisi kieltää, koska se on provokatiivinen, niin sitten pitäisi kieltää myös kaikki Mikki Hiiren dekkarit, Turtlesit ja NHL -supertähdet, koska ne provosoivat minua ja monia muita lapsia nuoruudessamme. Oikeasti räiskintäpelien pelaaminen ei eroa mitenkään lasten pyssyleikeistä. Ihan yhtälailla lapsi voi kuvitella puu -tai vesipyssyllä leikkimisen jälkeen voivansa mennä kellotorniin ja ampua ihmisiä.



Jos nyt palataan GTA -peleihin, niin Dan -ja Sam Houser ovat tehneet loistavaa työtä pitäessään GTA -sarjan niin tuoreena. GTA III oli varsinainen jymymenestys, mikä jätti täysin varjoonsa samana vuonna julkaistun, melkein yhtä hyvän pelin, Mafian. Se oli brutaali ja raaka. Samalla se oli hyvin vaikea. Ainakin minulle. Olin siihen aikaan 7-9 -vuotta. Ja kyllä. Pelasimme GTA III:sta. Melkein heti vuosi sen jälkeen ilmestyi oma suosikkini GTA Vice City. Mutta nyt niihin tunnareihin.
Tunnusmusiikki on ollut aina olennainen osa Grand Theft Autojen maisemaa ja usein se on maalannut kuvan pelin aikakaudesta, kuten Vice City 80 -luvun Miamista ja San Andreas länsirannikon mustista veljistä 90 -luvulla.

Sivutan tässä listassa nyt ensimmäiset 2 GTA -peliä ja muutamia pelejä, jotka en katso kuuluvaksi GTA -jatkumoon / En ole pelannut.

GTA III



Tämä oli ensimmäinen 3D GTA ja se näytti kaikkien GTA -pelien tulevan suunnan. Peli alkaa Liberty Citystä (esikuvanaan New York), jossa pelin ilmestymisen aikoihin nimettömänä pysyvää Claudea ollaan viemässä vankilaan pankkiryöstöstä. Hänet vapautetaan ja hänen on pakko nousta rikollisportaat taas kokonaan ylös suorittaen tehtäviä.
Metacriticin mukaan GTA III ja Tony Hawk Pro Skater 3 ovat molemmat tasapisteissä 97 -pisteellä ja ovat kaikista PS2 -peleistä parhaiten arvostellut.
Musiikki on sinänsä hieman imenyt vaikutteita Taksikuskista, koska musiikki sinänsä jazzahtavaa. Se kuulostaa myös groovaavalta ja siinä on itämaalainen tunnelma. Kuten pelin päähenkilö, pidetään musiikkikin nimeämättömänä.



GTA: Vice City

Okei, nyt on kyseessä oma suosikkini. Olen aina ollut 80 -luvun fani. Miami Vice - Voi kyllä. Scarface - Hell Yeah you cockroaches! Ja se siirtyi sitten mukana tähän peliin.

Tommy Vercetti on psykopaattinen mafian hitman, joka juuri vapautuu vankilasta ja rupeaa suunnittelemaan kostoa huumediilin mentyä pieleen. Hän rakentaa rikosimperiuminsa, joka on nimetty nerokkaasti Vercetti Crime familyksi, autoilla ja huumeilla + muilla rikollisilla toimilla. Lopulta Tommy saa kostonsa Sonnyn, hänen entisen työnantajansa, hyökättyä hänen kartanoonsa.
Vice Cityn tunnelma on loistava. Se on imenyt vaikutteita Scarfacesta ja Miami Vicesta. Se kertoo hyvin, minkälaista meininki oli aikoinaan Miamissa juppikesteissä.
Se mikä tässä pelissä ärsyttää, että this motherfucker can't swim! Et pysty uimaan tässä pelissä ja hyvä ettet huku sillon, kun vesi ylttää lantiolle.
Musiikki, kuten peli muutenkin, on imenyt vaikutteita paljon 80 -luvulta.



GTA: San Andreas

Seuraavaksi Houserin veljekset siirtyivät 90 -luvulle ja ottivat teemakseen EastSide-WestSide -kamppailun ja paikaksi San Andreaksen kaupungin, jonka kaupunginosat perustuvat löyhästi oikeisiin kaupunkeihin. Los Santos (Los Angeles) San Fierro (San Francisco) ja Las Venturas (Las Vegas). Päähenkilönä on musta jengiläinen ja Houserin veljekset ottivat vapauden tuoda enemmän syvyyttä päähahmoon ja tarinaan.



Carl "CJ" Johnson palaa takaisin San Andreakseen, ottaakseen osaa äitinsä hautajaisiin. Sitten lopputarina on sitä samaa. Jengisotia, rikollisia touhuja, päähahmon omien ongelmien kanssa painimista jne.
Tässä pelissä on paljon tehtävää, jossei jaksa tehdä tehtäviä alituiseen ja se aiheutti meidän piireissämme sen, että tehtävät olivat toissijaisia. Tärkeintä oli, että saimme elää uutta elämää, elämässä. Painojen nosteleminen, hiustyylin vaihtaminen, tappelun opetteleminen ja tietysti ihmisten pieksentä olivat miltei tärkeämpiä, kuin itse pelaaminen. San Andreas oli itsessään jo loistava peli, joka on saanut paikan monien ihmisten suosikkina kaikista GTA -peleistä. Sen tunnusmusiikki tunnistetaan ympäri maailman ja se onkin yksi kaikkien aikojen parhaista pelitunnereista.



Seuraavaksi hyppäämme Liberty City Storiesin ja Vice City Storiesin yli, koska en ole pelannut niitä, enkä itse asiassa katso niiden oikein kuuluvan GTA -jatkumoon.

GTA IV

Seuraavaksi oli aika siirtyä pikkuhiljaa itään päin. Kuvainnoillisesti siis. Houserin veljekset ottivat vielä lisää vapautta ja toivat Niko Bellicin hahmoon ennennäkemätöntä syvyyttä, kyynisyyttä ja sympatiaa. Päähahmona toimii, mitä oletettavimmin Serbialainen, sotaveteraani nimeltä Niko Bellic, joka tulee Amerikkaan etsimään vaurautta, parempaa elämää ja ennenkaikkea vapautta. Samalla hän hakee kostoa ihmisille, jotka ovat pettäneet hänet sodan aikana (viittaus Jugoslavian sotaan). Nikosta on vaikea erottaa, tuliko hän Amerikkaan pelkästään koston, vai hänen serkkunsa Romanin kertomien tarinoiden, joiden todenperäisyys vastaa Findancen uutiskynnystä, johdosta.


GTA IV poisti kaiken huumoripitoisen ja korvasi sen suurella määrällä draamaa, mikä vaikutti erittäin hyvältä tuulahdukselta GTA -sarjaan. Se syvensi protagonistia ja pisti ihmiset miettimään, kuinka onnekkaita he ovat, kun heillä on vapaus tekemättä mitään.
GTA IV on myös hieno moraalisesti. Voit päättää, haluatko kännien jälkeen ajaa varmasti autolla, vai ottaa taksin. Lisäksi IV:ssä on joukko moraalisia päätöksiä. Tasaisin väliajoin tulee päättää, kuka saa elää ja kuka kuolla. Kummallakin on omat etunsa, mutta ihminen itse saa päättää miten päin haluaa asian tehdä.
Peli myös painii suurten aiheiden, kuten koston ja rahan kanssa. Pidän GTA IV:stä todella paljon ja pitäisin sitä parhaana GTA pelinä ikinä, mutta on vain yksi pieni asia:

Kontrollit.

En sano, että key mapping on huono, mutta tarkoitan hahmojen ja erityisesti autojen ohjattavuutta. Tuntuu siltä, että jokainen auto iippaa kurvissa ja vaatii todellisia hermoja, että oppii ohjaamaan mitään.
Lisäksi pelimaailma on huomattavasti pienempi, mutta alueella jokaisella kadulla on nimi,eikä ole paljoa turhaa maastoa, kuten peltoja tai metsää.

Puhelimen käyttö on kiva lisä ja sitä onkin hauska modifikoida omanlaiseksi. Lisäksi pelissä ei onneksi ole juurikaan haastavia tehtäviä. Kai pelintekijät tiesivät, kuinka haastavaksi olivat kontrolleja tekemässä ja kaikki tehtävät menevät läpi viimeistään neljännellä yrittämällä.

GTA IV:n soundtrack on hyvin paljon itäeurooppalaisvaikutteinen ja pidänkin sitä parhaimpana GTA -tunnarina ikinä. Lisäksi pidän Niko Bellicin hahmoa parhaimpana pelihahmona ikinä.



GTA V:tä odotellessa...



BTW. Huomasitteko tuon pummi-Bellicin tuoss 00:58 kohdassa?

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Lempitunnareita: Batman (1989)



The Batman -elokuva oli yksi tärkeimmistä supersankarielokuvista omassa pienessä lapsuudessani. Näin sen enimmäisen kerran ollessani jotain siinä 9-11 ja vaikka kaksi ensimmäistä Spider-Man -elokuvaa oli jo ilmestynyt, oli Batman paljon parempi. Paljon, paljon, paljon parempi. Tiedän, se oli k-15 siihen aikaan (nykyään k-16), mutta se oli vain hienoa katsoa sitä. Varsinkin, kun se tuli tv:stä ja se tallennettiin VHS -nauhalle ja sitten saatiin kavereiden kanssa katsoa koko elokuva alusta loppuun kotisohvalla. Oli se aika siistiä. Varsinkin Jack Nicholsonin roolisuoritus oli hienoa katseltavaa. En usko, että Heath Ledger, vaikka mahtava olikin, pääsi lähellekkään sitä samaa suoritusta, minkä Jack Nicholson teki. Muutenkin, tuntuu siltä, että Batman on ainoa supersankari, josta on saatu ikinä kunnollisia elokuvia tehtyä. On meillä Spider-Man ja Teräsmies, jotka ovat molemmat mahtavia elokuvia, mutta on myös huonoja elokuvia: Ghost Rider, joka ei vastannut odotuksia, mutta sai silti jatko-osan ja Daredevil. Näin mainitakseen molemmat yksistä omista suosikkihahmoista, jotka olivat valkokankaalla pettymyksiä (Mukaanlukien Catwoman, joka ei ole ikinä ollut suosikkini). Sitten on vielä Tuomari -elokuvat (3), joista oma suosikkini on 2004 -vuoden versio, pääosissa Thomas Jane, mutta ei saanut kriitikkoja tai faneja puolelleen niin helposti.
Paljon on tehty elokuvia sarjakuvista:
- Fantastic Four
- Captain america
- The Watchmen
- The Spirit
- X-Men
- Blade
- Iron Man
- The Avengers
- Hulk
Lista jatkuu melkein loputtomiin.
Kuten sanoin, Batman on ehkä näistä parhaiten onnistuttu tekemään. Onhan alkuperäisessä, Tim Burtonin, elokuvasarjassa sellainenkin elokuva, kuin Batman & Robin, joka oli, miten sen nyt sanoisi, ei ihan odotusten mukainen. Se päätti alkuperäisen 80 -luvun lopun ja 90 -luvun keskivaiheille kestäneen Batman -sarjan, joka alkoi uudestaan vasta, kun Cristopher Nolan teki uuden elokuvan, Batman Begins, vuonna 2005 ja sitä seurasi Yön Ritari, jota seuraa nyt 2012 heinäkuussa ilmestyvä, uusi Batman, The Dark Knight Rises.

Jos palataan takaisin vuoteen 1989. Ainoat Batman -versiot, olivat 60 -luvun kököt slapstick -komediat. Sitten tulee Tim Burton, joka tekee Batmanistä omanlaisensa. Tutun Tim Burtonmainen. Synkkä, ihmismieltä pohtiva ja ristiriitaisia ja omituisia hahmoja sisältävä elokuva. Voisin sanoa, että se oli ensimmäinen kassamangeetti supersankarielokuvien saralla. Vuoden 1989 Batman määritteli sen, kuinka myöhemmät Batman -elokuvat tai kaikki muutkin supersankarielokuvat tehtäisiin. Ja kuten aina, oli musiiki suuri osa tätä elokuvaa. Se on ehkä kaikista mieleenpainuvin tunnusmusiikki kaikista Marvelin tai DC comicsin sarjakuviin perustuvista elokuvista.




Ja voi pojat sitä nostalgiatrippiä ja sitä kylmien väreiden määrää, kun kuulen tämän tunnusmusiikin.
Toinen juttu. Olen tässä katsonut nyt joitakin vanhoja kauhuelokuvia, joihin lukeutuu mukaan The Wolf Man vuodelta 1941. Ja sen yhden kohtauksen musiikki tuntuu kumman tutulta. Hmm...


http://www.youtube.com/watch?v=p2PsmC6wq-I&t=6m34s
Ja vertailun vuoksi, jos ei jaksa painaa linkkiä, niin:

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Lempitunnareita: The Boondock Saints





And shepherds we shall be,
For Thee, my Lord, for Thee.
Power hath descended forth from Thy hand,
That our feet may swiftly carry out Thy command.
So we shall flow a river forth to Thee
And teeming with souls shall it ever be.
In nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti.
                                                  - McManusien sukurukous elokuvasta The Boondock Saints

The Boondock Saints... Ah! Mikä ihana vertaus tuolle kriitikoiden aliarvostelemalle elokuvalle. Vaikka katsoisittekin Rottentomatoes.comista tämän elokuvan surkeaksi, niin sitä se ei todellakaan ole. Se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen ikinä nähnyt. Sen näyttelijäsuoritukset, idea, musiikki, käsikirjoitus, kaikki se on mitä mainiointa. Eniten tässä elokuvassa pidin sen Irlantilaistyylisestä tunnusmusiikista. Jeff Danna on todellakin onnistunut tämän elokuvan musiikin kanssa ja kappale, joka soi alussa, auttaa liimaamaan ruudun ääreen katsomaan tätä elokuvaa. 

Jaa mistä elokuva kertoo? No, minäpä sanon:

Elokuva kertoo kahdesta Bostonissa asuvasta irkkuveljeksestä, Connor (Sean Patrick Flannery) ja Murphy (Norman Reedus) McManuksesta. He työskentelevät teurastamolla ja ovat iltaisin juomassa kantapaikassaan. Normaalia Irlantilaiselämää siis. He ovat molemmat syvästi uskonnollisia heidän isänsä kasvatuksesta johtuen.
Eräänä päivänä veljekset sitten tappavat itsepuolustukseksi kaksi venäläiseen mafiaan kuuluvaa rikollista. Murhaa lähetetään tutkimaan FBI:n järjestäytyneeseen rikollisuuteen erikoistunut agentti Paul Smecker (Willem Dafoe aina yhtä hyvänä näyttelijänä).
Veljekset saavat eräänä yönä näyn, joka käskee heitä tappamaan kaikki rikolliset maan päältä. Veljekset uskovat sen olevan käsky jumalalta ja alkavat toteuttamaan näyn käskyä. Pian mukaan liittyy mafian pettämä, funny maninä tunnettu Rocco (David Della Rocco). Pian heidän perässään onkin sitten Smecker ja Bostonin poliisivoimat.
The Boondock Saintshan ei ole juoneltaan mikään maailman rikkain elokuva, mutta se on erittäin hyvin toteutettu. Ja hyvin paljon siinä on musiikilla näppinsä pelissä.