Nyt, alkakoon uusi putki kirjoituksia ja tehkäämme se niin, että katsastamme siinä kaikkien aikojen parhaimpia tv-tunnareita vuosien varrella. Keräsimme ystäviemme kanssa näitä tunnareita tässä viikon aikana ja niitä tuli niin paljon, että päätin tehdä näistä oman sarjansa "Musiikin luomaa"-kirjoituksiin.
Joten, mitkä ovat parhaimmat 60-luvun tv-tunnarit? Noh, jatka lukemista.
Huomioikaa seuraava: Tämä ei ole "Parhaimmat TV-sarjat"-kirjoitus tai "Nostalgisimmat TV-sarjat"-kirjoitus. Listaan vain ne tunnusmusiikit, jotka ovat jääneet parhaiten minun ja monien muidenkin ihmisten mieleen.
Parhaat TV-tunnusmusiikit 1960-luvulla:
Aloittakaamme ehkä kaikista tunnetuimmalla:
Batman
Ette voi kieltää, etteikö tämä olisi kenties kaikkien aikojen tunnetuin supersankaritunnusmusiikki. Jopa pikkulapset nykyaikanakin tunnistavat tämän tunnusmusiikin, vaikka eivät olisi nähneet koko sarjasta yhtäkään jaksoa! Se on vain niin muistettava.
Itse tv-sarja on kulttiklassikko Batman-fanien keskuudessa. Ei ehkä kaikkien aikojen paras Batman adaptaatio, mutta silti yhtä viihdyttävä.
Dr.Who
Dr.Who on Star Trekin jälkeen suurin kultti-ilmiö ikinä. Se tutustutti meidät mitä erikoisimpiin rotuihin ja kummallisimpiin juoniin. Käsikirjoittajat jopa onnistuivat naamioimaan alkuperäisen Dr.Whon lähdön sillä, että Dr.Who kuolee ja syntyy uudestaan. Ja sillä, he varmistivat sarjan kiinnostavuuden. Ja tunnari videoineen tulee aina olemaan klassikko, jota parodisoidaan aina ja ikuisesti.
Star Trek
Mitä Star Trekistä voidaan sanoa, mitä ei ole jo sanottu? Se on suurin kultti-ilmiö ikinä! Se tunnistetaan kaikkialla maailmassa ja sarjan jakson näkeminen kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Star Trekin lore on suurempi, kuin useissa muissa fantasia/sci-fi tuotoksissa. Itse asiassa, Star Trekin lore on yhtä suuri, kuin JRR Tolkienin Keski-Maassa! Kaikkine rotuineen, kaikista tunnistettavimmin Kliong, jolle on oma kielensä ja sanakirjansa, ja historioineen. Kaikki henkilöt alkuperäisestä sarjasta ovat ikimuistoisia. Erityisesti Spock ja kapteeni Kirk. Sen taistelukohtaukset eivät saata olla kaikista parhaimpia, mutta ne ovat camp-materiaalia parhaimmillaan. Mitä mieltä olen uudesta sarjasta ja uusimmista elokuvista? The Next Generationista voin vain sanoa saman, mitä Wayne sanoi:
"Useissa asioissa se on ylivertainen, mutta ei ikinä yhtä tunnistettava, kuin alkuperäinen."
Ja uusimpia elokuvia en ole viitsinyt vilkaista.
Sitten jotain aivan muuta:
Rawhide
Clint Eastwood nuorena, lännensarja ja ikimuistettava tunnari, voiko enempää pyytää? Rawhiden tunnari on useimmille tunnettu suurimmaksi osaksi Blues Brothersin versiosta ja se onkin alkuperäisen jälkeen paras versio, mutta ei tule ikinä ylittämään alkuperäistä tunnaria. Jokainen lause, jokainen nuotti, ruoskanisku, huudahdus ja hokema "rolling, rolling, rolling" on syöpynyt jokaisen ihmisen mieleen yhtenä parhaimmista tunnareista, mistä lännnensarja on saanut nauttia.
Bonanza
Musiikki alkaa soimaan, kartta palaa ja kitara alkaa näppäilemään tuttuakin tutumpaa tunnusmusiikkia. Se on Bonanza! Rawhiden lisäksi tunnetuimpia lännensarjoja ikinä. Itse tunnusmusiikki saattaa olla innoituksen lähde Ennio Morriconen Dollaritrilogian musiikkeihin, mutta nyt mietin vain ääneen.
Vaikka kaksi edellämainittua sarjaa ovatkin alkaneet jo vuonna 1959, lasken ne silti mukaan 60 -luvun listaukseen.
Myrskylinnut
Kuka ei olisi katsonut aikoinaan Myrskylintuja? Tarkoitan, se on lasten ja aikuisten suosikki, koska se putoaa lastenohjelman ja live-action-sarjan väliin. Itse katsoin ainakin tätä sarjaa, kun olin natiainen, sillä se oli vain niin mahtava. Ja varmaan tuotantoarvoltaan halvempi, kuin aito live-action-sarja. Katsokaa nyt noita räjähdyksiä! Eihän tv-sarjalla 60 luvulla voinut olla varaa tehdä tuollaisia oikeassa mittakaavassa.
Vaarallinen tehtävä
Vaarallisen tehtävän tunnusmusiikki on ihan yhtä ikimuistoinen, kuin James Bondin tunnusmusiikki. Oikeastaan koko tv-sarja oli kuin James Bond pienemmässä koossa tv-sarjaan sopivassa. Lopulta Vaarallinen tehtävä sai vuonna 1996 tunnustuksen, jonka se ansaitsi, kun Mission Impossibe -elokuva ilmestyi ja sen tunnusmusiikki on vieläkin menevämpi, mutta teknovivahteet miltei pilaavat koko tunnusmusiikin, mutta se on silti mahtava ja viestittää, että Shit is About to Blow Up!
The Addams Family
Kuka ei olisi kuullut tätä musiikkia joskus? Se on yksi tunnistettavimmista ja tarttuvimmista musiikeista koskaan. Olen tosissani. Katselet tv-sarjaa muutaman jakson ja tämä musiikki jää soimaan päähäsi kolmeksi päiväksi. Ensimmäiset kaksi päivää se on ihan kivaa, mutta lopulta se alkaa ärsyttämään toden teolla. Ja sitten saattaa tapahtua niin, että ihan ilman syytä, tämä musiikki alkaa soimaan päässä, vaikka ei olisi katsellut koko sarjaa moneen kuukauteen! Sama juttu Bostonin More than a Feelingin kohdalla. Kävelet kadulla huolehtien omista asioista ja äkkiä:
"More than a feeling (More than a feeling) When i hear that old song they used to play (More than a feeling) etc...
Silti, musiikki on mahtavaa kuunneltavaa. Itse tv-sarja oli periaatteessa koko perheelle tarkoitettua päiväohjelmaa, mutta kyllä sitä katselee, kun ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Nämä boksit ovat sopivasti alennuksessa tällä hetkellä kaikissa anttiloissa. Kympillä mukaasi lähtee yksi tv-helmistä!
Me Hirviöt
Kaiken kaikkiaan hyvin samantapainen sarja, kuin The Addams Family, mutta ei yhtä muistettava ja nykyään niin tunnettu. Kitarakomppi ja torvet silti ovat kuuntelemisen arvoisia. Tämä ei ehkä jää yhtä helposti päähäsi soimaan, kuin yllämainittu, mikä saattaa olla hyvä, sillä kun tämän kuulee piiiitkän ajan jälkeen, niin muistuu mieleen ne hetket, kun on tätä tv-sarjaa katsellut.
Twilight Zone
Twilight Zone, paremmin tunnettu suomeksi nimellä Hämärän rajamailla. On yksi kauhu-, sci-fi- ja fantasiasarjojen ja elokuvien ystävien suosikkeja 60-luvulta. Se yhdisteli onnistuneella tavalla näitä kolmea elementtiä ja toi ne meille hieman koomiseen muotoon väännettynä. Tunnusmusiikkikin yhdistelee näitä kolmea lajityyppiä ja tekee siittä yhden hämärimmistä tunnareista ikinä. Hämärän rajamailla.
Siinä oli suurin piirtein kaikki TV-sarjat 60-luvulta, josta minulla on sanottavaa. Ensi kerralla menemme 70-luvulle ja tarkistamme tuon aikakauden parhaimpia tv-tunnareita.
Monilla ohjaajilla synkaa hyvin vain yhden säveltäjän kanssa. Heidän yhteistyönsä on miltei aukotonta ja on suuri sääli, jos ohjaaja joutuisi käyttämään toista säveltäjää musiikissaan. Se yhteistyö, joka verhoaa näitä pareja, on joskus jopa aivan maaginen. Parhaana esimerkkinä tästä olisi varmaankin Sergio Leone ja Ennio Morricone. Tämän parin yhteistyönä ollaan luotu sellaiset klassikot, kuin Ecstasy of Gold ja The Man with the Harmonica.
Tähän ajattelin listata muutamia loistavia ohjaaja-säveltäjäpareja, jotka osa on valtavirralle erittäin tunnettuja ja osa vähän tuntemattomampia.
Se on...
Kirjoittajan Päiväkirjan Ohjaajat ja Säveltäjät
Aloitetaan Euroopan mantereelta. Italiasta jos ollaan tarkkoja.
Dario Argento ja Goblin
Tämä pari loi mainiot musiikit mm. Suspiriaan. Italialaista progea soittava Goblin oli vain nokkela veto Dario Argentolta. Musiikit tuntuvat sopivan mitä loistavimmin elokuvien tunnelmaan, jota Argento välittää elokuvissaan. Suspiria ei ole kuitenkaan ainoa elokuva, johon Goblin on tehnyt musiikin. Muita yhteistyön hedelmiä ovat mm. Deep Red (Verenpunainen kauhu), Tenebre (Pelkoa ei voi paeta) ja Phenomena.
Luc Besson ja Èric Serra
Tämän dynaamisen duon siemenistä kylvettiin siemenet, joista syntyivät musiikit kaikkiin Luc Bessonin elokuviin, paitsi Angel-A:han. Tämän yhteistyön tuotokset muistuttavat hyvin paljon niitä rentoutuslevyjä, mitä näkee uranaisten kirjahyllyssä. Pehmeää ja rentouttavaa, joka taasen ruokkii mitä parhaiten Luc Bessonin elokuvien hahmoja, sekä maailmaa.
Rakastan käydä Clas Ohlsonilla. Sieltä löytyy aina kaikkea kivaa ja mukavaa. Varsinkin tämän liikkeen teknologiaosasto on mahtava, koska se omistaa paljon halpoja ja hyvin toimivia johtoja sun muuta kaikkea kivaa. Usein tulee ostettua sieltä paljonkin kaikkea, tarvitsin tai en. Myöhemmin tuotteet ovat osoittaneet itsensä tarpeelliseksi.
Tänään kävin katselemassa läppäriini uutta laukkua ja vaikka liikkeestä ei löytynytkään mieleistä laukkua, tarttui sieltä mukaan toiset kuulokkeet. Mikrofonilla varustettuna ja peliasetuksilla ladattuna, tietysti. Eivätkä nämä maksaneet kuin kolmekymmentä euroa. Muistaakseni kuulokkeilla ei ollut edes tuotemerkkiä. Ne olivat vain Clas Ohlsonit.
Se, mikä rupesi ärsyttämään, oli se, että Clas Ohlsonilla on varmasti työntekijöiden välillä joku juoni, minkä avulla he tekevät päivistään rattoisampia. Nimittäin se tapa, jolla he ojentavat vaihtorahat. He ojentavat rahat siten, että kuitti jää kolikoiden alle.
Tällä tavalla. Ja tietysti haluaisit pistää vaihtorahat lompakkoon, koska harva meistä on Uuno Turhapuro, jolla ei ole lompakkoa, mutta et voi, koska kuitti on tiellä. Joten ainoa vaihtoehto on se, että kaadat kolikot toiseen käteen, joka itsessään todistaa olevansa erittäin hankalaa, koska toisessa kädessä on kauppakassi, jossa on mahdollisesti vain yksi tuote, mutta he kuitenkin laittavat tuotteen movipussiin. Joten lasket muovipussin kädestäsi kassalle, liutat kolikot toiseen käteesi ja laitat kolikot lompakkoon. Otat kuitin ja laitat sen lompakkoon, koska kaikilla Clas Ohlsonin tuotteilla on kahden vuoden takuu, joten kuitti on elintärkeä. Tässä vaiheessa olet jo melkein valmis, mutta siinä ajassa kiireisessä kaupungissa, kuten juuri Tampereella, taaksesi on kokoontunut hirveä lössi ihmisiä, joilla on kiire ties minne.
Sitten pääsinkin kotiin ja aloin avaamaan kuulokepakettia... Herää vain yksi kysymys: "MIKSI HELVETISSÄ NÄMÄ PAKETIT PITÄÄ OLLA NIIN HELVETIN TIUKASTI YHDESSÄ?!" Sain sormeeni haavan, kun koitin saada pakettia auki ja lopulta piti turvautua saksiin. Ja kun vihdoinkin sain paketin auki, oli edessä tämmöinen näky:
Mikä helvetin syöpäkasvain tämä luulee olevansa? Johtoa on kuin tietä Helsingissä ja kaikki on pienillä muovi/rautalangalla kiinni. Siinä kuluikin sitten mukavat viisi minuuttia, kun koitin saada kaikki auki.
Jotkut pitävät hyvänä asiana, että johtoa on pitkälti, mutta itse en pidä siitä pätkääkään. Ja kun nyt tuli tälläinen eteen, niin on varmaan pakko ruveta pitämään.
Mitä tuossa nyt on johtoa? 3 metriäkö?
Noh, ei saisi valittaa. Ääni on ihan ok ja kuulokkeissa on jonkinnäköinen vibration -säädin. En vain tiedä, mitä se tarkoittaa. Plus mikrofoni, jossa on popfilsu, joka vähentää taustahälinää.
Vaikka olenkin syntynyt 90 -luvulla. Ei se tarkoita, ettenkö olisi ikinä eläessäni pelannut NES -pelejä. Useilla vanhoilla tuttavillani oli NES olohuoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, että PS2 oli niin perkeleen kallis. Oli myös niin, että siskoni yhdellä kämppäkaverilla oli NES ja aina, kun oltiin siskon luona käymässä, niin pelattiin sitten Duck Talesia tai Super Mariota. Mutta myös se, mitä joskus pelattiin ja kirottiin sen vaikeusastetta, oli Metroid. Holy Shit tämä oli vaikea 9 -vuotiaan natiaisen kourissa. Miltei mahdoton.
Ja nyt kun olen vähän surffaillut netissä ja kuunnellut vanhoja NES -tunnareita, niin kaikki ne tukahtuneet muistot lapsuuden kulta-ajasta palasivat mieleeni. Nyt halusin vain jakaa teidän kanssanne tämän loistavan tunnusmusiikin.
Tässä seuraavassa listassa nimeän omasta mielestäni parhaimmat kauhuelokuvien tunnusmusiikit. Lisään ne sekalaisessajärjestyksessä.(!) Tarkoittaen sitä, että ne eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska on minulle liian hankalaa nimetä, mikä tunnusmusiikki on yhdeksänneksi parhain.
Olen tehnyt alkuperäisen listan paperille, josta sitten poimin pullat rusinasta. Nämä saattavat kaikki olla melko tunnettuja, koska olen niin pinnallinen luuseri, mutta kaikki ovat hyviä, sen voin luvata.
Okei, aloitetaan: Numero 23 (2007) Harry-Gregson Williams
Hei! Katso setä! Löysin Jim Carreyn vakavan elokuvan! En tiedä, onko tämä ylivoimaisen hyvä theme, mutta rakastin elokuvaa, joten lisäsin sitten tämän tänne.
Tiedän, että suuri osa ei pidä Uhrilampaita kauhuelokuvana, mutta eipä Numero 23 ole myöskään kauhuelokuva.
Howard Shore teki mielestäni erittäin hyvää työtä tehdessään Uhrilampaiden musiikkia. Se on hidas, mutta tunnelmallinen. Ja vaikka et keskittyisi niin paljon musiikkiin elokuvan aikana, tunnistat ihan varmasti tämän musiikin liittyvän Uhrilampaisiin kuullessasi viulut ja sellot.
Okei... Ei tämäkään ihan mikään suuri kauhuelokuva ole. Teille, jotka ette tiedä, mistä on kyse, niin sarjamurhaajista. Henry Lee Lucas oli yksi Pohjois-Amerikan pahamaineisimmista sarjamurhaajista, mutta tämä elokuva perustuu löyhästi itse Lucasiin.
Tämä musiikki on vähän niinkuin yhdistäisi Painaijainen Elm Streetin ja Terminaattorin tunnusmusiikkeja. Ja se on äärimmäisen lyhyt, mutta lyhyyden se korvaa laadulla ja tunnelmalla. Huomaatteko? Ei ole viuluja tai muita jousisoittimia. Se tekee tästä tunnusmusiikista niin erikoisen.
Nyt, kun kirjoitan tätä, on Perjantai kolmastoista, joten tämä sopii hyvin.
Friday the 13th loi Harry Manfredinille vielä pitkään töitä. Jopa Friday the 13th part 4: The Final Chapterin jälkeen aina Jason X:n saakka. Alkuperäinen tunnusmusiikki on kuitenkin klassikko, sekin lyhykäisyydessään korvaa pituuden laadullaan, tunnelmallaan, sekä nopeudellaan.
Tuo keskiosan kuiskaukset menevät: Ki, ki, ki, Ma, ma, ma, eli Kill her Mommy, ei chi, chi, chi, ha, ha, ha, niinkuin useimmat luulevat.
Tunnettu myös nimellä Freddy Kreuger theme. Pahaenteinen ja erittäin hyvin tunnistettava tunnusmusiikki. Varsinkin nuo rummut, jotka, elokuvan mukaisesti, kertovat unesta ja kun mukaan heitetään tuo zembalo, niin käsissämme on 18 karaatin kultaa oleva teos.
Mikään ei ole niin pelottavaa, kuin lapsen hyräily soittorasiamusiikin tahtiin. Vai?
Pakko myöntää, en tiedä, miten he ovat onnistuneet tekemään tästä näin karmivan kappaleen, varsinkin, kun siinä ei luulisi olevan mitään pelottavaa, muttakun on. En tiedä, johtuuko se itse nimestä; The Ring, vai siitä, että musiikki on hieman alavireisesti tehty. Kuitenkin. It's Scary.
Ei ehkä niin pelottava, kuin se on kaunis. Olen muutenkin aina pitänyt Philip Glassin musiikista. En usko, että Silmänkääntäjäkään olisi ollut mitään, ellei herra Glass olisi ottanut ohjia käsiinsä.
Italialainen progebändi, Goblin, pääsi tekemään elokuvahistoriaa tällä tunnusmusiikillaan. Kappale alkaa hitaasti ja totutun kauhumaisesti, mutta muuttuu kahden ja puolen minuutin jälkeen totaalisesti. Tämä on raivannut tilaa mm. The Devils Reject's:in musiikille.
Jumankauta, että oli vaikea säveltäjän nimi. Puolet kappaleen kestosta meni sen kirjoittamiseen.
Anyway.
Roman Polanskin rakastettu ja vihattu klassikko, Rosemaryn Painajainen on elokuva, joka jaksaa vieläkin kauhistuttaa, vaikka se julkaistiinkin jo vuonna 1968. Ja tämä musiikki. Kuinka et voisi rakastaa sitä? Se on myös harvinainen siinä mielessä, että siinä lauletaan, mutta ei sanoilla, vaan "lallattelulla".
Tämä, kuten monet muut kauhuelokuvien tunnusmusiikit, on pahaenteinen ja onkin antanut vaikutteita moniin muihin kauhuelokuvien musiikkeihin. Koska elokuva tapahtuu vuorella, on myös kappaleessa tuulia ja se oli hyvä veto. Tämä on jäänyt historiaan yhtenä Jack Nicholsonin parhaista rooleista (Yksi lensi yli käenpesän ja Batmanin ohella).
Voidaankohan Johnny Deppiä pitää Tim Burtonin luottonäyttelijänä. On hän sentään sen verran monissa hänen elokuvissaan esiintynyt.
Päätön Ratsumies -elokuvan tunnusmusiikki on hiljaisesta alkava nousten aina asteittain ja lopulta se iskee piikin, jonka jälkeen se hiljenee taas ja aloittaa uuden nousun. Aivan kuten krapula loiventavien jälkeen.
Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, mutta oli tämä tunnusmusiikki sen verran hyvä, että oli se pakko lisätä tähänkin. Tämän elokuvan tunnusmusiikissa on hienoa varsinkin se, että lapsikuoro laulaa tämän viulujen ja pianon säestyksellä. Rakastan elokuvaa ja rakastan tunnusmusiikkia.
Sydän alkaa hakkaamaan, kun kuuntelee tätä. Session 9 on yksi parhaimmista psykologisista kauhuelokuvista Rosemaryn painajaisen ja Inhon ohella. Se on karmiva ja niskakarvat pystyynnostattava ja musiikilla on tässäkin sormensa pelissä.
Kuulostaa paljon Manaajalta, mutta ei kuitenkaan ole. Totuttua John Carpenterin laatua. Hidas ja uhkaava, aito pelon luoja. En edes katso elokuvaa, vaan kuuntelen pelkkää musiikkia ja kylmänväreet menevät selkäpiitäni pitkin ja voin myöntää, että hieman karmaisee tämä tunnari. Tämä kappale todistaa sen, mitä olen ennenkin sanonut. Musiikki luo elokuvan sielun.
On tuo John Carpenter aika jätkä. Käsikirjoittaa, ohjaa ja tekee vielä musiikin elokuvaan. Lisäksi, että tämä musiikki on yksi maailman tunnetuimmista tunnusmusiikeista ja voisin väittää, että kuuluu kolmen parhaan tunnusmusiikin joukkoon. Pidän tästä musiikista, varsinkin, kun se on hidas ja nopea samaan aikaan.
Siinä. Siinä on lista omista kauhuelokuvien suosikkimusiikeista. Saattaa olla, että jotain jäi huomaamatta. Ja muuten, jätin Tappajahain ja Psykon pois tarkoituksella, koska ne olivat jo edellisessä Musiikin Luomaa -artikkelissa.
On aika listata muutama omista suosikkibändeistäni. Ainakin tämän metalli -ja rockmusiikin ohelta. Muusta en sitten niinkään tiedä. On todella hankalaa sijoittaa listan alapäässä olevia artisteja tiettyihin paikkoihinsa, mutta koitetaan.
Aloitetaas
Aerosmith (1970- )
Aerosmith ei ole ikinä tainnut lyödä itseään niin hyvin läpi Suomessa, kuin ehkä moni muu Hard Rock -yhtye, mutta minulle heidän groovaava ja svengaava tyylinsä on kuin sulaa kultaa. Hyvän mielen musiikkia ja välissä muutamia surullisia kappaleita, kuten Dream On.
Aerosmith perustettiin vuonna 1970 kahden yhtyeen, Chain Reactionin ja Jam Bandin yhdistyessä.
Yhtye ei alkanut samantien perustamisensa jälkeen soittamaan, vaan jäsenet polttelivat marihuanaa kämpillään ja toljottivat televisiosta The Three Stoogesia.
Aerosmithin debyyttialbumi oli niin ikään Aerosmith (1973), jonka kahdesta singlestä Dream On nousi hitiksi, ollen kuitenkin Billboard top 100 listan sijalla 59.
Aerosmith räjähti kuuluisuuteen albumillaan Toys in the Attic (1975). Levyltä hitiksi nousivat kappaleet Toys in the Attic, Walk this Way, Rag Doll ja Sweet Emotion.
Kun Aerosmithin suosio alkoi hiipumaan, pääasiallisesti liiallisesta huumeiden ja alkoholin käytöstä, tekivät Run DMC Aerosmithin kanssa oman versionsa kappaleesta Walk this way. Tämän avulla Aerosmith nousi taas kansan huulille. Ja kun Steven Tylerkin saatiin vieroituksessa kuntoon, ei bändin menolle näy loppua.
Pidän erittäin paljon myös siitä, kuinka kitara, rummut ja laulu sopivat yhteen. Kaikki on kuin monta vierekkäistä virtaa vierimässä alas kalliolta.
Van Halen (1974- )
Van Halen on vasta viimeisen viiden vuoden aikana noussut persoonallisessa rankingissani. Olen jopa tehnyt heistä esitelmän koulussa. Van Halen yhdessä Def Lepardin kanssa näytti 80 -luvun mallia ja ovatkin ehkä koko 80 -luvun Rock (ja NIMENOMAAN ROCK) -skenen tunnistettavimmat bändit.
Van Halen perustettiin vuonna 1974 veljesten, Alex -ja Eddie Van Halenin toimesta. Heidän isänsä oli musikaalinen ja soitti huilua, sekä kannusti veljeksiä musiikkiin. Kun Van Halenin veljekset löysivät viimein soittimensa, perustivat he bändinsä. Aluksi Eddie lauloi, mutta tunsi olevansa liian huono laulaja, paikalle tuli David Lee Roth, osittain myös siksi, että David omisti mixauspöydän ja veljekset saivat käyttää ilmaiseksi kyseistä vempelettä.
Aikaa kului ja bändistä tuli erittäin suosittu Kaliforniassa ja lopulta, kun vuonna 1978 ilmestyi Van Halenin debyyttialbumi, joka kantoi bändin omaa nimeä. Levy mullisti kertaheitolla sen, miten ihmiset määrittelivät rock -musiikin ja kitaransoiton. Levyllä ilmestyi yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista kitarasooloista: Eruption. Eddie Van Halenin kitaransoitto sai ihmisten montut auki. Kuinka joku voi soittaa tuolla tavalla kitaraa?
Van Halen on myynyt yksin amerikassa 10 miljoonaa kopiota. Julkaisuvuonnaan se myi jo platinaa, eikä sen jälkeen ole loppua näkynyt.
Vuonna 1984 tapahtui suuri läpimurto albumilla 1984, jonka hittisingle "Jump" julkaistiin uudenvuodenaattona vuonna 1983. Tältä albumilta pinnalle nousivat mm. "Too Hot for Teacher", "Panama" ja "Jump", joista single "Jump" on bändin tunnetuin kappale. Aika kului ja bändin jäsenet vaihtuivat suurimmaksi osaksi erimielisyyksien johdosta, mutta Van Halenin loppua ei vieläkään näy.
P.S. Eddie Van Halen hämmästytti toistamiseenkin kappaleellaan Spanish Fly, joka ilmestyi albumilla Van Halen II. Kappale on soitettu nylonkielisellä kitaralla ja yhdellä otolla. "Kappale" oli alunperin vain Eddien lämmittelyä soittamista varten, mutta kun tuottaja kuuli sen, hän halusi sen levylle.
Johnny Cash (1932-2003)
Rauha hänen sielulleen. †
Johnny Cash, eli Man in Black, on aina ollut suosikkini vanhasta 50 -luvun blues/kantri/rock'n roll -musiikista. Hänen kappaleensa kertoivat yleensä kaikesta siitä samasta, mitä kuulee kantrissa (Leave your guns at home, Highway Patrollman, I've been everywhere man) ja mitä kuulee bluesissa (Folsom Prision blues parhaimpana esimerkkinä). Lisäksi hän oli ensimmäisiä ihmisiä, joka teki livealbumin (Live At Folsom Prision, At San Quentin ja På Österåker). Nämä albumit jäivät historiaan purevasta esiintymisestä ja siitä, kuinka Cash haukkui vankilan johtoporrasta.
Johnny Cash on kotoisin Dyssesistä, Arkansasista. Hänen alkuperäinen nimensä oli J.R Cash, mutta mennessään ilmavoimiin, joutui hän muuttamaan nimensä John R. Cashiksi. Hän suoritti palvelustaan mm. Landsbergissä, Saksassa.
Palvelusaikanaan, John teki kappaleita ja vuonna 1955, Johnny Cash ja hänen kaksi kaverustaan (jotka tunnettiin nimellä Tennessee Two) levyttivät ensimmäisen studioalbuminsa, joka menestyi melko hyvin, mutta vasta, kun kappaleet "Folsom Prision Blues" ja "I Walk the Line" levytettiin, tuli Cashistä kuuluisa. Hän pääsi mukaan kuuluisaan "Miljoonan Dollarin Kvartettiin", johon kuuluivat myös Jerry Lee Lewis ja Elvis Presley.
Johnny Cashillä oli pitkään ongelmia virkavallan ja huumeiden kanssa ja hänet vieroitettiin lopulta, mutta siinä vaiheessa tuntui, että aika olisi ajanut jo hänen ohitseen, mutta Johnny Cash oli saanut paljon kirjeitä mm. Folsomin vankilasta, Kaliforniasta. Hän päätti, tuottajien ja pomojen varoituksista huolimatta, tehdä livealbumin Folsomin vankilassa. Hän teki lisäksi albumin San Quentinissä ja Österåkerissa, Ruotsissa.
Johnny Cash oli aluksi naimisissa Vivian Liberton kanssa, mutta avioliitto kaatui lopulta Johnnyn liiallisiin kiertuieisiin. Johnny Cash koitti kosia lapsuudenihastustaan, June Carteria, usein jopa kesken keikkojen, mutta June melkein aina kieltäytyi. Lopulta June suostui ja heidät vihittiin 1968.
June Carter Cash kuoli 15. Toukokuuta 2003 ja Johnny vain muutamaa kuukautta myöhemmin 12. Syyskuuta 2003 diabeteksen komplikaatioihin. Johnny Cash tunnetaan myös siitä, että hän aloitti muodin, jossa vanhemmat artistit tai bändit julkaisevat covereita heitä nuorempien artistien tai bändien kappaleista. Tunnetuin näistä covereista lienee Johnny Cashin versio Nine Inch Nailsin kappaleesta "Hurt", joka vaikutti kuin tarkoitetulta Johnny Cashiä varten. Nine Inch Nailsin Trent Reznor sanoikin kuullessaan Johnny Cashin version, että nyt kappale on sellainen, kuin sen pitäisi olla.
Lisäksi Johnny Cash oli erittäin uskonnollinen ihminen ja se näkyi hänen kappaleissaan. Näissä kappaleissa hän kuitenkin asettui aina pienen ihmisen puolelle (Man in Black).
Megadeth (1983- 2002, 2004 - )
Megadeth... Paljon rankempi ja rautaisempi bändi, kuten esimerkiksi Metallica, joka on periaatteessa sukua Megadethille. Miksikö? Dave Mustaine oli Metallican alkuperäinen kitaristi, mutta hänet erotettiin bändistä liiallisten päihdeongelmiensa takia.
Megadeth on pitkäaikainen suosikkini, koska sillävälin, kun muut metalli ja rock -bändit laulavat omista ongelmistaan, laulaa Megadeth globaaleista ongelmista, kuten luonnonkatastrofeista, sodista, sairauksista jne.
Megadeth perustettiin vuonna 1983 melkein heti, kun Dave Mustaine oli saanut potkut Metallicasta. Alkuperäinen kokoonpano oli melkolailla väliaikainen ja pian tapahtui suuriakin muutoksia. Uusien muusikoiden mukana tuli paljon huumeita ja muita paheita. Jotenkin bändi sai sitten tehtyä ensimmäisen albuminsa, Killing is my Business... And Business is good! vuonna 1984, jonka jälkeen yhtye kiersi amerikkaa 72 viikkoa.
Jo toinen albumi: Peace Sells... But Whos Buying?(1986) oli bändin läpimurto. Sen avulla Megadeth nousi 80 -luvun thrash metallin suureen nelikkoon, johon kuuluivat Slayer, Anthrax ja Metallica. Albumin yksi raidoista Peace Sells on yksi suosikkikappaleistani Megadethiltä.
Sitten seurasi todellinen läpimurto. So Far So Good... So What! (1988) -albumi kohosi kansan huulille, mutta samalla ajoi kiertueen aikana Dave Mustainen skitsofrenian ja kuoleman partaalle liiallisen huumeiden käytön takia.
Etsiessään uusia jäseniä, oli yhtyeellä hetken aikaa hiljaista, mutta vuonna 1992 näki päivänvalon Countdown to Extinction, joka debytoi listoilla sijalla kaksi. Levyn ehkä tunnetuin kappale on "Symphony of Destruction".
Megadeth julkaisi Countdown to Extinctionin jälkeen albumin Youthanasia (1994), josta ei ole paljoa muuta sanottavaa, kuin että äänitys oli ongelmallista, mutta albumilta kohosivat pinnalle mm. Dave Mustainen rakastama À Tout le Monde ja Train of Consequences.
Sitten ilmestyi vielä albumi Cryptic Writings (1997), jonka single "Trust" -kohosi jonkinnäköiseksi hitiksi. Sitä seurasi albumi Risk, jota pidetään jossakin määrin bändin Loadinaja otettiinkin melko huonosti vastaan. Bändi alkoi pikkuhiljaa rakoilla ja vuonna 2002 Dave Mustaine sai hermovaurion käteensä ja lääkärit epäilivät hänen mahdollisuuksiaan soittaa kitaraa enään koskaan. Megadeth lopetettiin samana vuonna, eikä Dave Mustainella ollut tulevaisuudensuunnitelmia.
2003, Dave Mustaine kävi intensiivisesti painoterapiassa, toivoen, että saisi soitettua vielä kitaraa. Kun hän lopulta sai tunnon takaisin käteensä, otti hän taas Megadethin kitaristin ja studiomuusikoita avukseen ja yhdessä he tekivät albumin The System Has Failed, vuonna 2004, jota seurasi kiertue. Ja sitten se olisi loppu.
Mutta...
Vuonna 2005 Dave Mustaine rupesi epäilemään bändin lopettamista, koska Gigantour oli niin suosittu kiertue, hän päätti jatkaa bändiä vielä nimellä Megadeth.
Ja vuonna 2007 julkaistiin yhtyeen uusi albumi United Abominations, joka ylsi sijalle 8. Amerikan listoilla ja sijalle 2. Suomen listoilla. Se keräsi kehuja suunnasta jos toisestakin. Ja United Abominationsia seurasi albumi Endgame, joka julkaistiin vuonna 2009.
2011, Megadeth julkaisi albumin TH1RT3EN, joka on nimensä mukaisesti yhtyeen kolmastoista albumi.
Ja loppua ei vielä näy.
Ja sitten:
Jaan tämän listan ns. "ykkössijan" kahden bändin välille, koska on ylitsepääsemättömän vaikeaa minulle koittaa selvittää, kumpi näistä bändeistä on parempi.
Joten:
Pantera (1981 - 2003)
Pantera... Mikä juuri oikein hitsattu nippu (Puhuen siis Cowboys from Hell -albumin jälkeisestä ajasta). Raaka, brutaali ja osittain jopa erittäin svengaava bändi. Bändissä oli maailman, kenties, parhain metallikitarsiti (Dimebag Darrel) ja yksi lahjakkaimmista laulajista mitä maa päällään kantaa (Philip Anselmo).
Panteran historia ei ole niin ruusuinen, kuin luulisi. Pantera perustettiin vuonna 1981 Arlingtonissa, Texasissa veljesten Darrell "Dimebag" Lance -ja Vincent "Vinnie" Paul Abbotin toimesta. Aluksi kukaan ei oikein pitänyt bändin glam rock -tyylistä, mutta kun Terry Glaze sai vaihtaa bändiä ja tilalle tuli Philip "Phil" Anselmo (alunperin kotoisin New Orleansista), alkoi meininki muuttua.
Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Cowboys From Hell nosti bändin metalli-ihmisten huulille. Sen musiikillinen tyyli oli paikkapaikoin groovaavaa ja täysin brutaalia. Albumilta hiteiksi nousivat mm. "Cowboys From Hell", "Cemetery Gates" ja "Psycho Holiday". Yhtye pääsi myös AC/DC:n ja Metallican kanssa "Monsters of Rock" -festivaaleille, Moskovaan.
Cowboys From Hell myi yhdysvalloissa platinaa.
1992, olympiavuosi (Albertville, Ranska), mutta samana vuonna ilmestyi Panteralta uusi albumi "Vulgar Display of Power", joka oli myös menestys. Albumin ykkössingle "Mouth of War" nousi Amerikassa listaykköseksi, mutta albumin kenties kuuluisin kappale on "Walk", joka jäi historiaan Panteran epäpanteramaisimpana kappaleena. Myös kappaleet "This Love" ja "Fucking Hostile" jäivät historiaan. Fucking Hostile kenties yhtenä maailman väkivaltaisimpana ja brutaaleimpana lauluna.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi oma suosikkialbumini Cowboys From Hellin lisäksi. Far Beyond Driven on Panteran brutaalein albumi. Se kohosi saman tien Amerikan ja Australian listaykköseksi. Albumilta hiteiksi nousivat "Im Broken", "Becoming", Black Sabbath -coveri "Planet Caravan" ja "5 Minutes Alone". 5 Minutes Alonen nimi johtuu siitä, että eräs bändin fani kiusasi, nykykielellä Stalkkasi, Phil Anselmoa, että kesken keikan Anselmo käski yleisöä pieksemään hänet. Philip joutui syytteeseen ja manageri sai soiton fanin isältä, joka sanoi: "Anna minulle 5 minuuttia sen Anselmon kanssa ja pieksen hänet." , johon Phil vastasi; "Anna minulle 5 minuuttia sen kissan isän kanssa ja pieksen hänet."
Anyway...
Seuraavalta albumilta, The Great Southern Trendkill, odotettiin paljon. Albumin kappale "Drag The Waters" nousi hitiksi. Myös albumin nimikkokappale ja "Floods" olivat hittejä, mutta bändin tunnelma oli selvästi synkempi, kuin edellisillä albumeilla.
Bändillä oli pari albumia aikavälillä 1997 ja 2000: Offical Live: 101 Proof ja Reinventing the Steel. 13 Heinäkuuta, vuonna -96, Philip Anselmo otti yliannostuksen heroiinia ja hänen sydämmensä pysähtyi 5 minuutiksi, mutta hänet saatiin elvytettyä. Tämän jälkeen Anselmo päätti vieroittaa itsensä.
Syksyllä 2001 yhtye soitti viimeistä kertaa yhdessä, jonka jälkeen Phil sanoi heidän pitävän taukoa ja ottavansa yhteyttä muihin bändin jäseniin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja Philip Anselmo jatkoi laulamista Down -yhtyeensä kanssa. Vinnie ja Dimebag olivat pettyneitä ja hajottivat Panteran ja perustivat yhdessä Damageplanin.
Mutta.
8. joulukuuta 2004 Dimebag Darrell ammuttiin lavalle kesken Damageplanin klubikeikan. Ammuskelussa kuoli 4 ja loukkaantui kaksi ihmistä. Poliisit ampuivat ampujan, joka paljastui henkisesti häiriintyneeksi Nathan Galeksi. Mutta ennen sitä, oli hän kerennyt ampumaan Dimebagia 4 kertaa, eikä häntä voitu enään pelastaa.
Dimebag Darrell haudattiin näyttävästi 14. joulukuuta 2004, ja Dimebag Darrell haudattiin hänen toiveidensa mukaan Kiss Kasketissa.
Ja toinen. Sitten pääsette kurimuksesta:
Led Zeppelin (1968 - 1980)
Led Zeppelin on se bändi, joka on mullistanut yhdessä Black Sabbathin kanssa musiikkia. Led Zeppelin oli kaiken kaikkiaan sellainen bändi, jonka kemiat pelasivat niin hyvin yhteen, että sen tiukkuudelle veti vertojaan vain laulaja Robert Plantin housut.
Kaiken kaikkiaan Led Zeppelinin albumeja on myyty yli 300 kappaletta.
1968, Jimmy Page oli varsinaisesti vailla bändiä, koska hänen edellinen bändinsä The Yardbirds oli lopetettu. Jimmy Page oli äänittämässä Jeff Beckin kanssa kappaletta "Beck's Bolero" ja äänityksissä mukana ollut basisti, John Paul Jones, kertoi Pagelle olevansa kiinnostunut yhteistyöstä. Aluksi Jimmy Pagen oli tarkoitus perustaa uusi yhtye, nimeltä The New Yardbirds, mutta pian heidän saadessaan mikin taakse Robert Plantin ja hänen perässään tulleen rumpali John Bonhamin, jälkeen muutettiin bändin nimeksi Led Zeppelin (joka oli aluksi The Whon rumpalin Keith Jenningsin vitsi. Miten Lyijyinen Ilmalaiva voisi nousta ilmaan?)
Led Zeppelinin albumeita on turha käydä hirveän syväluotaisesti läpi, koska ne ovat melkein kaikki yhtä hyviä, mutta mainittakoon albumit: "Physical Graffiti", "Led Zeppelin II" ja nimeämätön "nelosalbumi", joka on tunnettu myös Led Zeppelin IV:nä tai sen kannessa olevista, bändin jäsenten omista, henkilökohtaisista symboleista.
Led Zeppelin IV tutustutti maailmalle ehkä sen parhaimman elokuvan; "Stairway to Heaven", joka on lukuisia kertoja valittu maailman parhaimmaksi kappaleeksi.
Lisäksi kuuluisia kappaleita ovat "Black Dog":
"Whole Lotta Love"
Ja lukemattomia muita kappaleita.
Mutta Led Zeppelinkin sai päätöksensä traagisesti. Bändi oli pitänyt hetken hiljaiseloa, mutta syyskuussa 1980 bändi oli valmistautumassa Pohjois-Amerikan kiertueelle ja he harjoittelivat rankasti. Bändin jo valmiiksi heikossa hapessa ollut rumpali John Bonham joi rankasti ja sammui sohvalle. Hänet kannettiin yläkertaan ja yöllä hän tukehtui omaan oksennukseensa. Hänet löydettiin 26. syyskuuta 1980 kuolleena.
Led Zeppelinin loput jäsenet kertoivat olevansa kykenemättömiä jatkamaan bändiä heidän rakkaan ystävänsä poismenon johdosta.
Led Zeppelin on yksi maailman taloudellisesti menestyneimmistä yhtyeistä. Ja miksikö tämä bändi yltti niin korkealle. No, kyseessä oli manageri Peter Grantin tyyli. Tarkoituksena oli myynnin säilytys. Led Zeppelin ei antanut ikinä haastatteluja lehdille, telvisiolle tai radiolle. Peter Grant teki myös säännön, että Led Zeppelin ei esiintyisi, ellei bändi saisi 90 % potista, jolloin järjestäjien ei auttanut muu, kuin suostua.
Lisäksi Led Zeppelin sai kaikki promootiorahat ja he antoivat managerilleen osan, ei toisinpäin, kuten yleensä.
Yleensä luullaan, että Led Zeppelin ei julkaissut yhtäkään singleä.
Väärin.
Led Zeppelin pakotettiin julkaisemaan singlejä ainakin neljältä ensimmäiseltä levyltään. Led Zeppelin I, II, III ja nimeämättömältä albumilta.
Led Zeppelinin jäsenet olivat kaikki aikanaan maailman huippuluokkaa. Varsinkin yhtyeen rumpali John Bonham ja kitaristi Jimmy Page. John Bonham tunnetaan maailman yhtenä "lyijyjalkaisimpana" rumpalina. John Bonham on saanut joissakin piireissä melkein jumalan maineen. John Bonham usein soitti kappaleen "Moby Dick" välissä melkein kolmekymmentäminuuttisen soolon, jonka aikana muut bändin jäsenet kävivät takahuoneessa lepäämässä.
John Bonham oli tunnettu myös koti-ikävän aiheuttamasta huumeiden -ja alkoholinkäytöstä.
Siinä se oli. Vähän oli pitkä ja minulta kesti melkein kaksi päivää saada tämä kasaan. Toivottavasti nautitte henkilökohtaisen musiikkimakuni hedelmistä.
- McManusien sukurukous elokuvasta The Boondock Saints
The Boondock Saints... Ah! Mikä ihana vertaus tuolle kriitikoiden aliarvostelemalle elokuvalle. Vaikka katsoisittekin Rottentomatoes.comista tämän elokuvan surkeaksi, niin sitä se ei todellakaan ole. Se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen ikinä nähnyt. Sen näyttelijäsuoritukset, idea, musiikki, käsikirjoitus, kaikki se on mitä mainiointa. Eniten tässä elokuvassa pidin sen Irlantilaistyylisestä tunnusmusiikista. Jeff Danna on todellakin onnistunut tämän elokuvan musiikin kanssa ja kappale, joka soi alussa, auttaa liimaamaan ruudun ääreen katsomaan tätä elokuvaa.
Jaa mistä elokuva kertoo? No, minäpä sanon:
Elokuva kertoo kahdesta Bostonissa asuvasta irkkuveljeksestä, Connor (Sean Patrick Flannery) ja Murphy (Norman Reedus) McManuksesta. He työskentelevät teurastamolla ja ovat iltaisin juomassa kantapaikassaan. Normaalia Irlantilaiselämää siis. He ovat molemmat syvästi uskonnollisia heidän isänsä kasvatuksesta johtuen.
Eräänä päivänä veljekset sitten tappavat itsepuolustukseksi kaksi venäläiseen mafiaan kuuluvaa rikollista. Murhaa lähetetään tutkimaan FBI:n järjestäytyneeseen rikollisuuteen erikoistunut agentti Paul Smecker (Willem Dafoe aina yhtä hyvänä näyttelijänä).
Veljekset saavat eräänä yönä näyn, joka käskee heitä tappamaan kaikki rikolliset maan päältä. Veljekset uskovat sen olevan käsky jumalalta ja alkavat toteuttamaan näyn käskyä. Pian mukaan liittyy mafian pettämä, funny maninä tunnettu Rocco (David Della Rocco). Pian heidän perässään onkin sitten Smecker ja Bostonin poliisivoimat.
The Boondock Saintshan ei ole juoneltaan mikään maailman rikkain elokuva, mutta se on erittäin hyvin toteutettu. Ja hyvin paljon siinä on musiikilla näppinsä pelissä.
Kuten hyvin tiedätte, ei mikään elokuva ole kunnollinen ilman kunnollista musiikkia. Koitakaapa joskus katsoa elokuvaa ilman kuvaa, mutta äänien kanssa. Huomaatte kyllä hyvin, että elokuvan tunnelma säilyy miltei muuttumattomana. Mutta sitten, kun koitatte katsoa elokuvaa ilman ääniä, mutta kuvan kanssa, huomaatte varmasti, että leffa ei tunnu juuri minään. Joissakin kauhuelokuvissa tuskin mikään kohtaus tuntuisi pelottavalta, jos siinä ei olisi piinaavaa, suhteellisen nopeatahtista ja veretseisauttavaa musiikia. Tästä hyvänä esimerkkinä esim. Alfred Hitchcockin Psyko(1960). Jos elokuvassa ei olisi ollut tuota legendaarista viulunsoittoa, olisi se tuskin pelottanut ketään niinkuin se teki.
Toinen hyvä esimerkki tästä on Tappajahai. Tiedättehän? Dum dum dum dum dum dum dum dum dum... (Dum, dum -äänen korkeus nousee)
Aina kun hai käy jonkun pahaa-aavistamattoman uimarin kimppuun.
Ja koska tämä tunnusmusiikki on tehty niin pirun hyvin, en yhtään ihmettele, että säveltäjä, John Williams, sai Oscarin parhaasta musiikista. Myöhemmin tämä sama säveltäjä mm. Sävelsi musiikit kaikkiin "Tähtien Sota" -elokuviin, "Schindlerin Listaan", "Pelastakaa Sotamies Ryaniin" ja lukemattomiin muihin huippuelokuviin. (Kuten Harry Pottereihin)
Nyt, kun otin kerta asian puheeksi, ajattelin, että voisin jakaa kanssanne, kaikki 3 satunnaista lukijaa, oman listan suosikki-tunnusmusiikistani.
Sjöpin "lempparitunnarit"
Aloitetaan klassikolla:
Kyseessä on siis "America" joka kuulaan West Side Storyssä. Miksikö valitsin tämän? Koska se on ikonin maineessa muusikaalipiireissä. Se on menevä ja ns. "svengaava". Lisäksi se jää muistiin helposti. Hieno kappale.
Tämä on kanssa aikamoinen klassikko. Judy Garland laulaa kappaleen "Somewhere over the rainbow" maatilalla. Laulu on yksinkertaisesti kaunis, niinkuin koko elokuva muutenkin. Mikäkö elokuva on kyseessä? Kiesus, jos ette ole ennen Ihmemaa Ozista kuulleet. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmasta musikaalista, joka antoi pontta kaikille muille musikaaleille. Elokuva tehtiin vuonna 1939 ja se oli yksi ensimmäisiä värikameralla kuvattuja elokuvia. Alkukohtaukset oltiin tehty seepialla, että saataisiin enemmän tunnetta itse Ihmemaa -kohtauksiin. Tästä mahdollisesti sai Andrew Tarkovsky innoituksen Stalkkeriin, 1979, joka kuuluisasti vaihtuu keskivaiheilla mustavalkoisesta värilliseksi.
Tämä, jos jokin on legendaarinen elokuvan tunnusmusiikki. Francis Ford Coppolan Kummisetä. Uhkaava ja 1930 -luvun New Yorkin rikollispiirejä hehkuva kappale, joka aiheuttaa minulle ainakin kylmiä väreitä jokaisella kuuntelukerralla. Tuskin tämäkään elokuva olisi ollut mitään,jos herra Nino Rota, ei olisi tehnyt tämän elokuvan musiikkia.
Bernanrd Herrmannin paras tunnussävellys Taksikuskin ohella. Puhuin tästä jo aiemmin, mutta Psykon musiikki on vain loistavaa kuunneltavaa. Tämä, jos jokin on uhkaavaa. Nopeatahtinen musiikki, jota hieman hitaampi viulu vähän rauhoittaa. Minun mielestäni minkään, ei siis minkään, kauhuelokuvan musiikissa ole onnistuttu paremmin, kuin Alfred Hitchcockin Psykossa. Kun oli kerta puhetta Bernard Herrmannista, niin:
Taksikuski... Elokuvan nimeä voi pitää definnaationa yksinäisyydestä ja musiikki vain vahvistaa tätä. Bernard Herrmannin jazzahtava saxofonin soitto kuvastaa hyvin New Yorkkia ja musiikki on valtava osa tätä elokuvaa. Varsinkin, kun lopussa tapahtuu se, mikä yksinäiselle ihmiselle usein tapahtuu. Lopullinen sekoaminen. Taksikuski on muutenkin moraalisesti väärä elokuva. Miettikää nyt vähän. Taksikuski koittaa pelastaa 12 -vuotiaan lapsiprostitoidun, se on oikein kyllä, mutta onko oikein, että Travis Bickle tappaa sen vuoksi 4 ihmistä? Elokuva saa lopussa katsoja moraalisen kompassin väpättämään niin, että elokuvan lopussa ihminen jää kyselemään kysymyksiä, joihin ei ole selkeää vastausta. Seuraavaksi vuorossa eräs ehdottomista suosikeistani:
Tiedän, se ei ole tunnusmusiikki, mutta kaikista tähän elokuvaan sävelletyistä kappaleista, tämä on minun suosikkini. Varmasti se on kaikkien muidenkin. Mielestäni Ennio Morriconeyhdessä Sergio Leonenkanssa on maailman kaikkien aikojen paras ohjaaja-säveltäjä -pari. Vain Ennio Morricone osasi säveltää täydellisesti Leonen spagettiwesterneihin musiikin. Tämä kappale aiheuttaa vieläkin kylmiä väreitä elokuvaa katsellessa.
Vieläkin legendaarisempi on ehkä Il bruno, il brutto, il cattivo:n tunnusmusiikki:
Eli kyseessä on Dollari -trilogian päätänyt Hyvät, pahat ja rumat. Kyseessä on siis legendaarinen kappale, joka muutti kertaheitolla sen, miten Westerneihin tehdäisiin musiikit myöhemmin. Enne tuota, kaikki lännenelokuvat olivat pääasiallisesti John Waynen elokuvia, joiden musiikista vastasi suuri joukko normaalin orkesterin soittimia soittavia ihmisiä. Ei ennen Dollari -trilogiaa kukaan älynnyt sitä, että sähkökitaraa tai huiluja voisi käyttää tällä tavalla.
Sitten on vielä yksi Ennio Morriconen kappale, joka on ehkä hänen kauneinpansa ikinä:
Ah! Ecstasy of Gold. Tämäkin myös Hyvistä, pahoista ja rumista. Tämä musiikki viehättää aina uudelleen. Jokaisella kuuntelukerralla. Kappale on kaunis sävelmä, jossa on käytetty huiluja ja oopperalaulaja Gianna Spangoloa. Musiikki on kohtauksesta, jossa Tuco etsii kultaa pitkin aavikkoplänttiä.Ei voi muuta sanoa, kuin että tämä musiikki on mestariteos.
Kyllä, se on Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, (1994), viihdyttävä, väkivaltainen ja viihdyttävyyden loppumaton runsaudensarvi. Tunnen monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän elokuvan valehtelematta 50 -kertaa, eikä tämä elokuva vieläkään kyllästytä heitä. Tunnusmusiikki on alkukohtauksen lopusta, jossa kaksi hahmoa; Honeybunny (Tim Roth) ja Pumpkin (Amanda Plummer) päättävät ryöstää kahvilan. Musiikki on alunperin Dick Dalen surf -versio vanhasta 1930 -luvun kappaleesta "Misirlou". Lisäksi tämä elokuva on se elokuva, joka on räjäyttänyt Samuel L. Jacksonin tähtitaivaalle ja pelastanut John Travoltan, sekä Bruce Willisin uran.
Tämä... Juuri tämä! Hei me rokataan!On vuoden 1984 elokuva ja näin metallifanina voin todeta, että se on saanut minut melkein itkemään muutaman kerran, koska se kertoo suoraan totuuksia siitä, mihin rock -musiikki on mennyt. Mutta se on aina yhtä huvittava ja voisin sanoa, että Hei me rokataan! -on yksi 80 -luvun parhaita ja kaikkien aikojen yksi hauskimmista elokuvista. Olemme erään tuttavani kanssa moneen kertaan nauraneet uudestaan ja uudestaan tässä elokuvassa tapahtuvia kömmähdyksiä. Elokuva on siis fiktiivinen dokumentti, joka kertoo 60 -luvulla suositusta, mutta sittemmin unohtuneesta bändistä, nimeltä Spinal Tap. Spinal Tap lähtee uudelle kiertueelle heidän uuden albuminsa, Smell the Glove -julkaisun jälkeen. Tätä bändiä pakottaa tarve toteuttaa joka ikinen rock -klishee maailmassa. Kuten se, mitä tapahtui The Beatlesille. Yoko Ono. Näillä herroilla on oma versionsa tästä ja useista muista rock -maailman klisheistä. Ja sitten on vielä toisiksi viimeinen:
The Transporterissa, 2002, esiintynyt Fighting Man on eräs suosikki musiikeistani, vaikka en yleensä niin juurikaan "scratching" -musiikista pidäkkään. Musiikki alkaa soimaa kohdassa, jossa elokuvan päähenkilö, Frank Martin, potkaisee erään talon oven sisään, koska talon omistaja on juuri räjäyttänyt hänen autonsa. Elokuvan taistelukohtaukset ovat nokkelia, mutta epäuskottavia. Mutta silti, ne ovat erittäin viihdyttäviä. Eniten tässä kappaleessa minua taitaa viehättää omituinen torvikomppi. Myöhemmin vasta olen alkanut kiinnittämään huomiota bassoon ja raaputteluun. Sitten vielä viimeinen:
Tämä on vähän tuntemattomampi. Babylon A.D, jonka juoni on nerokas, mutta ei saanut ikinä niinkään suurta huomiota, kuin ehkä olisi ansainnut. Tunnusmusiikki on oikea kovismusiikki ja sopii hyvin elokuvaan, jossa liikutaan tuhoutuneessa ja apokalyptisessa maailmassa, jossa U.S.A on ainoa pelastus, mutta YK -passit ovat mahdottomia väärentää. Näin tämän ensimmäisen kerran 2009 ja ihastuin siihen välittömästi. Ostettuani tämän, kesti vähän aikaa, että sain kiinni siitä, mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu. Lisäksi, Vin Diesel on eräs suosikkinäyttelijöistäni. Sainpahan yhden tuntemattomamman elokuvan listaani.
Onhan maailmassa satoja, ellei tuhansia hyviä sävellyksiä, mutta nämä nyt tulivat minulle ensimmäisenä mieleen. Nämä ovat suosikkejani, mutta suosikkeihini kuuluu vielä paljon muitakin, joita ei nyt vain sattunut tulemaan mieleen.
