Oletko sinä kyllästynyt siihen GPS-navigaattorisi ääneen, joka kuulostaa aivan Virolaiselta prostitoidulta? Muutenkin, olemme kaikki aina aivan eksyksissä navigaattoreiden kanssa, emme ilman niitä, sillä ne eivät osaa paikantua oikein, eivätkä aisti tarpeeksi nopeasti muutoksia teissä. Ajattelin tehdä listan niistä maailman, ehkä hämärimmistä navigaattoriäänistä, jotka olisi siistiä omistaa.
Monilla ohjaajilla synkaa hyvin vain yhden säveltäjän kanssa. Heidän yhteistyönsä on miltei aukotonta ja on suuri sääli, jos ohjaaja joutuisi käyttämään toista säveltäjää musiikissaan. Se yhteistyö, joka verhoaa näitä pareja, on joskus jopa aivan maaginen. Parhaana esimerkkinä tästä olisi varmaankin Sergio Leone ja Ennio Morricone. Tämän parin yhteistyönä ollaan luotu sellaiset klassikot, kuin Ecstasy of Gold ja The Man with the Harmonica.
Tähän ajattelin listata muutamia loistavia ohjaaja-säveltäjäpareja, jotka osa on valtavirralle erittäin tunnettuja ja osa vähän tuntemattomampia.
Se on...
Kirjoittajan Päiväkirjan Ohjaajat ja Säveltäjät
Aloitetaan Euroopan mantereelta. Italiasta jos ollaan tarkkoja.
Dario Argento ja Goblin
Tämä pari loi mainiot musiikit mm. Suspiriaan. Italialaista progea soittava Goblin oli vain nokkela veto Dario Argentolta. Musiikit tuntuvat sopivan mitä loistavimmin elokuvien tunnelmaan, jota Argento välittää elokuvissaan. Suspiria ei ole kuitenkaan ainoa elokuva, johon Goblin on tehnyt musiikin. Muita yhteistyön hedelmiä ovat mm. Deep Red (Verenpunainen kauhu), Tenebre (Pelkoa ei voi paeta) ja Phenomena.
Luc Besson ja Èric Serra
Tämän dynaamisen duon siemenistä kylvettiin siemenet, joista syntyivät musiikit kaikkiin Luc Bessonin elokuviin, paitsi Angel-A:han. Tämän yhteistyön tuotokset muistuttavat hyvin paljon niitä rentoutuslevyjä, mitä näkee uranaisten kirjahyllyssä. Pehmeää ja rentouttavaa, joka taasen ruokkii mitä parhaiten Luc Bessonin elokuvien hahmoja, sekä maailmaa.
Ajattelin, että tänään voisi tehdä jotain speciaalia, joten ajattelin, mikä olisi niin minulle, kuin teillekkin hauskaa ja tulin siihen johtopäätökseen, että voisin tehdä halloweenin kunniaksi listan muutamasta ikimuistoisesta kauhuelokuvakohtauksesta.
Tietysti on olemassa niin maan perkuleesti kaiken maailman tappomontaaseja, joissa jotkut lykkäävät perä perään sitä, kun Kruegerin Frederik ja Jason "Demoni" Voorhees lahtaavat porukkaa, mutta se ei ole se suunta, mihin itse ajattelin mennä, vaan kerään muutamia kohtauksia, joilla on oma vaikutuksensa populaarikulttuuriin ja kauhuelokuvafaneihin.
Kauhuelokuvien kohtaukset voivat olla pelottavia tai jopa koomisia tai muuten vain mahtavasti toteutettuja. Tässä listassa on vähän kaikkia niitä ja ehdottaa saa muitakin kauhuelokuvakohtauksia.
Pitääkö sitä enempää kerota, mistä tässä kohtauksessa on kyse? Ashin riivattu käsi rupeaa vittuilemaan ja mitä silloin pitää tehdä? Näyttää sille, kuka on pomo!
Kuinka moni ihminen ei uskaltanut mennä uimaan Jawsin jälkeen? Voin kertoa, että minä en ainakaan. The hell with it! En uskaltanut edes käydä vessassa kahteen viikkoon sen jälkeen, kun olin nähnyt Tappajahain!
Frankenstein - "It's Alive!" (1931) Yritin tosissani laskea, montako eri parodiaa tästä kohtauksesta on tehty, enkä päässyt lopputulokseen, sillä tällä kohtauksella on ollut niin suuri vaikutus populaarikulttuuriin, että se saa jopa "Here's Johnny!" -kohtauksen kalpenemaan.
Kun kerta puhuttiinkiin "Here's Johnny":sta niin...
Hohto - "Here's Johny!" (1980)
Puhuin tästä jo ensimmäisessä ikimuistoiset -kirjoituksessa, mutta tuonpa sen esiin uudestaan. Toinen parodisoitu kohtaus, niinkuin koko elokuva ylipäätänsä. Kirves, kauhuelokuva ja Jack Nicholson hulluna. Voiko enempää pyytää?
Tämä kohtaus aiheuttaa ylimääräistä ärsytystä minussa. Ei kohtaus itsessään, vaan se, miten sitä kohdeltiin aikoinaan. Suomessa myydyissä VHS -versioissa poistettiin tämä kohtaus, koska sitä pidettiin liian raakana.
Vähän stooria, miksi patoutumani tätä kohtaan.
Olin juuri menossa kaverini luoksi yöksi. Oli synkkä syysilta ja olin jotain siinä kymmenen paikkeilla. Kaverillani oli VHS -nauhuri, sekä myöskin PlayStation 2, mutta olimme päättäneet katsoa Ihmissusi Lontoossa, jonka kaverini oli löytänyt VHS -versiona kellaristaan. Joten istuimme ja katsoimme American Werewolf in Londonia kaverini pienestä televisiosta ja pidimme siitä erittäin paljon. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin, että elokuvassa oli myös tuollainen muuttumiskohtaus ja olin aivan äimän käkenä, sillä en muistanut nähneeni sitä aikoinaan. Sitten tajusin, että kohtaus oli leikattu VHS -nauhalta.
Koulukiusattulle Carrielle tehdään tansseissa jekku, nimeltä Bucket of Blood ja Carrie kun omistaa yliluonnollisia kykyjä, kostaa muille. Bucket of Blood on erittäin hyvä esimerkki hyvin tehdystä kohtauksesta. Todella hyvin tehdystä.
Se, mikä tekee tästä kohtauksesta niin erikoisen, on se, että näyttelijöille ei kerrottu, mitä kohtaus pitää sisällään ja sen takia reaktiot näyttävät niin aidoilta."Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."
Mikä loistava aloitus koko Zombiegnerelle. Kuka ei voisi rakastaa elokuvaa, joka ei rakentele turhia, vaan hyppää itse asiaan? Minä ainakin rakastan.
Ja listamme huipentuu viimeiseen kohtaukseen: Psyko - Shower Scene (1960)
Tämä kohtaus sai ilmestyessään ihmiset pelkäämään suihkussakäyntiä, ihan kuin Jaws sai ihmiset pelkäämään mereen menoa. Kaikki toimii, kuin kello tässä kohtauksessa. Musiikki, leikkaus ja kameratyö tekevät tästä karmivan kohtauksen, joka rakentaa sopivissa määrin, eikä lopulta sorru heikkoon tai liian räväkkään jumpscareen. Täydellisyyttä.
Okei, eli Movie Monday kysyi blogissaan tällä viikolla kysymyksen: Mikä on suosikki koiraelokuvasi? Mihin hurahdit lapsena... Tämä on todella vaikea.
Olen nähnyt kuitenkin harvempia, kuin esimerkiksi komedioita. Tietysti julkaisuun on päässyt lukemattomia koiraelokuvia. Lassie palaa kotiin, Beethoven, Hachiko. Lista jatkuu vaikka loputtomiin, jos on pakko. Mutta jos on pakko valita kaikista elokuvista se yksi suosikki, niin on pakko mennä animaation puolelle. 101 Dalmatialaista Disneyn animaationa on oma suosikkini. Miksi? Siksi, että katsoin sen VHS -nauhalta niin moneen kertaan lapsena, että minun oli pakko valita juuri tämä elokuva.
Mikä tekee 101 Dalmatialaisesta niin hyvän elokuvan sitten? Se ei ehkä ole niin ikimuistoinen, kuin Lumikki tai yhtä laadukas, kuin Fantasia, mutta siinä on sitä jotain. Se jokin on varmaankin se, että se on valloittava seikkailuelokuva, joka jaksaa viihdyttää ja jännittää moneen kertaan. Vaikka 101 Dalmatialaista toteutettiinkiin suoraan valokopiona kalvolle, on se silti laadukas elokuva. Varsinkin, kuten aina, Suomalainen ääninäyttely on hienosti tehty.
Mutta 101 Dalmatialaista, kuten aina, ei ole ainoa suosikkikoiraelokuvani. On niitä muitakin:
Kauniin hienosti toteutettu Disneyn animaatioelokuva. Disneyn ensimmäinen laajakangaselokuva ajalleen komealla kuvasuhteella: 2,35:1 (CinemaScope). Kertoo tarinaa kahdesta hyvin erillaisesta koirasta. Toinen yläluokkainen hienostokoira ja toinen kulkukoira. Periaatteessa sama, kuin Romeo ja Julia, eli ajaton klassikkoromanssi.
Remake on tehty ja se ei yltänyt niin pitkälle, kuin tämä. Taas yksi Disneyn elokuva. Disney on kyllä ymmärtänyt, minne pitää tökkiä saadakseen lasten ja aikuisten huomion. Koiruutta kerrakseen kertoo pojasta, joka saa päälleen ikivanhan kirouksen ja muuttuu aina silloin tällöin, kun se ei käy yhtään, lammaskoiraksi.
Haistanko hieman propagandaa tässä elokuvassa, vai onko se vain mielikuvitukseni tuotetta? Sota-aika+koira+paluu kotiin= Älä minulta kysy. Kuitenkin, loistava elokuva, joka aloitti saagan, joka nimesi Collierodun uudelleen. Mistäkö tämä sitten kertoo? Noh, eräs perhe joutuu myymään laman takia Colliensa rikkaalle skotlantilaiselle, mutta Collie, nimeltä Lassie pakenee ja palaa kotiin ja kaikki päättyy onnellisesti. Sen pituinen se.
Voi sissus, kun rakastan tätä elokuvaa. Paras poliisi - koira -elokuva, jota maa päällään kantaa ja pääosaa esittää kaikkien rakastama Tom Hanks, mutta koiran kanssa!
Tom Hankshan esittää tässä elokuvassa siisteyteen pakkomielteen omaavaa poliisia, jonka on pakko otta isokokoinen ja sotkuinen koira, koska koiran omistaja on murhattu ja koira on ainoa, joka voi saada murhan selville. Pakkomielle + Sotkuinen koira + Tom Hanks koiran kanssa =Takuuvarmaa viihdettä!
Valloittava tarina pariskunnasta ja heidän koiristaan, sekä koiranpennuista, jotka tuntuvat lisääntyvän, kun pennut pelastetaan julman Cruella DeVillin hoteista, joka haluaisi tehdä koirista itselleen turkin.
Visuaalisesti loistava animaatioelokuva. Alkaa pirteästä ja iloisesta värimaailmasta ja vakavoituessaan muuttuu yhä synkemmäksi ja kolkommaksi. Rakastettava tarina ja hahmot.
Tietysti listaukseen kuuluisi Beethoven -elokuvat, mutta en nähnyt paikkaa, jonne tunkea tuo elokuva.
Kovimmat koirafanit saattoivat huomata, että tästä listasta puuttuu sellainen elokuva, kuin Hachiko. Tämä johtuu yhdestä asiasta:
En ole nähnyt tuota elokuvaa.
Tiedän, tiedän. Häpeä, soosoo jne... Mutta en ole saanut tuota elokuvaa käsiini/ei ole ollut aikaa katsoa tätä elokuvaa.
Joo, tota. Anteeks kaikille, jotka ovat odottaneet innolla uutta blogikirjoitusta (todennäköisesti 1-2 ihmistä, joilla ei ole ollut parempaakaan tekemistä). On tässä ollut vähän kiireitä. Koulu alkoi maanantaina ja siitä lähtien on ollut vähän kiireitä. Mitäkö teen koulussa? Noh, kuulostaako c-standien pystyttäminen tutulta? Jos kuulostaa, niin voit varmaan arvata, mitä opiskelen. Olen TV ja Elokuva-alan perustutkinnossa. Päivät ovat sen verran raskaita, ettei löydy oikein jaksamista ja halua kirjoittaa blogia. Näin viikonloppuisin voin kirjoittaa, mutta muuten saattaa jäädä aika vähäiselle. Pitää odottaa, että rytmi tasaantuu pitkän loman jälkeen, niin ehkä sitten alkaa ilmestymään kiivaampaan tahtiin kirjoituksia.
Mutta kun kerta on tämä blogikirjoitus hieman myöhässä, voisinkin sitten samantien antaa teille herkkua: Voisin esitellä teille muutaman maailman hienoimmista gangsterielokuvista. Nyt tälle listalle en esittele mitään suomalaisia rikoselokuvia, se on lista erikseen. Tälle listalle tulee kunnollisia rikosdraamoja.
Joten hyvät naiset, herrat ja muualta tulleet elokuvafriikit, esittelen teille:
Kirjoittajan päiväkirjan top 7 parhaat gangsterielokuvat
Rikos... Se on aina ollut yksi, mikä kiinnostaa ihmisiä. Se on yksi suurimmista mielenkiinnonkohteista useiden ihmisten elämässä. Yleensä nämä ihmiset ovat niitä, joiden elämä on tylsää ja harmaata. Ihmisten, joiden elämä kaipaa vaihtelua. Isoa muutosta. Oikeissa rikoksissa on vain se riski, että häkki heilahtaa.
Joten gangsterielokuvat ovat se seuraava etappi elämän virvoittamiselle. Muutenkin, ne yleensä tehdään mahdollisimman nautittavaksi. Jotkut elokuvat, kuten Kummisetä, saattavat laahata aina välillä, mutta sen ei pidä antaa haittaa.
Ja musiikeissa ollaan onnistuttu aivan käsittämättömän hyvin useissa rikoselokuvissa. Parhaimpana esimerkkinä mm. Scarface, Kummisetä, The Departed, City of God jne...
Gangsterielokuvat voidaan jakaa kahteen osaan: Rikos ja Mafiaperhe.
Rikoselokuvat ovat usein elokuvia, joissa ei ole yhtä suurta hierarkiaa, kuin mafiaelokuvissa ja näiden rikollisliigojen johtajat luottavat usein pienempiin tekijöihin, eivätkä nämä pienet tekijät ole niin vahvasti liitoksissa perheeseen, kuin mafiaelokuvissa. (The Departed, Pulp Fiction, Reservoir Dogs)
Mafiaperhe-elokuvat liittyvät nimensä mukaisesti mafiaan ja kertovat heidän elämästään ja tavoistaan. Suurempi hierarkia ja suuremmat rikokset ja enemmän henkilökohtaisuutta. (Kummisetä, Goodfellas)
Coenin veljesten taidonnäyte siitä, kuinka hienoksi mafiaelokuvan voi tehdä. Periaatteessa elokuva kertoo siitä, kuinka kaksi mafiaa ottaa yhteen, luodit viuhuvat ja usko ystäviin on kovilla.
Aivan loistava elokuva juuri ennenkuin Coenin veljekset singahtivat elokuvataivaalle ja muodostivat kulttistatuksensa.
Elokuva, josta Martin Scorsese sai kauan odottamansa Oscarin parhaasta ohjauksesta. Nerokas juoni, loistavia näytelijänsuorituksia (Et voi olla rakastamatta Jack Nicholsonin roolisuoritusta tässäkään elokuvassa) ja loistava musiikki (Dropkick Murphys ja The Rolling Stones, voiko enempää pyytää?)
Toisella puolella Bostonin katuja, poliisikoulusta valmistuu Collin Sullivan, joka on läheisessä yhteydessä rikollisjohtaja Frank Costelloon. Samoihin aikoihin, poliisikoulusta hylätty Billy saa tehtävän soluttautua Costellon liigaan. Joten, poliisissa on rotta ja Costellon liigasssa on rotta, joten asiat menevät melko sekaisin ja tämä saattaa kuullostaa erittäin hankalalta näin luettuna, mutta katsottuna, se käy täydellisesti järkeen.
Scarface... Tony Montana, kartano, kokaiinia ja helvetin iso ase. Mikä muu olisikaan yhtä hieno klimaksi? Musiikki on kaunista ja Al Pacinon näyttelyä on aina ilo katsoa.
Tony Montana muuttaa Kuubasta Amerikkaan tarkoituksenaan pysyä erossa rikollisista puuhista, mutta valitettavasti hän ei osaa muuta, joten hänen on pakko palata takaisin juurilleen.
Vaikka Tony Montana onkin paha hahmo, ei hän silti ole täysin paha. Hän mm. kieltäytyy räjäyttämästä autoa, jossa on lapsia. Arpinaama on myös elokuva, jota pidetään raakana ja väkivaltaisena, vaikka siinä ei näytetäkkään mitään.
"Are you gonna bark all day, little doggie? Or are you gonna bite?" Quentin Tarantino on yksi maailman suurimmista videointoilijoista ja ollessaan töissä videovuokraamossa, sai hän eräältä asiakkaalta idean elokuvan nimeksi. Asiakas kyseli erästä elokuvaa nimellä: Se oli se Reservoir Dog -elokuva, kun hänen olisi oikeasti pitänyt kysyä elokuvaa: Au Revoir les elefants (Näkemiin lapset).
Reservoir Dogs kertoo siitä, kuinka yksinkertaisen jalokiviryöstön epäonnistumisen jälkeen selvinneet alkavat epäilemään toisiaan rotiksi. Tapahtumapaikkana on vanha teollisuushalli ja henkilöhahmot ovat loistavia ja roolisuoritukset vähintäänkin yhtä hyviä. Harvey Keitel on parhaimmillaan näytellessään Mr. Whitea, Tim Roth nousi pinnalle esiintyessään Mr. Orangena, hermostunut ja neuroottinen Mr. Pink sopi Steve Buscemille kuin nyrkki silmään ja Michael Madsen teki hypnoottisen roolisuorituksen Mr. Blondena.
"You know what this is? This is the world's smallest violin playing for the waitress's."
Jos listassa on Reservoir Dogs, on siellä pakko olla myös Pulp Fiction. Se on loppumaton populaarikulttuurin viittausten runsaudensarvi, joka kaikissa macholinereissaan vaikuttaa enemmänkin kaappihomon märältä päiväunelta, kuin vakavasti otettavalta gangsterielokuvalta. Juoni on hyvin paljon epäkronologisessa järjestyksessä, johon saattaa olla syynä se, että nämä olivat alunperin lyhytelokuvia Quentin Tarantinon pöytälaatikossa, kunnes hän tajusi nitoa ne yhteen. Olette varmasti nähneet, että liitän Pulp Fictionin surullisen useasti moneen tekstiini, mutta se on sen takia, että pidän tästä elokuvasta erittäin paljon. Se on yksi suosikkielokuvistani kaikkine muistettavine kohtauksineen ja lausahduksineen. "Say 'what' again. Say 'what' again, I dare you, I double dare you motherfucker, say what one more Goddamn time!"
Goodfellas on raaka, julma ja armoton elokuva, jonka kerronta on kuitenkin erittäin letkeää. Tämä tuo jännää kontrastia elokuvan juoneen, jota ei juurikaan ole edes. Varsinainen juonihan alkaa vasta vähän ennen loppua, jolloin tunnelma alkaa kiristymään ja ystävät alkavat muuttumaan joksikin muuksi. Muuten elokuva on vain lyhyitä tarinoita ihmisten elämästä ja henkilöhahmot ovat todella taitavasti tehtyjä. Tietysti Ray Liotta teki vähän heikon suorituksen vetäessään Henry Hillin roolin, mutta muuten hahmot ovat erittäin taitavasti tehty. "Sure, mom, I settle down with a nice girl every night, then I'm free the next morning."
Olette saattaneet päätellä jo, kuinka antiklimaktinen tästä lopusta tulee. Ei mitään suurta pommia. Sitä tavallista:
Sanoinhan, että lopusta tulisi antiklimaktinen.
Kummisetä on klassinen esimerkki loistavasta mafiaelokuvasta. Itse asiassa, tämä on kaikkien aikojen parhain rikoselokuva. Ei mikään muu voi mennä tämän yli. Juonessa nyt ei ole mitään hurrattavaa. Mafiaperheen patriarkka siirtää vallan pojalleen, joka ei aio lähteä mukaan huumebisnekseen ja pian syntyy ristiriitoja perheen jäsenten kesken.
Hienointa tässä elokuvassa ovat roolisuoritukset, joista jokainen on parhainta mahdollista laatua. Oscarin saanut Marlon Brando puhuu kuuluisia repliikkejään mutisemalla hammasproteesiensa kautta ja Oscar -ehdokkuuden saanut Al Pacino on vain loistava roolissaan. Kaiken kaikkiaan, miltei täydellinen rikoselokuva. Ehdottomasti kaikkien aikojen parhain draamaelokuva. "I'm going to make him an offer, he cannot refuse."
Voisin jossain vaiheessa tehdä vielä listan parhaista suomalaisista rikos/gangsterielokuvista. Kunhan saan tarpeeksi taustamateriaalia.
Välillä tuntuu siltä, että koko elokuvabisnes on kriisissä uusien ideoiden puuttuessa. Aina välillä näkee jotain puolipakolla väännettyjä ideoita, jotka ne saavat aina vähintään Oscarin omaperäisyydestään, koska ei ole mitään parempaakaan palkittavaksi. Tämä todistui mm. Benjamin Buttonin ihmeellisessä elämässä ja The Artistissa. Nämä ovat molemmat niin omaperäisiä elokuvia, että ne on pakko palkita. Jos Hollywood pursuaisi kokonaan uusia ideoita ja loistavia elokuvajuonia, eivät elokuvat, kuten Hugo tai Inception olleet niin menestyviä. Mutta kukaan ei voi näitä elokuvia katsoessaan paeta tunnetta, että ne eivät olisi puolipakosti tehtyjä.
Tämä efekti toteutuu erittäin paljon kauhuelokuvien saralla. 2000 -luku on ollut päällisin puolin pelkkiä remake -ja reboot -elokuvia. Nämä elokuvat ovat usein hirveää kuraa, joita ei aivovaurion uhalla tulisi kenenkään katsoa.
Ainoan eron tekevät Japanilaiset, Korealaiset ja Kiinalaiset kauhuelokuvat. Pitkään Japani oli Tohon maineen avulla vain jättihirviöelokuvamaa, tunnettu parhaiten Godzillasta, Mothrasta ja King Kidorahista. Mutta vuonna 1998 ilmestynyt Ringu muutti kaikkien käsityksen aasialaisesta kauhusta.
90 -luvun lopulla, alkoi Amerikassa uusi kauhuelokuvien alagenre. Ensimmäisen persoonan POV -elokuvat, joista ensimmäinen elokuva oli The Last Broadcast, joka ilmestyi samana vuonna, kuin Ringu. Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, joten ei paneuduta siihen elokuvaan niin paljoa. Tämän alagenren potkaisi toden teolla käyntiin The Blair Witch Project, joka on yksi maailman taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Sen budjetti oli arviolta vain 60 000 yhdysvaltain dollaria ja elokuva ylitti 240 miljoonan dollarin rajan. Blair Witch Project oli ilmestyessään pelottava ja se asettikin maneerit, joiden mukaan myöhemmin alettaisiin tekemään ensimmäisen persoonan POV -kauhuelokuvia. Samalla se aloitti uuden aallon kauhugenressä. The Blair Witch Project avasi ovia lukemattomille indie -kauhuelokuvien tekijöille. Nyt kenestä tahansa voisi tulla kauhuelokuvatähti tai henkilö, joka mullistaisi koko elokuvien taiteenalan, joka nähtäisiin tänä päivänä jumalaisena tekona, sillä elokuvabisnes todellakin kaipaisi tuoretta tuulahdusta.
The Blair Witch Projectia seurasi joukko paremmin tai huonommin menestyneitä POV -kauhuelokuvia. Elokuvia, kuten The Poughkeepsie Tapes, The Last Horror Movieja Alone with Her.
Mutta vasta Espanjalainen [Rec]ja Amerikkalainen Paranormal Activity, molemmat samana vuonna ilmestyneenä, räjäyttivät potin. Tämäkin kauhuelokuvien alagenre muuttui äkkiä yhä ammattimaisemmaksi.
Kaiken kaikkiaan, kauhuelokuvat ovat aina olleet kaikista vaikeimpia elokuvia ja siinä on onnistuttu aikoinaan, mutta nykyään genre tahtoo olla vähän kuivettunut, mutta jos tonkii tarpeeksi syvälle sontaan, saattaa paskan seasta löytyä muutama helmi. Tässä on muutama:
Kirjoittajan päiväkirjan 10 parasta 2000 -luvun kauhuelokuvaa
Myönnettäköön, että Zombieland on vähän enemmän komedia, kuin kauhu, mutta siinä ovat kaikki perinteiset kauhuelokuvan teemat, joten se voidaan laskea mukaan genreen ja se on yksi 2000 -luvun parhaimpia kauhuelokuvia.
Zombielandissa, nuori teini haluaa päästä vanhempiensa luokse Ohioon, mutta matkaa hankaloittavat useat zombit, jotka ovat vallanneet Amerikan. Hän saa mukaansa badass -zombitappajan, nimeltä Tallahassee ja toisen, vähintään yhtä badassin 12 -vuotiaan pikkutytön,nimeltä Little Rock. Heidän matkaansa läpi zombien kansoittaman amerikan on vain ilo katsella.
Taas yksi zombikomedia. Tämä vain on Iso-Britannialaisen ohjaaja Edgar Wrightin käsialaa ja voi pojat, että se on viihdyttävä. Kerta toisensa jälkeen se jaksaa naurattaa uudestaan ja uudestaan.
Shaunilla ei ole oikein hyvä päivä ja hän päättää pelastaa päivänsä saamalla exänsä takaisin. Hän osuu hyvään tai huonoon, miten ikinä haluattekaan katsoa sitä, paikkaan sillä Zombie apokalypse on tullut maan päälle ja hänellä on tilaisuus todistaa olevansa hyödyllinen.
Tätä elokuvaa kantaa Nick Frostin näyttelemä Ed -hahmo, jonka huumoriarvoa ei voi ohittaa tässä elokuvassa.
Frank Darabont tekee uskomatonta työtä, muuntaessaan Stephen Kingin romaaneja elokuviksi. Hänen työnjälkeään ovat mm. The Shawshank Redemption ja The Green Mile. Nyt hän osoitti kykenevänsä tekemään myös kauhuelokuvia.
Elokuvan juoni on melko paljas. Sade vapauttaa kasan verenhimoisia hirviöitä ja pieni ryhmä ihmisiä kokoontuu ososkeskukseen taistelemaan hengestään.
Tämä elokuva erottuu edukseen todella hyvin 2000 -luvun muista kauhuelokuvista. Sen loppu on ns. "Hardcore" -kauhuelokuvaloppu, eikä se tavallinen, mihin ollaan totuttu 2000 -luvulla.
Nämä kaksi elokuvaa käänsivät zombiegenren päälaelleen. Sen tunnelma ja hahmot ovat niin loistavia, että pistää ihmettelemään, miksi tästä elokuvasta on niin monia negatiivisia arvosteluja?
28 Days Later alkaa, kun eläinaktivistit vapauttavat koesimpansseja, joiden kantama tauti saa aikaan raivokohtauksia. Perkeleen ekoterroristit. Pian koko Lontoo on karanteenialuetta, jonka tyhjät kadut ovat vain upeita katsoa. Ja 28 Weeks Later jatkaa tarinaa. Nämä elokuvat ovat vain visuaalisesti niin kauniin näköisiä, että niitä ei voi, kuin ihmetellä. Lisäksi musiikit ovat uskomattoman hienoja. En ollut varautunut siihen, että 2000 -luvun Zombielokuvat voisivat olla näin hyviä.
Kuka olisi arvannut, että George A. Romeron klassisen kauhutarinan remake olisi oikeasti hyvä? No, se on. Elokuva ei täysin seuraa alkuperäisen juonta, joka voi koitua remaken tuomioksi tai pelastajaksi. Tässä kävi se jälkimmäinen. Muutoksia alkuperäiseen ovat mm. Juoksevat zombit. Lisäksi hahmot ja käsikirjoitus kulkevat hyvin käsi-kädessä ja Dawn of the Dead osoittaa hyvin kunnioitusta Romeron alkuperäiselle teokselle.
Juoni on edelleen sama.
El Orfanato on samalta tuottajalta, joka on tuottanut Pan's Labyrintin. Voiko se olla hyvä merkki?
Voi kyllä.
Tämä psykologinen kauhudraama sekoittaa todellisuutta ja unimaailmaa Pan's Labyrintin tavoin ja rikas äänimaailma ruokkii tätä tunnelmaa juuri oikeassa määrin. Orpokoti myös sukeltaa ihmismieleen ja tekee sen, mitä on käsitetty kauhuelokuvissa äärettömän vaikeaksi. Pelottaa ihmismieltä sillä, mitä ei näe, eikä sillä, mitä näkee. Siihen ei moni kauhuelokuva pysty.
Tulen saamaan niin paljon paskaa niskaan tästä ja seuraavasta. Noh, menkööt.
2 jatko-osaa, älä katso. Jenkkiversio Quarantine, älä todellakaan katso. Ainoa oikea, mikä kannattaa katsoa, on tämä alkuperäinen. Tämä on aito versio.
[Rec] on kuvattu, käyttäen "yhden kameran tekniikkaa" eli toisinsanoen ensimmäisen persoonan POV -kuvausta ja tämä on toteutettu vajaalla miljoonan budjetilla ja hyvin samantapaisesti, kuin Blair Witch Project. Mutta vain käyttäen enemmän CGI -tekniikkaa. Ja se mielestäni laski vähän elokuvan tasoa. En hirveästi nauti CGI -teknologiasta vaan katson mielummin elokuvia, joissa nämä kohtaukset ovat suoritettu maskeerauksella, valaistuksella tai muilla kikoilla. Mutta yleensä mennään sitä helppoa reittiä.
Ainiin, leffa kertoo palomiehistä kamppailemassa demonin kanssa..
Hetken aikaa piti aprikoida, kumman valitsen kakkossijalle, Recin vai Paranormal Activityn? Päädyin tähän listausmuotoon. Miksikö? Koska Paranormal Activity on tehty vain muutamalla tuhannella dollarilla, ei käytä kallista ja turhaa CGI -teknologiaa ja lisäksi se pureutuu ihmisen yhteen kamalimmista peloista. Siihen, mitä tapahtuu sillävälin, kun nukumme. Tämä elokuva todisti, että minimaalisella budjetilla voi luoda uskomattoman pelottavia kohtauksia. Ja mitä seuraa, kun tehdään 15 000 dollarin budjetilla 150 miljoonaa tahkonnut menestys? No, vastaus on selvä. Tehdään sequal. Ja toinen. Ja vielä yksi. Ja vielä yksi, kunnes se ei ole enään kannattavaa.
Muistan ...noirin sanoneen jossain vaiheessa, että jatko-osan tekeminen kannattaa, JOS jatko-osa tuottaa minimissään 30 -prosenttia vähemmän kuin alkuperäinen, jolloin se kuitenkin pysyy voittomarginaalin puolella. Joten tämän voittomarginaali on loikannut taivaisiin, kuin paskaraketti valmiina räjähtämään.
The Shadow of the Vampire toi tuoreen tuulahduksen vampyyrigenreen. Ennenkuin Twilightit hakkasivat sen armottomasti Transylvanian pimeimpään nurkkaan.
Se otti samantapaisen lähestymistavan vampyyrielokuviin, kuin Wes Craven Wes Craven's New Nightmaressa. Se kertoo ensimmäisen, yhä säilyneen vampyyrielokuvan, Nosferatun, kuvauksista, joissa Nosferatun näyttelijä ottaa roolin vakavemmin, kuin ihmisen luulisi.
Elokuva kunnioittaa jokaista oikean elämän henkilöä, jotka olivat tekemässä Nosferatua. Varsin loistava elokuva.
Recap
Mukaan tähän listaan olisin voinut ottaa vielä Rob Zombien The Devil's Rejectsin. On sekin kuitenkin sen verran loistava elokuva ollakseen 2000 -luvun elokuva. Ehkä kaikki toivo ei ole mennyttä, mutta melkein ehdotta kaikki 2000 -luvulla tehdyt kauhuelokuvat ovat kuraa, mutta aina välillä mukana löytyy timantteja.
"What were they thinking?!" - Angry Video Game Nerd
Eli kokoan tähän lankaan muutamia maailman älyvapaimpia elokuvien nimisuomennoksia. Lisään tähän elokuvia, joita löysin netin keskustelufoormumeilta.
Ja kyllä, Viidennen Kolonnan Mies -arvostelu innoitti minua tekemään tämän listan.
Mutta ensin voisin kertoa teille, että kääntäjä ei päätä elokuvan suomenkielistä nimeä. He saavat sen valmiina, mutta voivat ehdottaa tietysti uutta nimeä, mutta harvoin näin tuntuu käyvän. Hyvänä esimerkkinä The Song Remains The Same - Laulu jää pystyyn.
On olemassa kolmenlaisia typeriä elokuvakäännöksiä: Muuten vain typeriä, spoilereita ja NoFinejä.
Muuten vain typerät ovat elokuvien nimiä, jotka on suomennettu sellaiseen muotoon, joista ei kukaan puhu niiden suomenkielisillä nimillä.
Spoilerit ovat elokuvakäännöksiä, jotka kertovat koko juonen nimessä. Joten tässä artikkelissa on JONKINNÄKÖINEN SPOILERIVAROITUS!!
Ja NoFinit ovat suomennoksia, joissa on suomenkielinen nimi korvattu toisella vieraskielisellä sanalla.
Tämäkin elokuva on niinkin veikeästi suomennettu, kuin: Luojan tähden, paetkaa!
Amityville Horrorhan kertoo kummittelevasta talosta, joten on nähtävästi ollut vain luonnollista suomentaa se tähän muotoon. Mutta silti. Oletteko kuulleet ikinä kenenkään puhuvan Amityville Horrorista nimellä Luojan tähden, paetkaa? Esim. "Hei, oletko nähnyt ikinä Luojan tähden, paetkaa?" "Mikä vittu se on?" "Siis Amityville Horror." "Jaa, se, oonhan mä sen nähny. Se on aika kova 2000 -luvun elokuvaksi." Sphere - Vieras tulevaisuudesta (1998)
Oikeasti? Päättivät sitten paljastaa elokuvan tärkeimmän juonikäänteen heti nimessä? Ei jumalauta oikeasti. Tämä ei ole tehty edes hienovaraisesti, niinkuin The Shawshank Redemption, vaan tämä on käännetty mutkittelematta, että varmasti pilataan koko elokuvan juoni. Way to go!
Sama heebo, joka on tämän kääntänyt, olisi varmaan kääntänyt Alienin muotoon Alien - Ash on robotti
Hyvä esimerkki NoFinistä. Korvataan käännösnimi toisella vieraskielisellä nimellä. Onhan tämäkin elokuva kuitenkin tunnettu nimellä Cubic - Uuden maailman kapinalliset. What the fuck? Nyt he korvasivat nimen Equilibrium nimellä Cubic? Miksi? Pelkäsivätkö he, että suomalaiset eivät osaa sönkätä sanaa Quilibrium? Ei se ole vaikeaa, ellet ole 16 -vuotias bimbo tai 68 -vuotias eläkeläinen, joka ei osaa muuta kuin suomea.
Muistaakseni tässä elokuvassa ei ollut edes mitään vitun Cubea. CUBE ON TOINEN ELOKUVA! Ja se ei ole tämmöinen Matrix -ripoff.
The Voice valitsi tämän heidän mielestään surkeimmaksi elokuvakäännöksekseen. Ja jos tämä ei ole se, niin sitten minä en ole Tamperelainen. Oliko vuonna -78kääntäjien Englanninkieli noin huonossa jamassa, ettei tiedetty, mitä Laid -tarkoittaa? No, nykyään tiedetään. Se tarkoittaa päästä sänkyyn/harrastaa seksiä. Siinä tapauksessa kunnollinen suomennos olisi jotain siinä about: Mennään saamaan tai Päästään sänkyyn, joista kumpikaan ei ole oikein kunnollinen käännös, mutta silti ne olisivat parempia, kuin Sinua kaivataan Laid!
Mikä kasa paskaa...
Okei, mitä? Independence Day on suomennettu muotoon Maailmojen Sota? Eikö Maailmojen sota ollut H.G Wellsin Sci-Fi -klassikko, joka tapahtuu vuonna 1898. Ei vuonna 1996. Eikä oikeassa Maailmojen sodassa ollut Tom Cruisea! Mitä he oikein ajattelivat, kun loivat Independence Dayn suomenkielisen nimen? Oliko se jotain tähän suuntaan: "Loistava elokuva! Mikä tämän nimeksi voisi tulla?" "Mulla on idea! Kutsutaan sitä Maailmojen sodaksi!" "Eikö se ole jo otettu?" "Kyllä katsojat ovat tarpeeksi idiootteja, etteivät huomaa eroa."
Anteeksi vain! Kyllä meitä on niitäkin ihmisiä, jotka tunnistavat eron paskan nimisuomennoksen ja klassikkokirjan välillä. Lock, Stock and Two Smoking Barrels - Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998)
Mitä? En tiennytkään, että Lock tarkoittaa puuta ja Stock ei olekkaan osake tai erä, vaan heinä. Aina sitä oppii uutta.
Tiedän. Nimi olisi vaikea suomentaa suoraan (Vai pitäisittekö mielummin nimestä Lukitse, kasaa ja kaksi savuavaa piippua?), mutta ei sitä kuitenkaan olisi tarvinnut suomentaa samalla tavalla. Olisin tykännyt enemmän esimerkiksi nimestä Lock, Stock and Two Smoking Barrels - Pokerihai (esimerkki!), mutta eei...
Muutenkin, en ole ikinä kuullut kenenkään puhuvan nimestä Puuta, heinää ja muutama vesiperä. Aina on puhuttu jollakin tavalla Lock, Stock and Two Smoking Barrelssista, joka on yllättävän vaikea välillä lausua.
Loistava elokuva, paska nimi.
Tässä on reaktioni, kun näin tämän elokuvan nimen kokonaisena ensimmäistä kertaa:
Taas on päättävällä taholla käynyt pieni kämmi. Englanninkielinen nimi tarkoittaa murtumaa ja suomennettu nimi on murtumaton... NE OVAT KAKSI PÄINVASTAISTA ASIAA! Miksi, oi miksi for the love of god on pitänyt suomentaa tämä näin? MIKSI?
Sitten vielä viimeinen. Jätin kuuluisimman viimeiseksi. Se on...
Nyt on käynyt taas oikein mojova idea kääntäjällä. Taas näitä spoilerinimiä. Nimi on vaikea kyllä, mutta eikö sitä voinut summata jollakin paremmalla tavalla, kuin Rita Hayworth - Avain Pakoon? Vaikkapa The Shawshank Redemption - Vankila ja Rita Hayworth.
Ei tämä kuitenkaan niin paha suomennos ole, kuin esimerkiksi Equilibriumissa tai Spheressä. Tämä on oikeastaan hienovaraisesti suomennettu, koska Rita Hayworthinhan avulla tässä ei paeta, eikä nimi varsinaisesti kerro, mitä elokuvassa tapahtuu, vaan sen ymmärtää vasta myöhemmin, kun elokuvan on nähnyt. Joten tämä on esimerkki Hienovaraisesta Paskasuomennoksesta.
Recap
Siinä ne nyt sitten olivat näin alkuunsa. Saatan tehdä toisenkin artikkelin tästä samasta aiheesta, jos vain löydän tarpeeksi huonoja elokuvien nimiä (Ei luulisi olevan vaikeaa senkin laiska ihmisraunio!). Ehdotuksia saa heittää ja sitten katson niistä, mitkä ovat tarpeeksi surkeita. Haluaisin kuulla teidän mielipiteenne siitä, mitkä ovat kaikista surkeimpia elokuvien suomennoksia.
Näin mahdollisesti viimeinen blogikirjoitus ennen viikon leiriämme. Ajattelin omistaa sen loistaville stand-up -koomikoille. Nyt en puhu näistä suomalaisista, vaan amerikkalaisista. Niistä, joiden jutut naurattavat kunnolla. Kuten Jim Carrey, David Chapelle ja tietysti Jerry Seinfeld.
YouTubesta löytyy hurjasti kokonaisia Stand-Up -keikkoja monilta, loistavilta koomikoilta. Listaan tähän muutaman, mitkä kuuluvat omiin suosikkeihini.
Jerry Seinfeld - I'm Telling You Yor The Last Time! (1998)
Video ei ole ihan synkassa, mutta kyllä siitä nauttii. En muista, missä kuulin Jerry Seinfeldistä ensimmäisen kerran. Saattoi olla joku YLE Teeman muinoin hankkima lista parhaista Stand-Up -koomikoista. Sitten myöhemmin sain kuulla hänen juttujaan hänen omaa nimeään kantavassa sarjassa.
Erityisesti pidän Jerry Seinfeldin tyylistä. Hänen ei tarvitse kiroilla, että saa ihmiset nauramaan ja siinä lajissa Jerryn tyyli on ylitse muiden. Hän on kehittänyt siitä oman taiteenlajinsa.
Jeff Dunham - Arguing With Myself (2006)
Jeff Dunham, nimi on synonyymi nukeille. Voin sanoa, että Jeff Dunham on kaikkien aikojen paras amerikkalainen vatsastapuhuja. Hän saa nuket oikeasti elämään. Monesti heräänkin kesken kaiken ja tajuan sen, että nuket eivät puhu, vaan mies niiden vieressä.
Arguing With Myself oli ensimmäinen kolmesta stand-up -keikkalevystä, jota omistan. Niitä olisi muuten enemmän, mutta suomessa on hieman hankalaa saada käsiinsä noita ulkomaisia stand-up -keikkoja.
Jim Carrey - Unnatural Act (1991)
Pitääkö Jim Carreytä esitellä muka? Mies on pelkkää kumia ja spontaania liikkumista. Ei muuta.
Dave Chapelle - For Whats Worth (2004)
Sen, mitä tiedän Dave Chapellestä on se, että hän on yksi kaikkien aikojen parhaista stand-up koomikoista. Ei paljoa enempää tarvitse tietää hänestä.
Pablo Francisco - Bits and Pieces
Tätä tyyppiä on niin kiva imitoida.
Pablo Francisco on paras äänien imitoija, jonka tiedän nimeltä. Muistaisin, että on olemassa yksi tyyppi, joka teki junan ääntä ajaessaan kylän läpi, jossa ei ollut junaa, mutta silti. Pablo Francisco ponnahti pinnalle, kun hän imitoi amerikan trailerien miesääntä. Siitä lähtien hän on ollut yksi suosikkikoomikoistani. Olin niin maassa, kun en päässyt hänen keikalleen, kun hän oli Helsingissä tässä vähän aikaa sitten. Otin tämän pätkän, koska siinä on suosikkikohtauksiani hänen kaikista sketseistään.
Noh, lisätään nyt vielä se Movie Prewiev guykin:
Ajattelin jatkaa listausta vielä, että tässä ei ole läheskään kaikkia suosikkistanduppejani. Jätin pois mm. Robin Williamsin ja Eddie Murphyn.
Nyt aion listata teille hyvät lukijat, muutaman parhaimmista elokuvakohtauksista.
Kohtaukset tekevät elokuvasta elokuvan. Ja jos kohtaus on ikimuistoinen, niin todennäköisesti elokuva jää mieleen hyvänä, ellei jopa mestariteoksena.
Tämäkään lista ei ole paremmuusjärjestyksessä. Listaan jälleen sekalaisesti.
Joten...
Lista ikimuistoisimmista elokuvakohtauksista. Bullet Time - Matrix (1999)
Tämä on yksi kaikkien aikojen eniten parodisoiduista kohtauksista. Muistan tarkalleen, kun ala-asteen pihassa teimme Matrixliikkeitä ja erityisesti tätä kohtausta tuli erittäin paljon leikittyä.
Vuosia ja taas vuosia oltiin nähty telkkarissa ja elokuvissa pelkkiä räjähdyksiä ja erikoistehosteita, eikä slow-mossa ollut mitään uutta.
Wachowskin veljekset muuttivat tämän, tuoden valkokankaalle yhden ikimuistettavimmista elokuvakohtauksista. Bullet Time on täydellisesti ajoitettu, oikeaan kohtaan laitettu ja loistavasti toteutettu kohtaus, joka syöpyy mieleen.
Yksi maailman eeppisimmistä elokuvasarjoista ja Sir. Ian McKellen pääsi yhteen sen legendaarisimmista kohtauksista. Tätä, kuten Bullet Timeakin, on kopioitu ja parodisoitu vuosien varrella.
Tämä on yksi suosikkikohtauksistani of all times.
Ballrog on jahdannut Sormuksen saattuetta Morian kaivoksissa, kunnes Gandalf päättää vastustaa sitä, uhraten samalla itsensä. "You cannot pass! I am secrant of the secret fire, wielder of the Flame of Anor. The dark fire will not avail you, flame of Udun! Go back to the shadow. You Shall Not Pass!" "Why so serious?" - Yön Ritari (2008)
Melko häiritsevä ja ahdistava kohtaus, kun Heath Ledger kertoo Jokerina siitä, miten hän on saanut hymyilevät arvet poskiinsa. "Why so serious?" on myös äärimmäisen tarttuva lause. Se on siirtynyt elokuvasta lukemattomiin kuviin, julisteisiin sun muuhun krääsään, mitä tämän elokuvan mukana tuli kauppojen hyllyille.
Seitsemän loppuminuutit ovat rankkaa katsottavaa, kun sadistinen murhaaja kertoo David Millsille, kuinka hän kadehtii tämän elämää ja kaunista vaimoa. "So i took a little souvineir. Her pretty head." Seitsemän lopussa oli erittäin hyvä twisteri, kun paljastetaan viimeiset kaksi kuolemansyntiä.
Orson Wellesin "Pahan Kosketus" (The Touch of Evil) esitti meille yhden maailman parhaimmista pitkistä kohtauksista. Kolme ja puoli minuuttia kestävä kohtaus. Pidän todella paljon näistä pitkistä kohtauksista vanhoissa elokuvissa. Ne voidaan pausettaa, koska mitään mullistavaa ei juuri ole tulossa ja ne kertovat, että niiden eteen on todella nähty vaivaa.
"Mama used to say that life is like box of chocolates. You neve know what your gonna get."
Pakko rakastaa elokuvaa ja tätä lausetta. Koska se on totta. Elämä on kuin rasia konvehteja. Ikinä ei voi tietää, mitä saa.
Forrest Gump on tavallista vähän tyhmempi ihminen, joka alkaa kertomaan tarinaansa bussipysäkillä. Ihmiset vaihtuvat ja tarina etenee. Forrest Gump kertoo ei vain oman tarinansa, mutta myös Amerikan lähihistorian sympaattisella tavalla.
Tämä on taas niitä elokuvia, joissa on sellaista vetovoimaa, mutta liiallinen tv -esitys on mielestäni vähentänyt katselunautintoa.
Tämä kohtaus on palanut päähäni niin pahasti, että joka kerta, kun puhutaan hampurilaisista, mieleeni tulee "Big Kahuna Burger". Rakastan Pulp Fictionia, mutta en osaa päättää, kumpi on parempi, Reservoir Dogs vai Pulp Fiction.
Varsinkin "I Dare yoy. I double dare you Motherfucker!" Jää hyvin mieleen.
"pulp /'p&lp/ n. 1. A soft, moist, shapeless mass of matter.
2. A magazine or book containing lurid subject matter and being characteristically printed on rough, unfinished paper."
Kun katsotte taakseppäin 80 -luvulle ja näette kaikki Schwarzenneggerit, Jean-Claudet, Chuck Norrikset ja Rambot, tajuat, että he ovat kaikki tehtyjä hommaan. John McClaine taas oli vain väärä ihminen väärässä paikassa. Hänellä vain sattui olemaan erittäin paska tuuri. Ja Yippee Kai-Yay Motherfucker -on tämän elokuvan definnaatio, kyynisesti lausahdettuna. Ainoa huono puoli tässä elokuvassa on se, että Bruce Willis meinasi jämähtää tähän rooliinsa, kunnes kiltti Quentin Tarantino -setä tuli ja pelasti hänen uransa Pulp Fictionissa.
Tätä minä pidän maailman legendaarisimpana lopputaisteluna, kun elokuvan kaikki päähahmot, Hyvä (Clint Eastwood), Paha (Lee Van Cleef) ja Ruma (Eli Wallach) -kohtaavat kullan toivossa. Tätä Sergio Leonen kohtausta kun vielä säveltää Ennio Morriconen musiikki, niin voi herrajumala, meillä on käsissämme valmiiksi hiottu timantti.
"I ate his liver with fava beans and some nice chianti." - Uhrilampaat (1991)
Kylmiä väreitä, niin paljon kylmiä väreitä. Aina kun näen tämän kohtauksen. Anthony Hopkins oli vain niin hyvä Hannibal Lecterin roolissaan. Ja käsittääkseni hän vähän jumittui siihen rooliin. Ei kuitenkaan yhtä pahasti, kuin Mark Hamil Luke Skywalkerin rooliin.
Hassua tässä kohtauksessa on se, että Anthony Hopkins improvisoi tuon shh... -kohdan. Välillä tuntuu, että kaikki maailman parhaimmat kohtaukset ovat improvisoituja.
Olihan tänne pakko lisätä yksi tosiklassikkokin. Sunset blvd. mikä teos. Tarina kuuluisuudenhullusta näyttelijättärestä, joka on valmis tekemään mitä vain sen eteen, että hän saa paikan valokiilasta.
Suosittelen lämpimästi.
En yleensä pidä juurikaan Vietnam -aiheisista elokuvista. Ainoa josta pidän, on Full Metal Jacket, mutta muut eivät oikein iske. Tämä kohtaus tosin on ihan toista maata. Wagnerin Flight of Valkyries -tahtiin tehty kappale, joka on ollut parodian kohteena useasti.
Onhan se vähän kökön näköinen nykypäivänä, mutta kuvitelkaa, että olette 11 vuotias pikkupoika ja juuri menossa katsomaan uutta avaruuselokuvaa vuonna -77. Ja sitten näette tämän. Se räjäyttää tajuntasi ja muuttaa käsityksesi elokuvista ja niiden katsomisesta kertaheitolla.
Tähtien Sota -elokuvat eivät muuttaneet vain elokuvien katsomista, ne muuttivat sen, kuinka niitä tehdään.
On se vieläkin hienon näköistä.
Legendaarinen lausahdus Jack Nicholsonin kuuluisassa roolissa.
Tässäkin on se hassu juttu, että jälleen yksi kuuluisa lausahdus on täysin improvisoitu. "Here's Johnny!" Kyllä, se on improvisoitu.
The Shining - Hohto kertoo kirjailijasta, joka muuttaa perheensä kanssa hotelliin vahtimestarin hommiim talveksi, kun hotelli on suljettu. Pikkuhiljaa, alkaa kirjailija seota siihen, että hänen projektinsa ei mene minnekkään ja mahdollisesti siihen, että (yllätys yllätys) hotelli on rakennettu intiaanien hautausmaan päälle.
Tämäkin on yksi uudelleenplagioitu kohtaus. Major Kong ratsastaa atomipommilla, joka on juuri tippumassa Neuvostoliittoon ja tuhoamassa koko maailman.
Tri. Outolempi on musta komedia ja satiirielokuva, joka on edelleen loistava, mutta sen ajatus on vähän vanhentunut. Enään ei ole ydinsodan uhkaa U.S.A:n ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä.
Tri.Outolempi kertoo, kun hulluksi muuttunut komentaja, jolla on outo pakkomielle "kallisarvoisiin ruumiinnesteisiin", lähettää hätäviestin, vailla oikeaa syytä, B-52 pommittajille, että heidän pitäisi tuhota Neuvostoliiton valmiiksi valitut kohteet.
Elokuva käsittelee onnistuneesti huumorin avulla ydinsodan uhkaa ja Amerikan vainoharhaista käsitystä Neuvostoliitosta.
Lausahdus yksinkertaisesti kultaa, kun puhutaan kieroutuneesta ja vääristyneestä maailmankuvasta. "Ette voi tapella täällä. Tämä on sotahuone!" Nauran aina yhtä paljon kuullessani tämän lauseen.
Aina yhtä hauska kohtaus, kun Tri. Outolempi yrittää estää robottikättään tekemästä Heil Hitler -tervehdystä. Ja lopun lause: "Mein Füher! I can Walk!"
Tiedättekö muuten mitä? "Mein Füher! I can walk!" on improvisoitu lause. Miten voi olla?
Pitääkö tätä esitelläkkin vielä? Musiikki on "Gonna Fly Now" Jos ette tietäneet.
"Frankly dear. I don't give a damn." - Tuulen Viemää (1939)
Toinen klassikko.
Tuulen Viemää oli ilmestymisvuonnaan 1939 jättiläinen. Yli kolme tuntia kestävä elokuva, joka kulutti loppuun kolme ohjaajaa. Mutta paras osa on tämä loppu. Pitäisi tämäkin hankkia jostakin. Mitä? Ei. Ei, ei, ei, ei, ei... Nyt olette saaneet väärän kuvan. Tämä ei ole normaali nyyhkyleffa. Siinä on sotaa, tappamista ja Atlantan suurpalo.
Taksikuski on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Siinä on sellaista tiettyä viehätysvoimaa minua kohtaan.
"You talkin' to me?" On jälleen yksi erittäin paljon parodisoitu kohtaus. Sekoamispisteessä oleva Taksikuski Travis Bickle leveilee aseillaan peilille, ihan kuin puhuisi oikealle ihmiselle. Minua harmittaa välillä, että ihmiset tunnistavat repliikin, mutta eivät tunnista itse elokuvaa.
Tiedättekö mitä? Ette arvaa...
Mitäköhän yhteistä kaikilla kuuluisilla lausahduksilla on ollut tässä listassa?
Give up?
Se on Improvisoitu!
Ette varmaan nähneet tuota tulevan?
"Make him a offer, he can't refuse." - Kummisetä (1972)
Tuskin tätäkään tarvitsee hirveästi esitellä?
Tuo Marlon Brandon ääni ei ole saatu tuollaiseksi yleisen luulon mukaisesti, eli sillä että hänellä olisi pumpulia poskissa, vaan siten, että hänelle kiinnitettiin eräänlaiset hammasproteesit. Nyt olette taas vähän viisaampia.
"Luke, i am yor father." -oli yksi suurimmista shokeista elokuvien historiassa. Olen kuullut tuttavilta, että heillä oli samanlaiset eleet, kuin Mark Hamilillä nähdessään tämän kohtauksen.
Kohtauksen synkkaamisessa oli erittäin paljon ongelmia, koska Darh Vaderin esittäjä ei itse puhunut repliikkejä elokuvassa. Sen teki kuuluisa James Earl Jones. Joten oli Mark Hamilille vaikeaa saada selvää, milloin hänen piti huutaa: "NOOOO!"
______________________________________________________________
Olisin vielä lisännyt listaan sellaisenkin elokuvan, kuin Jazzlaulaja, mutta koska se on ensimmäinen äänielokuva, sen ääniraitaa vahditaan tarkemmin, kuin Pentagonia, eli on käytännössä mahdotonta löytää videopätkä Jazzlaulajasta, missä on ääni.
Saattaa olla, että teen myöhemmin vielä toisen listan. Ehdotuksia saa heittää, katson sitten niistä parhaimmat.
.jpg)
