Arvostelu: Taksikuski (1976)

Kun kerta viimeksikin arvosteltiin hyviä elokuvia, niin jatketaan sitten vähintään yhtä hyvällä elokuvalla.

Tekniset tiedot:

Alkuperäinen nimi: Taxi Driver

Tuot.Vuosi: 1976

Ohjaaja: Martin Scorcese

Pääosissa: Robert De Niro, Cybill Sheperd, Jodie Foster

Käsikirjoitus: Paul Schrader

Musiikki: Bernanrd Herrmann

Kesto: 1h 56min

Koitan pitää tämän arvostelun mahdollisimman puolueettomana, koska minun on myönnettävä, että Taksikuski on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani.

”Yöllä kaikki lika valuu kadulle.” Näin mutisee ahdistunut, yksinäinen ja insomniasta kärsivä taksikuski Travis Bickle (Robert De Niro). Mies joka ei haluaisi nähdä yöllistä maailmaa.

Unettomuudestaan kärsinvänä, hän ajaa taksia öisin, mutta ei silti saa unta. Ainoa tapa hänelle purkaa pahaa oloaan, on se, että hän kirjoittaa päiväkirjaansa ja puhuu satunnaisille ihmisille siitä, kuinka kaupunki on kuin avoviemäri.

Travis Bickle yrittää karkoittaa yksinäisyyttään milloin milläkin tavalla, kuten yrittämällä presidentinvaaliehdokkaan kantajoukkojen ”enkeliä”, Betsyä (Cybil Sheperd). Nämä yritykset saavat katsojan aluksi nauramaan myötähäpeästä, mutta elokuvan edetessä, hautaavat katsojat päänsä häpeissään. Samalla, kun hänet hylätään, on katsojan sympatia kuitenkin täysin Travisin puolella. Hän on vain hahmo, jonka kaikki ymmärtävät väärin. Unettomuuden ja yksinäisyyden pahetessa, alkaa Travisin päästä pian kuulumaan ”Kriik” ja hän kokee, että hänellä ei ole tarkoitusta tässä maailmassa, jolloin hän alkaa etsimään tarkoitustaan, muuttuen samalla tikittäväksi aikapommiksi, valmiina räjähtämään.

Taksikuski on sekoitus jos jonkinnäköistä elokuvaa. Siinä on Nóirmaisia viittauksia. Travisin kerronta ja Bernand Herrmannin ikimuistettava, Jazzahtava, musiikki. Kuvaukset, joita Travis sanoo, ovat raakoja, mustia ja erittäin ahdistavia. Taksikuski rakentaa tunnelmaa joksenkin puuduttavilla dialogikohtauksilla, kunnes on viimeisen kohtaamisen aika, jolloin kaikki patoumat ja katsojien ahdistus purkautuu mitä brutaalimmalla tavalla. Vaikka elokuva onkin hiukan Film Noir, on sen kuljetus hyvin erillainen. Elokuvaa kertoo ahdistunut ja yksinäinen henkilö, joka on juuri nähnyt itsemurhan ja kertoo siitä nyt katsojille.

Jokainen Takikuskin kohtaus on helposti muistettavissa jo toisella katselukerralla. Jokainen kohtaus vaikuttaa enemmän omalta elokuvaltaan, kuin yksittäiseltä kohtaukselta.

Ja kun elokuva loppuu, jää katsoja istumaan tyhjän päälle. Kukaan ei pidä elokuvan lopusta, koska se jättää katsojan moraalin huteralle pohjalle ihmettelemään, miksi?

Pisteet: 5/5