Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (1989)

Pet Sematary. Stephen Kingin romaaniin pohjautuva elokuva. Se voi tarkoittaa joko sitä, että elokuva on erittäin kökösti kierrättänyt vanhoja ideoita, tai sitten, että se on todella hyvä elokuva. Olen monta kertaa pettynyt Stephen King -elokuviin, mutta tällä kertaa ei tarvinnut pettyä. Uinu, uinu lemmikkini kierrättää kyllä monia vanhoja teemoja, mutta on silti tuoreenomainen elokuva.

"Sometimes dead is better." -Kuuluu tämän elokuvan slogan, jonka suomennettu versio oli mielestäni paljon parempi:
"Joskus on parempi pysyä kuolleena."

Tekniset tiedot
Alkuperäinen nimi: Pet Sematary
Tuot.Vuosi: 1989
Ohjaaja: Marty Lambert
Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwyne
Käsikirjoitus: Stephen King
Musiikki: Eliot Goldenthal
Kesto: 103 min. (1h 38min)

Creederien perhe muuttaa tuulisesta Chicagosta uuteen taloon, joka sattuu sijaitsemaan lemmikkieläinten hautuumaan vieressä. Lemmikkieläinten hautuumaan lähistöllä taas on Micmac -intiaanien hautausmaa. Creederit eivät kuitenkaan tästä tiedä tuon taivaallista, ennenkuin heidän uusi naapurinsa Jud Crandall kertoo heille siitä. Creederien perheeseen kuuluu isä Luis, äiti, Rachel, tytär, Ellie sekä muutaman vuoden ikäinen poika Cage. Perheeseen kuuluu myös Ellien kissa, Church, joka tarkoittaa Winston Churchilliä.
Luis on töissä koulun terveydenhoitajana ja eräs päivä hän saa potilaan, joka on jäänyt rekan alle. Luis koittaa parhaansa mukaan auttaa, mutta ei voi tehdä mitään enään. Yöllä hahmo, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Pascow, kertoo Luisille, että tämä ei saisi mennä hautuumaan taakse tarkoittaen Micmac -intiaanien hautausmaata. Samaan aikaan Ellien pahin pelko on, että heidän talonsa vieressä oleva, rekkoja kuhiseva tie tappaa hänen kissansa. Ja pahin painajainen tapahtuu ja Church löytyy kuolleena Crandalin pihanurmelta. Crandall vie Luisin intiaanien hautausmaalle, vaikka Luis koittaakin estellä itseään.
Kissa haudataan hautausmaalle ja se palaa takaisin, mutta vain vähän erilaisena.

Elämä jatkuu vielä hetken aikaa muuttumattomana, mutta pian perheen nuorin poika kuolee pian niin ikään rekan osuttua tähän. Koko perhe on murheen murtama ja Racelin isä, joka muutenkin vihaa Luisia, käy tämän kimppuun hautajaisissa. Crandall koittaa estellä Luisia, mutta Luis ei kuuntele tätä, vaan kaivaa poikansa ylös haudastaan ja hautaa tämän uudestaan intiaanien hautuumaalle. Poika palaa pian takaisin, mutta hieman erillaisena.

Cage ennen.

Ja Cage jälkeen.


Tämä elokuva kierrättää hyvin paljon samoja vanhoja ideoita. Intiaanien hautausmaa, elävät kuolleet jne... Mutta usein ne ovat sillä täysin samalla ja vain yhdellä tavalla kierrätettyjä. Niinkuin, että elokuvassa on vain yksi teema. Tässä elokuvassa on useampi teema ja se tekee elokuvasta niin tuoreen oloisen. Ja mukaan vielä Eliot Goldenthalin loistava musiikki, niin paketti on valmis. Tässä elokuvassa on sitä sellaista liimautuvaa ainesta, jota ei näe nykyajan elokuvissa juuri paljoa. Sellaista liimausta, joka pakottaa katsomaan loppuun asti. Lisäksi Uinu, uinu lemmikkini sisältää paljon "jumpscareja" (suom. Hyppysäikäytyksiä) joita minä rakastan aivan sydämmeni pohjasta, koska välittömästi sen jälkeen tulee se tajuton endorfiiniryöppy.
Lisäksi elokuvaan on saatu monia muitakin tunteita, kuin vain pelkoa. Siinä on aitoa surua, joka välittyy myös katsojaan. Tämä tunne tulee vahviten siinä vaiheessa, kun Luis iskee myrkkyä täynnä olevan neulan Cagen kaulaan ja tämä parkaisee, niinkuin ikäisensä luulisi. Sitä seuraa niin suuri tunneryöppy, kun alkaa tuntemaan, että asia on todellakin väärin, mutta samalla oikein. 
Suosittelen.
Pisteet: 4/5

Ronskia huumoria ja vesisadetta

Näin sitä vain sataa vettä täällä Tampereella. Ja toissapäivänä minä vielä makasin viltin päällä rannalla. (Ja sain mehiläisenpiston niskaani) Tänään, kuten kaikkina muinaki päivinä tällä viikolla, kävin pyörällä "kapessa" eli keskustassa. Pääasiallinen tarkoitus oli ostaa itselle varalle HDMi -kaapeli. Sitten kun olin jo suuntaamassa takaisinpäin, ajattelin, että voisin käydä koskikeskuksen Suomalaisessa kirjakaupassa. Siellähän on ale. Sieltä ostin aikaisemmin tällä viikolla Millenium -trilogian kahdellatoista eurolla. Sieltä mukaan tarttui tämä:

Näyttää vähän kirotulta raamatulta, and i'll be damn if it isn't.
Tämä kirja on täynnä mustaa huumoria ja ronskeja vitsejä. Pääasiallisesti nämä ovat sarjakuvastrippejä, eli piirrettyjä, eli varsinaista lukemista ei pääse harjoittamaan. Ja hintaakin oli siedettävät 17€, eli se lähti samantien mukaan.
Pakko sanoa, että minä vain rakastan mustaa huumoria yli kaiken. Mikään ei ole hauskempaa, kuin kymmenen kuollutta vauvaa pullossa (paitsi ehkä kuollut vauva kymmenessä pullossa) tai vanhat kunnon holokaustivitsit. (Mitä eroa on juutalaisella ja partiolaisella? -Partiolainen tulee leiriltä takaisin) Jotkut pitävät minua sairaana, minä pidän itseäni erittäin sairaana, kun nauran vielä näille jutuille.

En koe tuon varoituksen vaikuttavan minuun enään mitenkään.

Kirjassa on pääasiallisesti vitsejä lapsien pahoinpitelystä, vaimon hakkaamisesta, seksuaalisista häiriöistä ja kaikesta muusta, mitä meillä pohjoismaissa pidetään tabuina tai ainakin erittäin arkoina aiheina. Ja sitä ei voi olla rakastamatta.

Suosittelen erittäin lämpimästi, jos tykkää sysimustasta huumorista ja sarjakuvastripeistä.

Leffa-arvostelu: After Life (2009)

Hmm... Voiko luvata hyvää, jos elokuvan nimi vaikuttaa väärin kirjoitetulta? Ei voi tietää.

Tekniset tiedot:
Nimi: After Life
Tuot.Vuosi:2009
Kesto: 1h 39min
Ohjaaja: Agniszka Wojowicz-Vosloo
Pääosissa: Cristina Ricci, Justin Long, Liam Neeson
Musiikki: Paul Haslinger
Käsikirjoitus: Angieska Wojowicz-Vosloo, Paul Vosloo, Jakub Korolczuk
Genre: Trilleri

Eli. Elokuvan pääideana on se, että pillereitä napsiva luokanopettaja Anna (Cristina Ricci) herää kuolleena hautaustoimistossa auto-onnettomuuden jälkeen. Hautaustoimistossa on töissä erikoinen hautausurakoitsija, Eliot Deacon (Liam Neeson), joka koittaa parhaansa mukaan uskotella Annalle, että tämä on kuollut, vaikka tämä tuntee olevansa erittäin hyvin elossa. Samaan aikaan Annan poikaystävä, Paul (Justin Long), on murheen murtama, koska ennen Annan kuolemaa, tämä aikoi kosia tätä, mutta alustus oli vähän virheellinen ja Anna luuli, että Paul aikoo jättää tämän. Paul haluaa nähdä Annan, mutta hän ei saa oikeutta katsoa omaa, kuollutta, tyttöystäväänsä, joka tuo elokuvaan melodramaattisen ja hieman melankolisen vivahteen elokuvaan. Anna koittaa päästä pakoon hautaustoimistossa siinä kuitenkaan onnistumatta. Paul koittaa saada nähdä Annaa jatkuvasti. Ja mukaan heitetään vielä Annan luokalla ollut poika, jolla vaikuttaisi olevan sama lahja, kuin Eliotilla, niin meillä on käsissämme sekava pakka. Elokuvan dramaattinen loppu ei anna selkeää loppuratkaisua, toisin kuin useat muut psykologiset trillerit. Se ei anna vastauksia, eikä kerro yksinkertaisesti, että mitä helvettiä täällä tapahtuu.
Musiikin on säveltänyt Paul Haslinger ja se tuo elokuvaan kauniita hetkiä, jolloin ei välitä tämän elokuvan sekavuudesta. Lisäksi OST:n on tehnyt Radiohead (kappaleen nimi: Exit music for a film), mutta muistaakseni tätä musiikkia ei kuulunut kertaakaan elokuvan aikana.
Liam Neesonille on jälleen pakko antaa tunnustusta. Hän oli loistava roolissaan, näytellessään kuolleille puhujaa. Kuitenkin tuntui siltä, että ruumishuonekohtauksissa keskityttiin enemmän Annan alastomuuteen, eikä elokuvassa säästytty tissien vilahduksilta joka 10 minuutti. Myös Justin Long tekee perushyvän roolisuorituksen, mutta ei kukaan näistä näyttelijöistä ole tehnyt mestariroolisuoritusta.
Kaikenkaikkiaan elokuva oli tunnelmaltaan hyvä ja katsottava, mutta loppuratkaisun sekavuus ei paranna elokuvaa. Päinvastoin. Joissakin elokuvissa sekava loppuratkaisu on hyvä, niinkuin Taksikuskissa se jätti moraalisen kompassin heilumaan ja etsimään vastauksia. Tässä ei tapahtunut niin. Ihminen jäi vain odottamaan vastauksia, joita ei tullut.

Pisteet: 3/5