Keanu Reevesin urassa oli se hetki,
jolloin oli hieman hiljaisempaa. Vuoden 1994 menestyksen, The Speedin
ja Matrixin välillä. Tähän väliin mahtui menestys A Walk in the
Clouds, mutta myös Johnny Mnemonic, Chain Reaction ja Feeling
Minnesota, jotka olivat floppeja. Hän myös esiintyi teatterissa
Hamlettina ja häntä ylistettiin roolisuorituksestaan.
Sitten oli vielä tämä; The Devils
Advocate, jossa hän esiintyi yhdessä Al Pacinon kanssa. Paholaisen
asianajajaa pidetään jonkinnäköisenä hittinä, mutta ei yhtä
suurena menestyksenä, kuin ehkä samana vuonna ilmestynyttä L.A
Konfidentalia, mutta näitä kahta elokuvaa ei voi vertailla.
Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1997
Ohjaus: taylor
Hackford
Pääosissa: Keanu
Reeves, Al Pacino, Charlize Theron
Käsikirjoitus: Jonathan
Lemkin
Musiikki: James
Newton Howard
Kesto: 1h
18min
Paholaisen
asianajaja oli alunperin kirja, jonka kirjoitti tyyppi, nimeltä
Andrew Niederman, tunnettu kauhukirjailija. Ja kun elokuvaversio
tehtiin, se tuotti yli 152 miljoonaa dollaria lipputuloja. Kertooko
se sitten siitä, että elokuva on hyvä?
Voin sanoa, että
The Devils Advocate on loistava elokuva. Sen juoni ja käsikirjotus
on mutkitteleva ja täyteläinen, näyttely on hyvää, sekä
rekvisiitat valaistus huippuluokkaa. Voisin verrata sitä jopa
toiseen psykologisen trillerin/kauhun klassikkoon: Seitsemään.
Nimensä
mukaisesti, Paholaisen asianajaja alkaa oikeussalissa, jossa on
meneillään pedofiliatapauksen oikeudenkäynti. Päähenkilö, Kevin
Lormax (Keanu Reeves), on asianajaja, joka ei ole hävinnyt yhtäkään
juttua 63 oikeudenkäyntiin, eikä häviä nytkään, koska saa
lyötyä niin raskauttavaa todistusaineistoa pöytään. Juhliessaan
taas yhtä voittoa, saa Kevin kutsun New Yorkkiin, työskentelemään
Milton, Chadwick &
Waters -yhtiössä.
Kevin ottaa haasteen vastaan ja lähtee New Yorkkiin vaimonsa, Mary
Annin (Charlize Theron), kanssa. Vaimo on onnellinen, mutta Kevinin
äiti, Alice Lorax (Judith Ivey), ei uskonnollisena pidä siitä,
että hänen poikansa lähtee synnintäyteläiseen Babyloniin, jota
jotkut kutsuvat New Yorkiksi.
New Yorkissa tulee
lisää suosiota ja lopulta, Kevin pääsee puolustavaksi
asianajajaksi Miltonille. Samoihin aikoihin, hän tapaa johtaja John
Miltonin (Al Pacino), karismaattisen yritysjohtajan, joka tuntuu
tietävän kaikista vähän kaikkea, sekä osaa kaikkia mahdollisia
kieliä. Nopeasti Kevin alkaa nostamaan suurta palkkaa ja saa uuden,
suuren asunnon New Yorkin keskustasta, mutta pian alkaa tapahtumaan
kummia, kun Mary alkaa näkemään näkyjä ja pian Kevin seuraa
perässä. Kevin voi sivuttaa tämän näkyjen näkemisen sillä
perusteella, koska hänellä on suuri juttu, jossa Alex Cullen, suuri
kiinteistömoguli, on murhannut vaimonsa, lapsensa ja
taloudenpitäjänsä, mutta Mary Ann ei. Pian Mary Ann alkaa
putoamaan osiin, eikä Kevin, Miltonin ohjeista huolimatta, voi antaa
Marylle aikaa, koska hänellä on oikeudenkäynti käytävänä.
Kevin on lopussa omien narujensa vetäjä ja tiesi, mitä tulee
tapahtumaan lopussa, kun hän vetää mistäkin narusta.
Paholaisen
asianajaja temaattisesti pohtii kysymystä, ovatko asianajajat ja
muut ihmiset turhamaisia halutessaan voittoa ja vain voittoa. Ja se
yhdistää hyvin uskonnon ja ihmisen mielen sopivissa määrin.
Vaikka loppupeleissä paholaisella tai jumalalla on hyvin vähän
tekemistä kaiken kanssa, vaan ihminen tekee itse omat päätöksensä
ja seisoo niiden takana.
Myös
koko elokuvan käsikirjoitus ja juoni ovat täyteläisiä ja ne
kiemurtelevat, kuin käärmeet ihmisen nahan alle ja pakottavat
miettimään. Hyvin paljon tätä auttaa loistavat rekvisiitat,
musiikki, äänimaailma ja ennenkaikkia näyttely. Keanu Reeves oli
hieman jäykkä roolissaan, mutta Charlize Theron näytteli hyvin
naista, joka on lopulta henkisesti epävakaa ja herkkä suuren pahan
uhkatessa. Ja sitten oli Al Pacino karismaattisen John Miltonin
roolissa. En muista, milloin viimeksi olisin nauttinut näin paljon
katsellessani näyttelyä. Al Pacino oli vain loistava tässä roolissa.
Ja jos pitäisi valita suosikkikohtaus tästä elokuvasta, olisi se
varmasti kohtaus, jossa John Milton kertoo Kevinille ahneuden ja
tuhramaisuuden tuhoista, samalla näytettäen kohtauksia, kun Milton
-yhtiön varatoimitusjohtaja, Eddie Barzoon (Jeffrey Jones) on
lenkillä ja alkaa näkemään harhoja ja lopulta hän saa traagisen
lopun ryöstössä.
Elokuvan lopussa
katsoja, joka on katsellut koko elokuvan aikana sivulta, haluaisi
pois tilanteesta, mihin Kevin on joutunut, mutta pakoteitä ei ole
vaikka niitä kuinka etsisi, mutta Kevin löytää ainoan pakotien,
joka johtaa lopun armottoman julmaan twisteriin.
Nyt aion listata teille hyvät lukijat, muutaman parhaimmista elokuvakohtauksista.
Kohtaukset tekevät elokuvasta elokuvan. Ja jos kohtaus on ikimuistoinen, niin todennäköisesti elokuva jää mieleen hyvänä, ellei jopa mestariteoksena.
Tämäkään lista ei ole paremmuusjärjestyksessä. Listaan jälleen sekalaisesti.
Joten...
Lista ikimuistoisimmista elokuvakohtauksista. Bullet Time - Matrix (1999)
Tämä on yksi kaikkien aikojen eniten parodisoiduista kohtauksista. Muistan tarkalleen, kun ala-asteen pihassa teimme Matrixliikkeitä ja erityisesti tätä kohtausta tuli erittäin paljon leikittyä.
Vuosia ja taas vuosia oltiin nähty telkkarissa ja elokuvissa pelkkiä räjähdyksiä ja erikoistehosteita, eikä slow-mossa ollut mitään uutta.
Wachowskin veljekset muuttivat tämän, tuoden valkokankaalle yhden ikimuistettavimmista elokuvakohtauksista. Bullet Time on täydellisesti ajoitettu, oikeaan kohtaan laitettu ja loistavasti toteutettu kohtaus, joka syöpyy mieleen.
Yksi maailman eeppisimmistä elokuvasarjoista ja Sir. Ian McKellen pääsi yhteen sen legendaarisimmista kohtauksista. Tätä, kuten Bullet Timeakin, on kopioitu ja parodisoitu vuosien varrella.
Tämä on yksi suosikkikohtauksistani of all times.
Ballrog on jahdannut Sormuksen saattuetta Morian kaivoksissa, kunnes Gandalf päättää vastustaa sitä, uhraten samalla itsensä. "You cannot pass! I am secrant of the secret fire, wielder of the Flame of Anor. The dark fire will not avail you, flame of Udun! Go back to the shadow. You Shall Not Pass!" "Why so serious?" - Yön Ritari (2008)
Melko häiritsevä ja ahdistava kohtaus, kun Heath Ledger kertoo Jokerina siitä, miten hän on saanut hymyilevät arvet poskiinsa. "Why so serious?" on myös äärimmäisen tarttuva lause. Se on siirtynyt elokuvasta lukemattomiin kuviin, julisteisiin sun muuhun krääsään, mitä tämän elokuvan mukana tuli kauppojen hyllyille.
Seitsemän loppuminuutit ovat rankkaa katsottavaa, kun sadistinen murhaaja kertoo David Millsille, kuinka hän kadehtii tämän elämää ja kaunista vaimoa. "So i took a little souvineir. Her pretty head." Seitsemän lopussa oli erittäin hyvä twisteri, kun paljastetaan viimeiset kaksi kuolemansyntiä.
Orson Wellesin "Pahan Kosketus" (The Touch of Evil) esitti meille yhden maailman parhaimmista pitkistä kohtauksista. Kolme ja puoli minuuttia kestävä kohtaus. Pidän todella paljon näistä pitkistä kohtauksista vanhoissa elokuvissa. Ne voidaan pausettaa, koska mitään mullistavaa ei juuri ole tulossa ja ne kertovat, että niiden eteen on todella nähty vaivaa.
"Mama used to say that life is like box of chocolates. You neve know what your gonna get."
Pakko rakastaa elokuvaa ja tätä lausetta. Koska se on totta. Elämä on kuin rasia konvehteja. Ikinä ei voi tietää, mitä saa.
Forrest Gump on tavallista vähän tyhmempi ihminen, joka alkaa kertomaan tarinaansa bussipysäkillä. Ihmiset vaihtuvat ja tarina etenee. Forrest Gump kertoo ei vain oman tarinansa, mutta myös Amerikan lähihistorian sympaattisella tavalla.
Tämä on taas niitä elokuvia, joissa on sellaista vetovoimaa, mutta liiallinen tv -esitys on mielestäni vähentänyt katselunautintoa.
Tämä kohtaus on palanut päähäni niin pahasti, että joka kerta, kun puhutaan hampurilaisista, mieleeni tulee "Big Kahuna Burger". Rakastan Pulp Fictionia, mutta en osaa päättää, kumpi on parempi, Reservoir Dogs vai Pulp Fiction.
Varsinkin "I Dare yoy. I double dare you Motherfucker!" Jää hyvin mieleen.
"pulp /'p&lp/ n. 1. A soft, moist, shapeless mass of matter.
2. A magazine or book containing lurid subject matter and being characteristically printed on rough, unfinished paper."
Kun katsotte taakseppäin 80 -luvulle ja näette kaikki Schwarzenneggerit, Jean-Claudet, Chuck Norrikset ja Rambot, tajuat, että he ovat kaikki tehtyjä hommaan. John McClaine taas oli vain väärä ihminen väärässä paikassa. Hänellä vain sattui olemaan erittäin paska tuuri. Ja Yippee Kai-Yay Motherfucker -on tämän elokuvan definnaatio, kyynisesti lausahdettuna. Ainoa huono puoli tässä elokuvassa on se, että Bruce Willis meinasi jämähtää tähän rooliinsa, kunnes kiltti Quentin Tarantino -setä tuli ja pelasti hänen uransa Pulp Fictionissa.
Tätä minä pidän maailman legendaarisimpana lopputaisteluna, kun elokuvan kaikki päähahmot, Hyvä (Clint Eastwood), Paha (Lee Van Cleef) ja Ruma (Eli Wallach) -kohtaavat kullan toivossa. Tätä Sergio Leonen kohtausta kun vielä säveltää Ennio Morriconen musiikki, niin voi herrajumala, meillä on käsissämme valmiiksi hiottu timantti.
"I ate his liver with fava beans and some nice chianti." - Uhrilampaat (1991)
Kylmiä väreitä, niin paljon kylmiä väreitä. Aina kun näen tämän kohtauksen. Anthony Hopkins oli vain niin hyvä Hannibal Lecterin roolissaan. Ja käsittääkseni hän vähän jumittui siihen rooliin. Ei kuitenkaan yhtä pahasti, kuin Mark Hamil Luke Skywalkerin rooliin.
Hassua tässä kohtauksessa on se, että Anthony Hopkins improvisoi tuon shh... -kohdan. Välillä tuntuu, että kaikki maailman parhaimmat kohtaukset ovat improvisoituja.
Olihan tänne pakko lisätä yksi tosiklassikkokin. Sunset blvd. mikä teos. Tarina kuuluisuudenhullusta näyttelijättärestä, joka on valmis tekemään mitä vain sen eteen, että hän saa paikan valokiilasta.
Suosittelen lämpimästi.
En yleensä pidä juurikaan Vietnam -aiheisista elokuvista. Ainoa josta pidän, on Full Metal Jacket, mutta muut eivät oikein iske. Tämä kohtaus tosin on ihan toista maata. Wagnerin Flight of Valkyries -tahtiin tehty kappale, joka on ollut parodian kohteena useasti.
Onhan se vähän kökön näköinen nykypäivänä, mutta kuvitelkaa, että olette 11 vuotias pikkupoika ja juuri menossa katsomaan uutta avaruuselokuvaa vuonna -77. Ja sitten näette tämän. Se räjäyttää tajuntasi ja muuttaa käsityksesi elokuvista ja niiden katsomisesta kertaheitolla.
Tähtien Sota -elokuvat eivät muuttaneet vain elokuvien katsomista, ne muuttivat sen, kuinka niitä tehdään.
On se vieläkin hienon näköistä.
Legendaarinen lausahdus Jack Nicholsonin kuuluisassa roolissa.
Tässäkin on se hassu juttu, että jälleen yksi kuuluisa lausahdus on täysin improvisoitu. "Here's Johnny!" Kyllä, se on improvisoitu.
The Shining - Hohto kertoo kirjailijasta, joka muuttaa perheensä kanssa hotelliin vahtimestarin hommiim talveksi, kun hotelli on suljettu. Pikkuhiljaa, alkaa kirjailija seota siihen, että hänen projektinsa ei mene minnekkään ja mahdollisesti siihen, että (yllätys yllätys) hotelli on rakennettu intiaanien hautausmaan päälle.
Tämäkin on yksi uudelleenplagioitu kohtaus. Major Kong ratsastaa atomipommilla, joka on juuri tippumassa Neuvostoliittoon ja tuhoamassa koko maailman.
Tri. Outolempi on musta komedia ja satiirielokuva, joka on edelleen loistava, mutta sen ajatus on vähän vanhentunut. Enään ei ole ydinsodan uhkaa U.S.A:n ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä.
Tri.Outolempi kertoo, kun hulluksi muuttunut komentaja, jolla on outo pakkomielle "kallisarvoisiin ruumiinnesteisiin", lähettää hätäviestin, vailla oikeaa syytä, B-52 pommittajille, että heidän pitäisi tuhota Neuvostoliiton valmiiksi valitut kohteet.
Elokuva käsittelee onnistuneesti huumorin avulla ydinsodan uhkaa ja Amerikan vainoharhaista käsitystä Neuvostoliitosta.
Lausahdus yksinkertaisesti kultaa, kun puhutaan kieroutuneesta ja vääristyneestä maailmankuvasta. "Ette voi tapella täällä. Tämä on sotahuone!" Nauran aina yhtä paljon kuullessani tämän lauseen.
Aina yhtä hauska kohtaus, kun Tri. Outolempi yrittää estää robottikättään tekemästä Heil Hitler -tervehdystä. Ja lopun lause: "Mein Füher! I can Walk!"
Tiedättekö muuten mitä? "Mein Füher! I can walk!" on improvisoitu lause. Miten voi olla?
Pitääkö tätä esitelläkkin vielä? Musiikki on "Gonna Fly Now" Jos ette tietäneet.
"Frankly dear. I don't give a damn." - Tuulen Viemää (1939)
Toinen klassikko.
Tuulen Viemää oli ilmestymisvuonnaan 1939 jättiläinen. Yli kolme tuntia kestävä elokuva, joka kulutti loppuun kolme ohjaajaa. Mutta paras osa on tämä loppu. Pitäisi tämäkin hankkia jostakin. Mitä? Ei. Ei, ei, ei, ei, ei... Nyt olette saaneet väärän kuvan. Tämä ei ole normaali nyyhkyleffa. Siinä on sotaa, tappamista ja Atlantan suurpalo.
Taksikuski on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Siinä on sellaista tiettyä viehätysvoimaa minua kohtaan.
"You talkin' to me?" On jälleen yksi erittäin paljon parodisoitu kohtaus. Sekoamispisteessä oleva Taksikuski Travis Bickle leveilee aseillaan peilille, ihan kuin puhuisi oikealle ihmiselle. Minua harmittaa välillä, että ihmiset tunnistavat repliikin, mutta eivät tunnista itse elokuvaa.
Tiedättekö mitä? Ette arvaa...
Mitäköhän yhteistä kaikilla kuuluisilla lausahduksilla on ollut tässä listassa?
Give up?
Se on Improvisoitu!
Ette varmaan nähneet tuota tulevan?
"Make him a offer, he can't refuse." - Kummisetä (1972)
Tuskin tätäkään tarvitsee hirveästi esitellä?
Tuo Marlon Brandon ääni ei ole saatu tuollaiseksi yleisen luulon mukaisesti, eli sillä että hänellä olisi pumpulia poskissa, vaan siten, että hänelle kiinnitettiin eräänlaiset hammasproteesit. Nyt olette taas vähän viisaampia.
"Luke, i am yor father." -oli yksi suurimmista shokeista elokuvien historiassa. Olen kuullut tuttavilta, että heillä oli samanlaiset eleet, kuin Mark Hamilillä nähdessään tämän kohtauksen.
Kohtauksen synkkaamisessa oli erittäin paljon ongelmia, koska Darh Vaderin esittäjä ei itse puhunut repliikkejä elokuvassa. Sen teki kuuluisa James Earl Jones. Joten oli Mark Hamilille vaikeaa saada selvää, milloin hänen piti huutaa: "NOOOO!"
______________________________________________________________
Olisin vielä lisännyt listaan sellaisenkin elokuvan, kuin Jazzlaulaja, mutta koska se on ensimmäinen äänielokuva, sen ääniraitaa vahditaan tarkemmin, kuin Pentagonia, eli on käytännössä mahdotonta löytää videopätkä Jazzlaulajasta, missä on ääni.
Saattaa olla, että teen myöhemmin vielä toisen listan. Ehdotuksia saa heittää, katson sitten niistä parhaimmat.
Tässä seuraavassa listassa nimeän omasta mielestäni parhaimmat kauhuelokuvien tunnusmusiikit. Lisään ne sekalaisessajärjestyksessä.(!) Tarkoittaen sitä, että ne eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska on minulle liian hankalaa nimetä, mikä tunnusmusiikki on yhdeksänneksi parhain.
Olen tehnyt alkuperäisen listan paperille, josta sitten poimin pullat rusinasta. Nämä saattavat kaikki olla melko tunnettuja, koska olen niin pinnallinen luuseri, mutta kaikki ovat hyviä, sen voin luvata.
Okei, aloitetaan: Numero 23 (2007) Harry-Gregson Williams
Hei! Katso setä! Löysin Jim Carreyn vakavan elokuvan! En tiedä, onko tämä ylivoimaisen hyvä theme, mutta rakastin elokuvaa, joten lisäsin sitten tämän tänne.
Tiedän, että suuri osa ei pidä Uhrilampaita kauhuelokuvana, mutta eipä Numero 23 ole myöskään kauhuelokuva.
Howard Shore teki mielestäni erittäin hyvää työtä tehdessään Uhrilampaiden musiikkia. Se on hidas, mutta tunnelmallinen. Ja vaikka et keskittyisi niin paljon musiikkiin elokuvan aikana, tunnistat ihan varmasti tämän musiikin liittyvän Uhrilampaisiin kuullessasi viulut ja sellot.
Okei... Ei tämäkään ihan mikään suuri kauhuelokuva ole. Teille, jotka ette tiedä, mistä on kyse, niin sarjamurhaajista. Henry Lee Lucas oli yksi Pohjois-Amerikan pahamaineisimmista sarjamurhaajista, mutta tämä elokuva perustuu löyhästi itse Lucasiin.
Tämä musiikki on vähän niinkuin yhdistäisi Painaijainen Elm Streetin ja Terminaattorin tunnusmusiikkeja. Ja se on äärimmäisen lyhyt, mutta lyhyyden se korvaa laadulla ja tunnelmalla. Huomaatteko? Ei ole viuluja tai muita jousisoittimia. Se tekee tästä tunnusmusiikista niin erikoisen.
Nyt, kun kirjoitan tätä, on Perjantai kolmastoista, joten tämä sopii hyvin.
Friday the 13th loi Harry Manfredinille vielä pitkään töitä. Jopa Friday the 13th part 4: The Final Chapterin jälkeen aina Jason X:n saakka. Alkuperäinen tunnusmusiikki on kuitenkin klassikko, sekin lyhykäisyydessään korvaa pituuden laadullaan, tunnelmallaan, sekä nopeudellaan.
Tuo keskiosan kuiskaukset menevät: Ki, ki, ki, Ma, ma, ma, eli Kill her Mommy, ei chi, chi, chi, ha, ha, ha, niinkuin useimmat luulevat.
Tunnettu myös nimellä Freddy Kreuger theme. Pahaenteinen ja erittäin hyvin tunnistettava tunnusmusiikki. Varsinkin nuo rummut, jotka, elokuvan mukaisesti, kertovat unesta ja kun mukaan heitetään tuo zembalo, niin käsissämme on 18 karaatin kultaa oleva teos.
Mikään ei ole niin pelottavaa, kuin lapsen hyräily soittorasiamusiikin tahtiin. Vai?
Pakko myöntää, en tiedä, miten he ovat onnistuneet tekemään tästä näin karmivan kappaleen, varsinkin, kun siinä ei luulisi olevan mitään pelottavaa, muttakun on. En tiedä, johtuuko se itse nimestä; The Ring, vai siitä, että musiikki on hieman alavireisesti tehty. Kuitenkin. It's Scary.
Ei ehkä niin pelottava, kuin se on kaunis. Olen muutenkin aina pitänyt Philip Glassin musiikista. En usko, että Silmänkääntäjäkään olisi ollut mitään, ellei herra Glass olisi ottanut ohjia käsiinsä.
Italialainen progebändi, Goblin, pääsi tekemään elokuvahistoriaa tällä tunnusmusiikillaan. Kappale alkaa hitaasti ja totutun kauhumaisesti, mutta muuttuu kahden ja puolen minuutin jälkeen totaalisesti. Tämä on raivannut tilaa mm. The Devils Reject's:in musiikille.
Jumankauta, että oli vaikea säveltäjän nimi. Puolet kappaleen kestosta meni sen kirjoittamiseen.
Anyway.
Roman Polanskin rakastettu ja vihattu klassikko, Rosemaryn Painajainen on elokuva, joka jaksaa vieläkin kauhistuttaa, vaikka se julkaistiinkin jo vuonna 1968. Ja tämä musiikki. Kuinka et voisi rakastaa sitä? Se on myös harvinainen siinä mielessä, että siinä lauletaan, mutta ei sanoilla, vaan "lallattelulla".
Tämä, kuten monet muut kauhuelokuvien tunnusmusiikit, on pahaenteinen ja onkin antanut vaikutteita moniin muihin kauhuelokuvien musiikkeihin. Koska elokuva tapahtuu vuorella, on myös kappaleessa tuulia ja se oli hyvä veto. Tämä on jäänyt historiaan yhtenä Jack Nicholsonin parhaista rooleista (Yksi lensi yli käenpesän ja Batmanin ohella).
Voidaankohan Johnny Deppiä pitää Tim Burtonin luottonäyttelijänä. On hän sentään sen verran monissa hänen elokuvissaan esiintynyt.
Päätön Ratsumies -elokuvan tunnusmusiikki on hiljaisesta alkava nousten aina asteittain ja lopulta se iskee piikin, jonka jälkeen se hiljenee taas ja aloittaa uuden nousun. Aivan kuten krapula loiventavien jälkeen.
Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, mutta oli tämä tunnusmusiikki sen verran hyvä, että oli se pakko lisätä tähänkin. Tämän elokuvan tunnusmusiikissa on hienoa varsinkin se, että lapsikuoro laulaa tämän viulujen ja pianon säestyksellä. Rakastan elokuvaa ja rakastan tunnusmusiikkia.
Sydän alkaa hakkaamaan, kun kuuntelee tätä. Session 9 on yksi parhaimmista psykologisista kauhuelokuvista Rosemaryn painajaisen ja Inhon ohella. Se on karmiva ja niskakarvat pystyynnostattava ja musiikilla on tässäkin sormensa pelissä.
Kuulostaa paljon Manaajalta, mutta ei kuitenkaan ole. Totuttua John Carpenterin laatua. Hidas ja uhkaava, aito pelon luoja. En edes katso elokuvaa, vaan kuuntelen pelkkää musiikkia ja kylmänväreet menevät selkäpiitäni pitkin ja voin myöntää, että hieman karmaisee tämä tunnari. Tämä kappale todistaa sen, mitä olen ennenkin sanonut. Musiikki luo elokuvan sielun.
On tuo John Carpenter aika jätkä. Käsikirjoittaa, ohjaa ja tekee vielä musiikin elokuvaan. Lisäksi, että tämä musiikki on yksi maailman tunnetuimmista tunnusmusiikeista ja voisin väittää, että kuuluu kolmen parhaan tunnusmusiikin joukkoon. Pidän tästä musiikista, varsinkin, kun se on hidas ja nopea samaan aikaan.
Siinä. Siinä on lista omista kauhuelokuvien suosikkimusiikeista. Saattaa olla, että jotain jäi huomaamatta. Ja muuten, jätin Tappajahain ja Psykon pois tarkoituksella, koska ne olivat jo edellisessä Musiikin Luomaa -artikkelissa.
