Arvostelu: Dreams in the Witch-House

Dreams in the Witch-House kuuluu, jotenkuten, tunnettuun Masters of Horror -sarjaan vuodelta 2005. Sarjaan kuuluivat myös sellaiset ohjaajat, kuin John Carpenter, Tobe Hooper ja Mick Garris, joka sai työstään elämäntyöpalkinnon. Tämän taas on ohjannut Stuart Gordon, joka on aiemmin tunnettu Re-Animatorista. Yhteistä näille kummallekkin elokuvalle, on ohjaajan lisäksi myös se, että ne kummatkin ovat alunperin H.P Lovecraftin töitä.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 2005
Ohjaus: Mick Garris
Pääosissa: Ezra Godden, Campell Lane, Jay Brazeau
Käsikirjoitus: Mick Garris (H.P Lovecraftin novellista)
Musiikki: Richard Band
Kesto: 52min

Walter Gillman (Ezra Godden) on lopputenttejään suorittava nuorimies, joka joutuu asuntoa etsiessään ottamaan erittäin kolkon kämpän. Ainoa lohtu on, että viereisessä asunnossa asustelee mukavan oloinen nainen (Chelah Horsdal Fraciksena) ja hänen lapsensa Danny.
Walter Gillman tutkii säeteoriaa, joka koittaa selittää sitä, että universumit jakautuvat eri "kalvoihin", jolloin liikkuessa toisesta kalvosta toiseen, voi liikkua universumista toiseen.
Pian muutettuaan, kertoo eräs omituinen naapuri Walterille rotasta, jolla on ihmiskasvot ja seuraavana yönä tämä kyseinen rotta ilmestyykin Walterin uniin.

Pian Walter joutuu lapsenvahdiksi naapurin Franciksen pyynnöstä hoitamaan Dannyä sillävälin, kun Francis käy työhaastattelussa. Kun Walter nukahtaa, näkee hän unissaan noidan, josta jo aikaisemmin omituinen naapuri oli kertonut ja Walter herää omasta sängystään selkä arvilla ja Danny yksin asunnossa.
Seuraavan kerran, kun Walter nukahtaa, noita kaappaa hänet ja pakottaa rottansa avustuksella allekirjoittamaan sopimuksen. Kun Walter herää, hän onkin yliopistonsa kirjastossa edessään kirja, joka paljastuu mustan magian kirjaksi, Necronomiconiksi. Walter ymmärtää, että Danny on vaarassa, mutta ei saa Francista lähtemään.
Walther tajuaa, että hänen asunnossaan on ulottuvuuksien risteyskohta, jossa noita asustaa.
Lopussa sitten nähdäänkin suuri tahtojen taistelu Walterin ja noidan välillä.

Dreams in the Witch-House on ihan kiva pikku pakkaus, jossa on sopivissa määrin sekä pelottava, että myöskin piinaava, huomioon ottaen, että tämä ei ollut periaatteessa elokuva, vaan tv-jakso telvisioon. Siinä mielessä tästä ei oikein löydy pahaa sanottavaa. Ääniefektit ja musiikki olivat hyvin tehtyjä ja musiikki hienon omaperäistä. Ainoa, mistä voisi huomauttaa, on ehkä näyttely, mutta silloinkin vetää vesiperän, kun tajuaa, että tämä on televisiota, eikä oikeaa elokuvaa. Myös on huomion arvoista, että jostain kumman syystä, vaikka ei luulisi, niin elokuva on hieman ahdistava tunnelmaltaan.
Mutta ei tämä ole kuitenkaan niin hirveän tyydyttävää kauhun faneille, jostain kumman syystä, joten se saa aikaan vain pienen "BOO" -efektin.


Pisteet: 4/5

Kerron lyhyesti. (Wicker man)

Olin tänään pyörällä Porissa ja kohtasin siellä vanhan tuttuni. Rupesimme juttelemaan ja sitten kysyin häneltä, tykkääkö hän elokuvista?
Hän vastasi myönteisesti ja tein jatkokysymyksen, jossa kysyin, tykkääkö hän kauhuelokuvista.
Kaverini vastasi vasten kaikkia odotuksia mahdollisimman surkealla tavalla:
- En mä hirveesti, mutta Wicker man oli ihan hyvä.
Olin pöyristynyt ja meinasin sanoa tälle kaverille: "Get the fuck out of here with that bullshit." Mutta en viitsinyt.

Kuvassa reaktioni tuttavani vastaukseen.

Lempitunnareita: Batman (1989)

The Batman -elokuva oli yksi tärkeimmistä supersankarielokuvista omassa pienessä lapsuudessani. Näin sen enimmäisen kerran ollessani jotain siinä 9-11 ja vaikka kaksi ensimmäistä Spider-Man -elokuvaa oli jo ilmestynyt, oli Batman paljon parempi. Paljon, paljon, paljon parempi. Tiedän, se oli k-15 siihen aikaan (nykyään k-16), mutta se oli vain hienoa katsoa sitä. Varsinkin, kun se tuli tv:stä ja se tallennettiin VHS -nauhalle ja sitten saatiin kavereiden kanssa katsoa koko elokuva alusta loppuun kotisohvalla. Oli se aika siistiä. Varsinkin Jack Nicholsonin roolisuoritus oli hienoa katseltavaa. En usko, että Heath Ledger, vaikka mahtava olikin, pääsi lähellekkään sitä samaa suoritusta, minkä Jack Nicholson teki. Muutenkin, tuntuu siltä, että Batman on ainoa supersankari, josta on saatu ikinä kunnollisia elokuvia tehtyä. On meillä Spider-Man ja Teräsmies, jotka ovat molemmat mahtavia elokuvia, mutta on myös huonoja elokuvia: Ghost Rider, joka ei vastannut odotuksia, mutta sai silti jatko-osan ja Daredevil. Näin mainitakseen molemmat yksistä omista suosikkihahmoista, jotka olivat valkokankaalla pettymyksiä (Mukaanlukien Catwoman, joka ei ole ikinä ollut suosikkini). Sitten on vielä Tuomari -elokuvat (3), joista oma suosikkini on 2004 -vuoden versio, pääosissa Thomas Jane, mutta ei saanut kriitikkoja tai faneja puolelleen niin helposti.
Paljon on tehty elokuvia sarjakuvista:
- Fantastic Four
- Captain america
- The Watchmen
- The Spirit
- X-Men
- Blade
- Iron Man
- The Avengers
- Hulk
Lista jatkuu melkein loputtomiin.
Kuten sanoin, Batman on ehkä näistä parhaiten onnistuttu tekemään. Onhan alkuperäisessä, Tim Burtonin, elokuvasarjassa sellainenkin elokuva, kuin Batman & Robin, joka oli, miten sen nyt sanoisi, ei ihan odotusten mukainen. Se päätti alkuperäisen 80 -luvun lopun ja 90 -luvun keskivaiheille kestäneen Batman -sarjan, joka alkoi uudestaan vasta, kun Cristopher Nolan teki uuden elokuvan, Batman Begins, vuonna 2005 ja sitä seurasi Yön Ritari, jota seuraa nyt 2012 heinäkuussa ilmestyvä, uusi Batman, The Dark Knight Rises.

Jos palataan takaisin vuoteen 1989. Ainoat Batman -versiot, olivat 60 -luvun kököt slapstick -komediat. Sitten tulee Tim Burton, joka tekee Batmanistä omanlaisensa. Tutun Tim Burtonmainen. Synkkä, ihmismieltä pohtiva ja ristiriitaisia ja omituisia hahmoja sisältävä elokuva. Voisin sanoa, että se oli ensimmäinen kassamangeetti supersankarielokuvien saralla. Vuoden 1989 Batman määritteli sen, kuinka myöhemmät Batman -elokuvat tai kaikki muutkin supersankarielokuvat tehtäisiin. Ja kuten aina, oli musiiki suuri osa tätä elokuvaa. Se on ehkä kaikista mieleenpainuvin tunnusmusiikki kaikista Marvelin tai DC comicsin sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Ja voi pojat sitä nostalgiatrippiä ja sitä kylmien väreiden määrää, kun kuulen tämän tunnusmusiikin.
Toinen juttu. Olen tässä katsonut nyt joitakin vanhoja kauhuelokuvia, joihin lukeutuu mukaan The Wolf Man vuodelta 1941. Ja sen yhden kohtauksen musiikki tuntuu kumman tutulta. Hmm...


http://www.youtube.com/watch?v=p2PsmC6wq-I&t=6m34s
Ja vertailun vuoksi, jos ei jaksa painaa linkkiä, niin: