Esittelyssä: Raid (TV -sarja ja Elokuva)

Muistatteko vuotta 2000-2001? Minä en muista paljoa, mutta sen muistan, että silloin esitettiin sellaista sarjaa, nimeltä Raid. Olen myöhemmin saanut tietää, että tämä kotimainen, 12 -osainen TV -sarja on yksi Suomen kaikkien aikojen katsotuimpia TV -sarjoja. Keskimäärin sitä seurasi joka maanantai 1,2 miljoonaa katsojaa. Se on 20% Suomen kansalaisista. Otetaan vertailukohdaksi Jenkit. Jenkeissä 20% väestöstä olisi noin 60 miljoonaa ihmisitä. Vertailuna, American Idolilla on ollut maksimissaan 36 miljoonaa katsojaa. Pientä triviaa naposteltavaksi.
Taustoista sen verran, että Raid oli aluksi rikostoimittaja Harri Nykäsen rikosdekkarisarja, johon sarjan tekemisen aikoihin kuului 3 kirjaa. Raid, Raid ja paperiansa ja Raid ja lihava mies. Sen jälkeen, kun sarja oli tehty, muuttui Raid kirjana ihan joksikin muuksi. Ensimmäiset kirjat olivat vain kokeilua ja neljännessä kirjassa, Raid ja mustempi lammas, oli Raid -jatkumo muuttunut aivan toisenlaiseksi. Lopulta viimeisissä Raid -jatkumon kirjoissa, oli niillä aivan oma tarinansa, kuin sarjalla ja elokuvalla. Ja muutama vuosi sitten, ilmestyi Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteistyönä CrimeTime -sarjaan kuuluva teos, Paha, paha tyttö, joka ei varsinaisesti liittynyt alkuperäisiin kirjoihin tai elokuvaan, vaan periaatteessa sekoitti pakkaa vielä entisestään.

Raid TV -Sarja (2000)

Raid on TV -sarjana yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Se oli erittäin hyvin kirjoitettu, ohjattu ja ennenkaikkea näytelty. Siinä esiintyi Suomalaisen näyttelyn huippukaartia ja oli yksi kaikkien aikojen viihdyttävimpiä TV -sarjoja, mitä suomessa on ilmoille päässyt. Mikään sen jakso ei langennut toistamaan samaa, vaan jokaisessa jaksossa oli jotain uutta. Tietysti ensimmäiset 2 jaksoa vähän laahasivat, mutta sen jälkeen sarja alkoi nousta aivan uusiin korkeuksiin. Ensimmäisissä jaksoissa vasta esiteltiin hahmoja. Ja se tehtiin kunnolla, että myöhemmistä vaiheista saataisiin paljon, paljon enemmän irti. Sarja myös esitteli joukon viittauksia lännenelokuviin, kuten Huuliharppumetsästäjään ja Dollari -trilogiaan. mm. Kun Raid lähtee Venäjälle sarjan viimeisessä jaksossa, Tarja kysyy tältä:

"Tuletsä takasin?"

"Jonakin päivänä." 

Tämä on suora viittaus Huuliharppukostajan loppuun.

Toinen esimerkki:

Kun komisario Jansson antaa omalle vasikalleen rahaa tunnistuksesta 100 markkaa, sanoo Suvela:

"Noin vähän?"

"Juudas sai vaan neljäkymppiä." Tämä oli myöskin Huuliharppukostajassa. "Juudas tyytyi 4970 vähempään." Tietysti kaikkia ollaan vähän muutettu kopiointioikeuksien takia, mutta silti.

 Raidia on verrattu usein Clint Eastwoodin "Nimettömään Ratsastajaan" tai Charles Bronsonin "Huuliharppukostajaan". Raid sisältää myös valtavan määrän sutjakkaita heittoja ja hauskoja lainauksia. 

"Mikset ammu?"

"Osaan jo."

[Sundman tarjoaa pizzaa Raidille. Raid kieltäytyy]

"Eikö maistu?"

"Roskaruokaa."

"Jos maailma on paskaa, niin täytyy syödä sontaa. Että pystyy orientoitumaan."

"Kaikkihan me täällä puhallamme yhteen hiileen."

"Välillä tuntuu, että joku kusee siihen."

Näitä on niin paljon, että niistä saisi oman kirjansa. Lisäksi Raidin Facebook -sivustolla on monia mahtavia lainauksia, mitä ihmiset ovat lisänneet meidän iloksemme.

Jaa, te haluatte varmaan kuulla, mistä tämä kertoo?

Raid sijoittuu määrittelemättömään nykyhetkeen, jossa kaikki on luisumassa multikansallisten yhtiöiden käsiin. Sarja varsinaisesti alkaa, kun Helsingin rikospoliisin, komisario Eero Janssonin (Oiva Lohtander näyttämässä parastaan) kollega ja ystävä ammutaan kesken TV -lähetyksen. Samaan aikaan, kun Jansson tutkii murhaa, saapuu hiljainen ja laskelmoiva, alamaailman Torpedo, Raid (Kai Lehtinen) Ruotsista ystävänsä Uki Kukkamaan (Esko Salminen) pyynnöstä. Uki haluaa tietää, kuka tappoi hänen tyttärensä, vaikka hän tekikin itsemurhan. Raidilla oli aikaisemmin suhde Ukin tyttären kanssa, mutta Uki itse ei sitä hyväksynyt. Raid lähti Ruotsiin, mahdollisimman kauas Ukin tyttärestä.

Etsiessään murhaajaa, Raid palaa yhteen vanhojen Ruotsin tuttujensa, Marabou -jengin, kanssa. Tähän kuuluvat mm. Pornokauppias Sundman (Juha Muje loistavassa roolisuorituksessaan) ja asekauppias Takamäki (Kari Sorvali) auttavat omalla tahollaan Raidia löytämään syyllisen. Raid joutuu myös painimaan hänelle vaikean tunne-elämän kanssa, kun hän tapaa äärivasemmistolaisen nakkikioskin myyjän, Tarjan (Mari Rantasila), joka ei millään meinaa saada selvää, mikä tai kuka Raid oikeasti on. 

Samaan aikaan, ilmestyy Janssonille tutkimuksissa lisää ruumiita. Lisäksi hän kamppailee potenssinsa kanssa ja hänen alaisensa, Hannu "Hopo" Huusko (Pekka Huotari) ja Susisaari (Kirsti Väänänen) painivat omien ongelmiensa kanssa. Lopulta kaikki merkit alkavat vetää tarinaa kohti suuryhtiö Esconia ja tämän yhteistyökumppaneita kohden. Ja lopussa kaikki tarinat kohtaavat ja kaikki päättyy lopulta hyvin. 

Sarjassa puhutaan hyvin paljon taloudesta, rahasta, politiikasta ja kaikesta muusta, mikä Suomalaisia kiinnostaa ja se teki tästä niin vetoavan sarjan Suomalaista kansaa kohtaan. Raidissa tapahtuu ehkä kahden jakson välein jotain jännää, mutta siinä välissä ei periaatteessa ole mitään, mutta se on tehty niin loistavasti, että se ei haittaa, vaikka sarjassa ei tapahdu mitään. Riittää, että jokaisessa jaksossa tapahtuu joku pieni muutos. Ja kaikki hahmot elävät omaa elämäänsä. Sarja alkaa niputtua yhteen vasta viimeisillä hetkillä ja kun sarja liikkuu talvesta kesään, huomaa itsekkin huojentuvansa kevään ja kesän tullessa, koska ollaan yhä lähempänä loppuratkaisua. Lisäksi tämän sarjan musiikit olivat aivan omaa luokkaansa. Ne ovat aivan uskomattomat. Rauhallista, helposti muistettavaa ja joka ei kuitenkaan jää päähän soimaan. Todellista laatuviihdettä Suomen televisiossa.

Sitten se toinen, heikompi osapuoli.

Raid -elokuva (2003)

Okei, siis Raid oli siis sarjana huima menestys. Mitä tehdään, kun on suuri menestys. Tehdään elokuva. Aivan niin. Raidista tehtiin myös elokuva ja koska vanha idea oli jo käytetty, päätettiin sitä muuntaa hieman ja  jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin hahmojen tunne-elämän puolella. Tässä aika hyppäsi vain kaksi vuotta eteenpäin. Elokuva ei ollut niin hyvä, kun se oli sarjana. Mutta syynä ei ollut se, että aihe olisi kulunut. Ehei. Raid on teemana oikea runsaudensarvi, mutta sitä pitää vain käyttää kunnolla. Tässä elokuvassa se ei onnistunut niin hyvin. Aiheet pysyvät melkolailla samoina. Jansson tappelee saadakseen keppinsä heilumaan ja Huusko tappelee naisasioittensa kanssa.

Raid palaa Tarjan pyytämänä takaisin Suomeen ja joutuu heti kohtaamaan todellisuuden, että Tarja on kuollut. Hän kuoli tulipalossa, jossa poltettiin samalla vasemmistolaislehti. Tuhopolton takana on jälleen yksi iso kiho. Liikemies, joka koittaa ostaa Suomen energiayhtiön heti sen jälkeen, kun hän on ostanut Vattenfallin Ruotsista.

Raid saa selville, että Tarja ei ole kuollut, vaan pääsi pakoon ajoissa ja löytää Tarjan majakasta, jossa hän kohtaa myös muutaman pikkurikollisen, jotka eivät ole ongelma Raidille. Tarja ei ole tässä versiossa niin poliittinen, kuin hän oli sarjassa, mikä oli vähän harmi. Nyt hänet kuvattiin prinsessana pulassa, jolloin hän ei ollut se sama, vahva nainen, joka hän oli TV -sarjassa. Elokuva myös painotti enemmän toimintaan, kuin draamaan, mikä on ymmärrettävää, koska nyt tehtiin elokuvaa, eikä sarjaa.

Juoni on periaatteessa sama: Jansson aloittaa pienestä surman tutkimisesta ja Raid ystävän pyynnöstä. Elokuvassa vain oli se, että hahmot pysyivät turhan lähellä toisiaan. Ei ole kunnollista kahta erillistä tarinaa, jotka nitoutuisivat lopussa, mutta silti. Elokuva on ihan viihdyttävä, vaikka siinä ei olekkaan niin paljon viittauksia ja hyviä heittoja, kuin TV -sarjassa. Molemmille kannattaa antaa mahdollisuus, sillä molemmat ovat Suomen historian parhainta tuotosta.

Ja kyllä, olen lukenut kaikki Raid -kirjat, katsonut sarjan useampaan otteeseen ja elokuvan ainakin 20 kertaa.

Uusi hylly tullut ja nyt ovat elokuvat vihdoinkin järjestyksessä

Sain tässä juuri uuden hyllyn, koska vanhasta uhkasi loppua kokonaan tila. Elokuvia on tässä kesän aikana kerääntynyt niin mukavasti, että yksin elokuvia on tällä hetkellä 71, kun taas kesän alussa niitä oli vaivaiset 10-25. Siihen lisätään vielä boksit ja pelit, niin omistuksessa on reilusti yli sata levykuorta. Joten varmaan tajuatte, miksi piti hommata uusi hylly.

Onneksi sain tämän hyllyn varastosta, ettei tarvinnut hakea itse kaupasta, koska rahatilanne on se, mikä yleensä suomalaisella on.
Hain myös varastosta vanhan telkkarini takaisin. Enään pitää etsiä jostain tuo vanha DVD -soitin, joka tuntuu kadonneen mysteerisesti. Hmm... Enpä tiedä.

Vasemman puoleisen hyllyn ensimmäisellä hyllyrivillä on höylän lisäksi Aku Ankan Taskukirjani sekä Roope-Setä -pokkarini. Toisella hyllyllä taas on muut sarjakuvat, kuten Fingerporit ja Korkeajännitykset. Kolmannella hyllyllä sitten on varsinaiset kirjat vasemmalla puolella ovat fiktiokirjat ja oikealla tietokirjat.
Alin hylly koostuu satunnaisista tietokirjoista, pokkareista ja telkkari jättää nyt varjoonsa yhden kulta-aarteistani: Rock -ensyklopedian. Painaa tonnin.

Oikeanpuolesella hyllyllä taas ovat sitten kaikki elokuvani. Ylimmällä hyllyllä ovat Draama/Toiminta/Trillerielokuvat. Toisella hyllyllä kauhuelokuvat. Kolmannella hyllyllä ovat boksit, sekalaiset ja komediat. Toiseksi alimmalta löytyvät pelit ja alimmalta löytyy lisää satunnaista kamaa ja arkistointivihko ja James Bond -ensyklopedia. sekin painaa tonnin.

2000 -luvun hyvät kauhuelokuvat

Välillä tuntuu siltä, että koko elokuvabisnes on kriisissä uusien ideoiden puuttuessa. Aina välillä näkee jotain puolipakolla väännettyjä ideoita, jotka ne saavat aina vähintään Oscarin omaperäisyydestään, koska ei ole mitään parempaakaan palkittavaksi. Tämä todistui mm. Benjamin Buttonin ihmeellisessä elämässä ja The Artistissa. Nämä ovat molemmat niin omaperäisiä elokuvia, että ne on pakko palkita. Jos Hollywood pursuaisi kokonaan uusia ideoita ja loistavia elokuvajuonia, eivät elokuvat, kuten Hugo tai Inception olleet niin menestyviä. Mutta kukaan ei voi näitä elokuvia katsoessaan paeta tunnetta, että ne eivät olisi puolipakosti tehtyjä.

Tämä efekti toteutuu erittäin paljon kauhuelokuvien saralla. 2000 -luku on ollut päällisin puolin pelkkiä remake -ja reboot -elokuvia. Nämä elokuvat ovat usein hirveää kuraa, joita ei aivovaurion uhalla tulisi kenenkään katsoa.
Ainoan eron tekevät Japanilaiset, Korealaiset ja Kiinalaiset kauhuelokuvat. Pitkään Japani oli Tohon maineen avulla vain jättihirviöelokuvamaa, tunnettu parhaiten Godzillasta, Mothrasta ja King Kidorahista. Mutta vuonna 1998 ilmestynyt Ringu muutti kaikkien käsityksen aasialaisesta kauhusta.
90 -luvun lopulla, alkoi Amerikassa uusi kauhuelokuvien alagenre. Ensimmäisen persoonan POV -elokuvat, joista ensimmäinen elokuva oli The Last Broadcast, joka ilmestyi samana vuonna, kuin Ringu. Tein tästä elokuvasta jo arvostelun, joten ei paneuduta siihen elokuvaan niin paljoa. Tämän alagenren potkaisi toden teolla käyntiin The Blair Witch Project, joka on yksi maailman taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Sen budjetti oli arviolta vain 60 000 yhdysvaltain dollaria ja elokuva ylitti 240 miljoonan dollarin rajan. Blair Witch Project oli ilmestyessään pelottava ja se asettikin maneerit, joiden mukaan myöhemmin alettaisiin tekemään ensimmäisen persoonan POV -kauhuelokuvia. Samalla se aloitti uuden aallon kauhugenressä. The Blair Witch Project avasi ovia lukemattomille indie -kauhuelokuvien tekijöille. Nyt kenestä tahansa voisi tulla kauhuelokuvatähti tai henkilö, joka mullistaisi koko elokuvien taiteenalan, joka nähtäisiin tänä päivänä jumalaisena tekona, sillä elokuvabisnes todellakin kaipaisi tuoretta tuulahdusta.

The Blair Witch Projectia seurasi joukko paremmin tai huonommin menestyneitä POV -kauhuelokuvia. Elokuvia, kuten The Poughkeepsie Tapes, The Last Horror Movie ja Alone with Her.
Mutta vasta Espanjalainen [Rec] ja Amerikkalainen Paranormal Activity, molemmat samana vuonna ilmestyneenä, räjäyttivät potin. Tämäkin kauhuelokuvien alagenre muuttui äkkiä yhä ammattimaisemmaksi.
Kaiken kaikkiaan, kauhuelokuvat ovat aina olleet kaikista vaikeimpia elokuvia ja siinä on onnistuttu aikoinaan, mutta nykyään genre tahtoo olla vähän kuivettunut, mutta jos tonkii tarpeeksi syvälle sontaan, saattaa paskan seasta löytyä muutama helmi. Tässä on muutama:

Kirjoittajan päiväkirjan 10 parasta 2000 -luvun kauhuelokuvaa

10. Zombieland (2009)

Myönnettäköön, että Zombieland on vähän enemmän komedia, kuin kauhu, mutta siinä ovat kaikki perinteiset kauhuelokuvan teemat, joten se voidaan laskea mukaan genreen ja se on yksi 2000 -luvun parhaimpia kauhuelokuvia.

Zombielandissa, nuori teini haluaa päästä vanhempiensa luokse Ohioon, mutta matkaa hankaloittavat useat zombit, jotka ovat vallanneet Amerikan. Hän saa mukaansa badass -zombitappajan, nimeltä Tallahassee ja toisen, vähintään yhtä badassin 12 -vuotiaan pikkutytön,nimeltä Little Rock. Heidän matkaansa läpi zombien kansoittaman amerikan on vain ilo katsella.

9. Shaun of the Dead (2004)

Taas yksi zombikomedia. Tämä vain on Iso-Britannialaisen ohjaaja Edgar Wrightin käsialaa ja voi pojat, että se on viihdyttävä. Kerta toisensa jälkeen se jaksaa naurattaa uudestaan ja uudestaan.

Shaunilla ei ole oikein hyvä päivä ja hän päättää pelastaa päivänsä saamalla exänsä takaisin. Hän osuu hyvään tai huonoon, miten ikinä haluattekaan katsoa sitä, paikkaan sillä Zombie apokalypse on tullut maan päälle ja hänellä on tilaisuus todistaa olevansa hyödyllinen.

Tätä elokuvaa kantaa Nick Frostin näyttelemä Ed -hahmo, jonka huumoriarvoa ei voi ohittaa tässä elokuvassa.

8. The Mist - Usva (2007)

Frank Darabont tekee uskomatonta työtä, muuntaessaan Stephen Kingin romaaneja elokuviksi. Hänen työnjälkeään ovat mm. The Shawshank Redemption ja The Green Mile. Nyt hän osoitti kykenevänsä tekemään myös kauhuelokuvia.

Elokuvan juoni on melko paljas. Sade vapauttaa kasan verenhimoisia hirviöitä ja pieni ryhmä ihmisiä kokoontuu ososkeskukseen taistelemaan hengestään. 

Tämä elokuva erottuu edukseen todella hyvin 2000 -luvun muista kauhuelokuvista. Sen loppu on ns. "Hardcore" -kauhuelokuvaloppu, eikä se tavallinen, mihin ollaan totuttu 2000 -luvulla.

7. Drag Me to Hell (2009)

Sam Raimi palasi takaisin kauhugenreen Spider-Man -elokuviensa jälkeen ja ohjasi loistavan Drag Me to Hellin. Tunnettuun Sam Raimi tyyliinsä siis. 

Juoni on selvä: Menit vittuilemaan väärälle mustalaiselle, nyt maksat siitä.

6. 28 Days Later/28 Weeks Later (2002 & 2007)

Nämä kaksi elokuvaa käänsivät zombiegenren päälaelleen. Sen tunnelma ja hahmot ovat niin loistavia, että pistää ihmettelemään, miksi tästä elokuvasta on niin monia negatiivisia arvosteluja?

28 Days Later alkaa, kun eläinaktivistit vapauttavat koesimpansseja, joiden kantama tauti saa aikaan raivokohtauksia. Perkeleen ekoterroristit. Pian koko Lontoo on karanteenialuetta, jonka tyhjät kadut ovat vain upeita katsoa. Ja 28 Weeks Later jatkaa tarinaa. Nämä elokuvat ovat vain visuaalisesti niin kauniin näköisiä, että niitä ei voi, kuin ihmetellä. Lisäksi musiikit ovat uskomattoman hienoja. En ollut varautunut siihen, että 2000 -luvun Zombielokuvat voisivat olla näin hyviä.

5. Dawn of the Dead (2004)

Kuka olisi arvannut, että George A. Romeron klassisen kauhutarinan remake olisi oikeasti hyvä? No, se on. Elokuva ei täysin seuraa alkuperäisen juonta, joka voi koitua remaken tuomioksi tai pelastajaksi. Tässä kävi se jälkimmäinen. Muutoksia alkuperäiseen ovat mm. Juoksevat zombit. Lisäksi hahmot ja käsikirjoitus kulkevat hyvin käsi-kädessä ja Dawn of the Dead osoittaa hyvin kunnioitusta Romeron alkuperäiselle teokselle.
Juoni on edelleen sama.

4. El Orfanato - Orpokoti (2007)

El Orfanato on samalta tuottajalta, joka on tuottanut Pan's Labyrintin. Voiko se olla hyvä merkki?
Voi kyllä.
Tämä psykologinen kauhudraama sekoittaa todellisuutta ja unimaailmaa Pan's Labyrintin tavoin ja rikas äänimaailma ruokkii tätä tunnelmaa juuri oikeassa määrin. Orpokoti myös sukeltaa ihmismieleen ja tekee sen, mitä on käsitetty kauhuelokuvissa äärettömän vaikeaksi. Pelottaa ihmismieltä sillä, mitä ei näe, eikä sillä, mitä näkee. Siihen ei moni kauhuelokuva pysty.

3. [Rec] (2007)

Tulen saamaan niin paljon paskaa niskaan tästä ja seuraavasta. Noh, menkööt.
2 jatko-osaa, älä katso. Jenkkiversio Quarantine, älä todellakaan katso. Ainoa oikea, mikä kannattaa katsoa, on tämä alkuperäinen. Tämä on aito versio.
[Rec] on kuvattu, käyttäen "yhden kameran tekniikkaa" eli toisinsanoen ensimmäisen persoonan POV -kuvausta ja tämä on toteutettu vajaalla miljoonan budjetilla ja hyvin samantapaisesti, kuin Blair Witch Project. Mutta vain käyttäen enemmän CGI -tekniikkaa. Ja se mielestäni laski vähän elokuvan tasoa. En hirveästi nauti CGI -teknologiasta vaan katson mielummin elokuvia, joissa nämä kohtaukset ovat suoritettu maskeerauksella, valaistuksella tai muilla kikoilla. Mutta yleensä mennään sitä helppoa reittiä.
Ainiin, leffa kertoo palomiehistä kamppailemassa demonin kanssa..

2. Paranormal Activity (2007)

Hetken aikaa piti aprikoida, kumman valitsen kakkossijalle, Recin vai Paranormal Activityn? Päädyin tähän listausmuotoon. Miksikö? Koska Paranormal Activity on tehty vain muutamalla tuhannella dollarilla, ei käytä kallista ja turhaa CGI -teknologiaa ja lisäksi se pureutuu ihmisen yhteen kamalimmista peloista. Siihen, mitä tapahtuu sillävälin, kun nukumme. Tämä elokuva todisti, että minimaalisella budjetilla voi luoda uskomattoman pelottavia kohtauksia. Ja mitä seuraa, kun tehdään 15 000 dollarin budjetilla 150 miljoonaa tahkonnut menestys? No, vastaus on selvä. Tehdään sequal. Ja toinen. Ja vielä yksi. Ja vielä yksi, kunnes se ei ole enään kannattavaa.
Muistan ...noirin sanoneen jossain vaiheessa, että jatko-osan tekeminen kannattaa, JOS jatko-osa tuottaa minimissään 30 -prosenttia vähemmän kuin alkuperäinen, jolloin se kuitenkin pysyy voittomarginaalin puolella. Joten tämän voittomarginaali on loikannut taivaisiin, kuin paskaraketti valmiina räjähtämään.

1. The Shadow of the Vampire (2000)

The Shadow of the Vampire toi tuoreen tuulahduksen vampyyrigenreen. Ennenkuin Twilightit hakkasivat sen armottomasti Transylvanian pimeimpään nurkkaan.
Se otti samantapaisen lähestymistavan vampyyrielokuviin, kuin Wes Craven Wes Craven's New Nightmaressa. Se kertoo ensimmäisen, yhä säilyneen vampyyrielokuvan, Nosferatun, kuvauksista, joissa Nosferatun näyttelijä ottaa roolin vakavemmin, kuin ihmisen luulisi.
Elokuva kunnioittaa jokaista oikean elämän henkilöä, jotka olivat tekemässä Nosferatua. Varsin loistava elokuva.

Recap

Mukaan tähän listaan olisin voinut ottaa vielä Rob Zombien The Devil's Rejectsin. On sekin kuitenkin sen verran loistava elokuva ollakseen 2000 -luvun elokuva. Ehkä kaikki toivo ei ole mennyttä, mutta melkein ehdotta kaikki 2000 -luvulla tehdyt kauhuelokuvat ovat kuraa, mutta aina välillä mukana löytyy timantteja.