Tässä yksi päivä kiertelin
internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi
tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä
kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.
Kun aloin katsella, mitä lukemattoman
suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin
aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä
ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki
seuraava:
”Herkules”
Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot
lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian... Ymmärrätte
kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika
kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney
-elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan
nyrkin? Noh, se nähdään.
Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1997
Ohjaaja: Ron Clements, John Musker
Tuottaja: Ron Clements
Pääosissa: Jarkko Tamminen, Laura Voutilainen, Seppo Pääkkönen
Käsikirjoitus: liian monta
Leikkaus: Tom Finan, Robert W. Hedlan
Musiikki: Alan Menken
Kesto: 1h 33min
Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio
on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se
ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se
minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on
otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän?
Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.
Eli juoni on seuraavanlainen:
Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa,
Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti
Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko
Tamminen)... Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä.
Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.
Kaikki jumalat ovat kokoontuneet
juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi
Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan,
mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille
kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan
maailmanvalloitusta.
Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa,
Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta
kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään
Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi
kuolevaista vanhempaa.
17 vuotta myöhemmin, Herkules on
nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina
yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään
etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä
heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen
takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä
voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.
Sankarikouluttaja, Phil (Eero
Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka
suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja
treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä
löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin
olympoksolle pääsyä.
Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi
Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa
olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on
äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee
Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on
lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan
läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi
parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.
Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja
Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä.
He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka
aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi
vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi
”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia
ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman
puolella.
No? Mikä sitten on Herkuleksen huono
puoli? No... Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen
hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä
kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan
nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä
sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä
hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa
saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se
on periytynyt Herkulekseen.
Entä musiikki? Millaista se on?
Sanotaanko vaikka näin, että
Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney
-elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että
antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu
gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille
pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se
kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä
huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n
ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan
tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura
Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won't Say I'm in Love) joka on
niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut
sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista.
Ikinä.
Pelkästään lapsille tämä elokuva
ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka
premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta
ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen
toivo saada menestystä... Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä,
se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin
nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden
kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi
asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä
aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.
Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen
parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä
kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.
Tähdet: ****
