Pelivideo!

Eli siis. Loimme muutaman kaverini kanssa tälläisen pienen peliryhmän, nimeltä UrpoPipo ja olemme jo upanneet pari videota. Toinen näistä videoista, on sitä, kun ryhmämme jäsen, Pedro, pelaa Demon's Soulsia.
Muutkin videot näkyvät YouTubessa kanavalla: UrpoPipo.

Mutta, nyt näytämme teille, miltä näyttää Demon's Souls:

Musiikin luomaa: Parhaat TV-tunnarit. 1960-luku.

Nyt, alkakoon uusi putki kirjoituksia ja tehkäämme se niin, että katsastamme siinä kaikkien aikojen parhaimpia tv-tunnareita vuosien varrella. Keräsimme ystäviemme kanssa näitä tunnareita tässä viikon aikana ja niitä tuli niin paljon, että päätin tehdä näistä oman sarjansa "Musiikin luomaa"-kirjoituksiin.
Joten, mitkä ovat parhaimmat 60-luvun tv-tunnarit? Noh, jatka lukemista.

Huomioikaa seuraava: Tämä ei ole "Parhaimmat TV-sarjat"-kirjoitus tai "Nostalgisimmat TV-sarjat"-kirjoitus. Listaan vain ne tunnusmusiikit, jotka ovat jääneet parhaiten minun ja monien muidenkin ihmisten mieleen.

Parhaat TV-tunnusmusiikit 1960-luvulla:

Aloittakaamme ehkä kaikista tunnetuimmalla:

Batman

Ette voi kieltää, etteikö tämä olisi kenties kaikkien aikojen tunnetuin supersankaritunnusmusiikki. Jopa pikkulapset nykyaikanakin tunnistavat tämän tunnusmusiikin, vaikka eivät olisi nähneet koko sarjasta yhtäkään jaksoa! Se on vain niin muistettava.

Itse tv-sarja on kulttiklassikko Batman-fanien keskuudessa. Ei ehkä kaikkien aikojen paras Batman adaptaatio, mutta silti yhtä viihdyttävä.

Dr.Who

Dr.Who on Star Trekin jälkeen suurin kultti-ilmiö ikinä. Se tutustutti meidät mitä erikoisimpiin rotuihin ja kummallisimpiin juoniin. Käsikirjoittajat jopa onnistuivat naamioimaan alkuperäisen Dr.Whon lähdön sillä, että Dr.Who kuolee ja syntyy uudestaan. Ja sillä, he varmistivat sarjan kiinnostavuuden. Ja tunnari videoineen tulee aina olemaan klassikko, jota parodisoidaan aina ja ikuisesti.

Star Trek

Mitä Star Trekistä voidaan sanoa, mitä ei ole jo sanottu? Se on suurin kultti-ilmiö ikinä! Se tunnistetaan kaikkialla maailmassa ja sarjan jakson näkeminen kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Star Trekin lore on suurempi, kuin useissa muissa fantasia/sci-fi tuotoksissa. Itse asiassa, Star Trekin lore on yhtä suuri, kuin JRR Tolkienin Keski-Maassa! Kaikkine rotuineen, kaikista tunnistettavimmin Kliong, jolle on oma kielensä ja sanakirjansa, ja historioineen. Kaikki henkilöt alkuperäisestä sarjasta ovat ikimuistoisia. Erityisesti Spock ja kapteeni Kirk. Sen taistelukohtaukset eivät saata olla kaikista parhaimpia, mutta ne ovat camp-materiaalia parhaimmillaan. Mitä mieltä olen uudesta sarjasta ja uusimmista elokuvista? The Next Generationista voin vain sanoa saman, mitä Wayne sanoi:

"Useissa asioissa se on ylivertainen, mutta ei ikinä yhtä tunnistettava, kuin alkuperäinen." 

Ja uusimpia elokuvia en ole viitsinyt vilkaista.

Sitten jotain aivan muuta:

Rawhide

Clint Eastwood nuorena, lännensarja ja ikimuistettava tunnari, voiko enempää pyytää? Rawhiden tunnari on useimmille tunnettu suurimmaksi osaksi Blues Brothersin versiosta ja se onkin alkuperäisen jälkeen paras versio, mutta ei tule ikinä ylittämään alkuperäistä tunnaria. Jokainen lause, jokainen nuotti, ruoskanisku, huudahdus ja hokema "rolling, rolling, rolling" on syöpynyt jokaisen ihmisen mieleen yhtenä parhaimmista tunnareista, mistä lännnensarja on saanut nauttia.

Bonanza

Musiikki alkaa soimaan, kartta palaa ja kitara alkaa näppäilemään tuttuakin tutumpaa tunnusmusiikkia. Se on Bonanza! Rawhiden lisäksi tunnetuimpia lännensarjoja ikinä. Itse tunnusmusiikki saattaa olla innoituksen lähde Ennio Morriconen Dollaritrilogian musiikkeihin, mutta nyt mietin vain ääneen. 

Vaikka kaksi edellämainittua sarjaa ovatkin alkaneet jo vuonna 1959, lasken ne silti mukaan 60 -luvun listaukseen.

Myrskylinnut

Kuka ei olisi katsonut aikoinaan Myrskylintuja? Tarkoitan, se on lasten ja aikuisten suosikki, koska se putoaa lastenohjelman ja live-action-sarjan väliin. Itse katsoin ainakin tätä sarjaa, kun olin natiainen, sillä se oli vain niin mahtava. Ja varmaan tuotantoarvoltaan halvempi, kuin aito live-action-sarja. Katsokaa nyt noita räjähdyksiä! Eihän tv-sarjalla 60 luvulla voinut olla varaa tehdä tuollaisia oikeassa mittakaavassa.

Vaarallinen tehtävä

Vaarallisen tehtävän tunnusmusiikki on ihan yhtä ikimuistoinen, kuin James Bondin tunnusmusiikki. Oikeastaan koko tv-sarja oli kuin James Bond pienemmässä koossa tv-sarjaan sopivassa. Lopulta Vaarallinen tehtävä sai vuonna 1996 tunnustuksen, jonka se ansaitsi, kun Mission Impossibe -elokuva ilmestyi ja sen tunnusmusiikki on vieläkin menevämpi, mutta teknovivahteet miltei pilaavat koko tunnusmusiikin, mutta se on silti mahtava ja viestittää, että Shit is About to Blow Up!

The Addams Family

Kuka ei olisi kuullut tätä musiikkia joskus? Se on yksi tunnistettavimmista ja tarttuvimmista musiikeista koskaan. Olen tosissani. Katselet tv-sarjaa muutaman jakson ja tämä musiikki jää soimaan päähäsi kolmeksi päiväksi. Ensimmäiset kaksi päivää se on ihan kivaa, mutta lopulta se alkaa ärsyttämään toden teolla. Ja sitten saattaa tapahtua niin, että ihan ilman syytä, tämä musiikki alkaa soimaan päässä, vaikka ei olisi katsellut koko sarjaa moneen kuukauteen! Sama juttu Bostonin More than a Feelingin kohdalla. Kävelet kadulla huolehtien omista asioista ja äkkiä:

"More than a feeling (More than a feeling) When i hear that old song they used to play (More than a feeling) etc...

Silti, musiikki on mahtavaa kuunneltavaa. Itse tv-sarja oli periaatteessa koko perheelle tarkoitettua päiväohjelmaa, mutta kyllä sitä katselee, kun ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Nämä boksit ovat sopivasti alennuksessa tällä hetkellä kaikissa anttiloissa. Kympillä mukaasi lähtee yksi tv-helmistä!

Me Hirviöt

Kaiken kaikkiaan hyvin samantapainen sarja, kuin The Addams Family, mutta ei yhtä muistettava ja nykyään niin tunnettu. Kitarakomppi ja torvet silti ovat kuuntelemisen arvoisia. Tämä ei ehkä jää yhtä helposti päähäsi soimaan, kuin yllämainittu, mikä saattaa olla hyvä, sillä kun tämän kuulee piiiitkän ajan jälkeen, niin muistuu mieleen ne hetket, kun on tätä tv-sarjaa katsellut. 

Twilight Zone

Twilight Zone, paremmin tunnettu suomeksi nimellä Hämärän rajamailla. On yksi kauhu-, sci-fi- ja fantasiasarjojen ja elokuvien ystävien suosikkeja 60-luvulta. Se yhdisteli onnistuneella tavalla näitä kolmea elementtiä ja toi ne meille hieman koomiseen muotoon väännettynä. Tunnusmusiikkikin yhdistelee näitä kolmea lajityyppiä ja tekee siittä yhden hämärimmistä tunnareista ikinä. Hämärän rajamailla.

Siinä oli suurin piirtein kaikki TV-sarjat 60-luvulta, josta minulla on sanottavaa. Ensi kerralla menemme 70-luvulle ja tarkistamme tuon aikakauden parhaimpia tv-tunnareita.

Arvostelu: The Dark (2005)

Ystäväni painosti minua arvostelemaan kerrankin huonon elokuvan. Ja niin minä sitten teinkin ja uskon, että olen vihdoinkin löytänyt kaikista huonoimman elokuvan koko kokoelmastani. Joten tässä se tulee: The Dark.

Tekniset tiedot: 

Tuot.Vuosi: 2005

Ohjaaja: John Fawcett

Tuottaja: Paul W.S Anderson

Pääosissa: Maria Bello, Sean Bean, Sophie Stuckey

Käsikirjoitus: Stephen Massicotte

Kuvaus: Christian Sebaldt

Leikkaus: Chris Gill

Musiikki: Edmund Butt

Kesto: 1h 33min

Kuten jo ensimmäisestä viidestä minuutista huomaamme, alun asetelma vaikuttaa hieman turhankin tutulta. Äiti, Adelle ja hänen tyttärensä, Sarah matkaavat yhtä matkaa isänsä luokse. Lisäksi heillä on todella huonot välit. Eikö vaikuta tutulta? No, astu 2000 -luvun kauhuelokuvien maailmaan, sillä tämä asetelma on miltei joka ikisessä kauhuelokuvassa 2000 -luvulta eri variaatioissa. Kuten esimerkiksi Pahan Sanansaattajat. Ja mehän tiedämme, kuinka huono se elokuva oli! Kuitenkin, he ovat matkalla Sarahin isän luokse, joka asuu meren rannalla... Ihan kuin emme olisi nähneet sitäkin jo niin miljoonaan kertaan kauhuelokuvissa! Isän ja tyttären jälleennäkeminen on iloinen ja onnellinen. Isää, nimeltä Jamesiä näyttelee Jean Bean, joka tunnetaan myös kävelevänä leffaspoilerina, sillä yhdeksän tapausta kymmenestä, hän kuolee elokuvassa. Hän ei ole tässä roolissa niin hyvä, kuin yleensä, mutta hoitaa hommansa kunniallisesti. Mutta tiedättekö mikä on surullisinta? Hän on tämän elokuvan parhain näyttelijä... Ellei jättimäistä kivimöhkälettä tai laidunnettavia lampaita lasketa mukaan.

En tiedä, mitä tässä välissä oikein tapahtui, sillä olen menettänyt elokuvasta muutaman hetken, sillä se oli niin tylsän harmaata, että koko kohtaus ei jäänyt mieleen. Äiti näkee painajaisia ja takaumia jostakin niin traagisesta hetkestä, kun hän on läimäyttänyt kerran lastaan, joka haluaisi asua kävelevän leffaspoilerin kanssa... Mistä hän olisi voinut tietää?

Jamesin ns. ”renki” kertoo Sarahille ja Adellelle viisikymmentä vuotta sitten samaisella paikalla asuneesta kultista, joka toteutti massaitsemurhan. Myöhemmin tytär joutuu lampaiden tallomaksi ja loukkaantuu. Ja sen jälkeen Adelle ja Kävelevä leffaspoileri pitävät keskustelua. Tähän asti patterni on ollut seuraava:

• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah
• Hieman tarinaa
• Blah, blah, blah

Sittemmin Sarah katoaa ja äiti ei suostu hyväksymään lapsensa kuolemaa, vaan alkaa etsimään tytärtään ja loppua kohden elokuva alkaa menemään niin sekaiseksi, että kukaan ei ymmärrä sitä.

Lopussa siirrytään limbotilaan, joka on ehkä ainoa hyvin tehty kohtaus koko elokuvasta. Mutta siinäkin on huono puoli. Itse kuvittelen ainakin limbotilan samanlaisena, kuin se on ollut pelissä, Limbo. Tiedättehän, valkoista, mustaa ja reunat ovat blurreja, mutta tässä elokuvassa se on niin epäselkeää. Reunat ovat hienon blurrit ja väriteema synkkä, mutta vallitsevat värit ovat musta ja... Oksennuksen vihreä. Kyllä. Se on oksennuksen vihreä. Tämä tekee tästä kohtauksesta epämieluisan. Ja minulla oli tässä vaiheessa vielä jotakin uskoa tähän elokuvaan.

Jos olet jaksanut vailla lobotomialeikkausvarausta loppuhetkeen asti, niin tässä kohtaa ainakin saat pääsi pyörälle, sillä jos tajusin oikein, niin elokuvan loppuhetkeen on ängetty ei yksi, ei kaksi, vaan KOLME twisteriä... Kolme! Ja kaikki ovat yhtä sekavia. Juonessa liikkuu kolme aihetta ja kaikki koitetaan nitoa yhteen lopussa, mutta silloinhan se pitäisi tehdä yhdessä käänteessä, ei kolmessa. The Dark erittelee kolme eri loppua ja kaikki ovat yhtä sekaisia ja kun nämä yhdistetään, niin koko raina on niin sekainen, että se jää tyhjäksi. Elokuva on ollut tähänkin asti aivan tyhjä ja vailla kunnollista sisältöä.

Nyt kun rupeaa miettimään, niin kaikki tämän elokuvan hahmot ovat pinnallisia kuoria. He eivät jaa historiaa, emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että vanhemmat ovat eronneet ja äiti on läppässyt tytärtään. Tältä pohjalta on täysin mahdotonta koittaa lähteä samaistumaan näihin hahmoihin, sillä heillä ei ole mitään, mihin samaistua. Käsikirjoitus on syvältä, hahmot ovat syvältä.

Kuvaus. Toiminnallisissa kohtauksissa kamera on äärimmäisen heiluva ja liikkeestä ei saa mitään selvää. Tiedän, että sen pitäisi vaikuttaa enemmän suspenssiiviselta, mutta se toimii ainoastaan silloin, kun kuvasta saa jotakin tolkkua! Nämä kuvat heiluvat ja tärisevät, kuin kotivideossa. Pitäisikö nyt ymmärtää, mitä on tapahtumassa? Ei, enkä suosittele, että kannattaisi edes välittääkkään.

Sitten on vielä leikkaus. Leikkaus on jotakin, mikä ei ole normaalin ihmisen ymmärryksen rajoissa. Kuvista leikataan pois liian nopeasti, skarvit ovat liian räiskyviä, suspensio lopetetaan kesken. Kaikki tämän elokuvan rakenteessa kusee. Ainoa, missä on edes jotakin kiittämistä, on valaistus, mutta sekin on ihan tavallista.

Kaiken kaikkiaan, The Dark on tusinakauhuelokuva, joka ei onnistu pelottamaan, rakentamaan tai edes pitämään jännitettä yllä. Sen näyttely on huonoa, leikkaus ja kuvaus repulsiivista ja juoni ja henkilöhahmot pinnallisia ja tyhjiä.

Ja kaikista surullisinta on se, että Sean Bean ei kuollut.

Tähdet: *