Kolme viimeisintä Movie Mondayta

Terve ja anteeksi.

Kuten olette saattaneet huomata, on Elokuvahullun päiväkirja ollut kamalan hiljainen miltei koko kesän ja syksyn. Tämä johtuu yksinomaan siitä, ettei minulla ole vain ollut aikaa päivitellä blogiani. Kesällä olisi ollut, mutta pyydän anteeksi itsekkyyttäni, laiskotti liikaa kirjoitella blogia. Ja syksy on mennyt yksinomaan koulunkäyntiin. Vietän asunnossani päivästä - yötä mukaanlukematta - ehkä vajaat viisi tuntia, joten silloin ei ole paljoa aikaa kirjoitella. Olen itse asiassa tälläkin hetkellä koulussa, mutta at the moment ei ole oikeastaan mitään muuta tekemistä, joten ajattelin, että kirjoittelen hieman blogia, mutta ei ollut aihetta, josta kirjoittaa, joten ajattelin, että korvaan tavallisen kirjoittelun kolmella viimeisimmällä Movie Mondaylla, eli Movie Mondayt: #95, #96 ja #97!

Aloitetaan kronologisesti:

Movie Monday #95 - Mikä elokuva edustaa parhaiten lempi aikakauttasi?

Tämä on pikkaisen hankala kysymys, kymysys...

On olemassa lukemattomia määriä hienoja elokuvia, jotka kuvastavat aikakausia, joita ihailen. On olemassa Stanley Kubrickin "Spartacus" (1960) ja William Wylerin "Ben Hur" (1959). Sitten on tietysti aina yhtä huvittava "This is Spinal Tap!" (1984), joka kuvastaa miltei täydellisesti 70 -ja 80-luvun rocksceneä kaikkine clichéineen ja ongelmineen. Unohtamatta tietysti "Waynes Worldia" (1992), joka parodisoi kaikkia 90-luvun alun "meemejä" ja suosittuja asioita. Ja sitten on tietysti TV:n osalta loistava "Sherlock Holmesin seikkailut" (1984-1985) mutta se on TV:tä taas.

Mutta pitää muistaa, että jokainen teos, joka tehdään tässä meidän aikakaudellamme, kuvastaa meidän omaa aikaamme ja paikkaamme tässä maailmassa. Jokainen elokuva ja TV-sarja. Jokainen dokumentti ja uutislähetys on representaatio tästä maailmasta, jossa elämme. Ja uskon, että kymmenen vuoden päästä ihmiset katsovat elokuvia, joita me katsoimme ja ihailimme, ja ajattelevat: "Onpa hupsua, että ihmiset tykkäsivät tästä aikanaan." Joten luen myös tämän hetken, jossa elämme, mukaan suosikkeihini. Tämän faktan tiedostaessani, pakko sanoa, että elokuva joka kuvaa aikakauttamme parhaiten on Seth McFarlanen "TED" (2012). Tämä elokuva on jotenkin napannut ehkä parhaiten sen, minkälainen meidän yhteiskuntamme tällä hetkellä on. Elämme niin omituista aikaa, että olemme valmiita hyväksymään suspension of disbeliefiimme sen, että nallekarhu voi elää. Kyllähän sellainen voi tapahtua Disneyn lastenelokuvassa, kuten Pinokkio, johon Ted hahmon ideana hyvin paljon pohjautuu, mutta miettikääpä sitä, kuinka ronskia huumoria ja aikuisille tarkoitettua sisältöä täynnä Ted on. On seksivitsejä, huumeläppää ja paljon kiroilua. Paljon, paljon kiroilua. Ei tälläistä voi antaa lapselle katsottavaksi. Toisissa tapauksissa aikuishuumori tekee elokuvasta lapsellisemman, sen sijaan, että se olisi aikuisempi, mutta mielestäni Tedissä ei tapahdu näin.

Lisäksi pitää muistaa, kuinka Ted parodisoi tapaa, jolla katsomme menneisyyteen ja kuinka aika kuultaa muistot. Kaikki tapahtunut näyttää nykyään paremmalta. Ja ihmiset käyttäytyvät, kuin Montreal Canadiensien fanit. Haikailevat vain sitä, kuinka ennenvanhaan kaikki oli paremmin. Kuinka 80- ja 90-luku olivat parasta aikaa ikinä, vaikka silloin elämä olikin hyvin paljon samanlaista kuin nykyään. Poislukien kaikki teknologiset edistykset tietysti.

Mutta nyt itse kysymykseen:

Jos pitäisi valita elokuva, joka kuvastaa mielestäni parhaiten suosikkiaikakauttani (niistä kaikista), niin minun on pakko valita ikiaikainen klassikko, nimeltä "Casablanca" (1942). Mikä täydellinen sotaelokuva näyttämättä itse sotaa lainkaan. Kuvaus siitä, miten ihmiset ovat epätoivoisia pääsemään tästä elämäntilanteestaan pois mahdollisimman äkkiä. Kuinka pelko Saksalaisten vallasta leviää ympäri maailman. Ja kaiken tämän keskellä on yksinäinen mies, joka ylläpitää baaria ja kasinoa miehittämättömässä ranskassa.

Yksi suosikkikohtauksistani ehdottomasti on aivan elokuvan alussa, kun poliisit jahtaavat miestä, jonka passi on vanhentunut ja lopulta ampuvat tämän Philippe Petainin julisteen alle. Mikä loistava symbolinen kuva sille, että kapina ei kannata.

Casablanca on vain eräänlainen täydellinen elokuva käsikirjoituksensa osalta ainakin. Se on tuonut maailmaan monta, ikimuistoista lainausta. ("Play it Sam", "We'll always have Paris", "Louie. I think this is a beginning of a beautifull friendship") Ja onnistuu olemaan samalla harvoja elokuvia, joka on saanut minut unohtamaan, että katson elokuvaa. Uppoudun joka kerta täysillä hahmoihin ja juoneen ja unohdan aina tutkia tarkemmin teknistä puolta tässä elokuvassa. Kamera ja valo jäävät täysin unholaan, kun uppoudun tämän elokuvan loistavaan käsikirjoitukseen ja hurmaaviin näyttelijäsurituksiin.

Joten suosikkini näistä on Casablanca.

Movie Monday #96 - Elokuva, joka mullisti maailmasi?

Tämä on niin pirun hankala kysymys, ettei tosikaan.

Kaikenkaikkiaan, mikään elokuva ei varsinaisesti ole mullistanut maailmaani. Jotkut elokuvat ovat vain saaneet itseltäni tunteikkaan "WOW!" -efektin. Mutta jos on pakko valita joitakin elokuvia, niin pakko myöntää, että ehkä suurimmat WOW! -efektit ovat tulleet elokuvista, joissa on ollut hienoa kamera-, valo- ja äänityötä. Juonellaan taas on ainakin yksi elokuva, joka on aiheuttanut WOW! -efektin, joten seuraavassa listaus siitä:

Ehkä viimeaikaisin WOW! -efekti syntyi elokuvassa syntyi siitä, kun katsoin alkuperäisen "The Omenin" (1976), josta tein arvostelunkin myöhemmin. Tämä elokuva esitteli niin hienoa Cinematografiaa, eli kuvausta. Kameratyössä on olemassa monia kikkoja ja The Omen käyttä niistä useita. Peilikulmia, yläkulmia, polttovälien muutoksia jne.

Toinen samantyyppisen efektin aiheuttanut elokuva on tässä ihan viime päivinä uudelleenkatsomani, Alfred Hitchcockin "Vertigo" (1958). Tämä elokuva loisti silmissäni sen hienolla kameraoperoinneilla, efekteillä ja hienolla värikoodauksella. Vertigo on vain teknisesti niin loistava elokuva, että sille on pakko antaa kunniaa. Enkä ihmettele, että ihmiset pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.

Tietysti yksi elokuva, joka on mullistanut maailmaani, on ollut myös Orson Wellesin esikoisteos "Citizen Kane" (1941), jonka jokainen kuvakulma, jokainen kuva, jokainen valollinen temppu ja koko rakenne ei pelkästään ole mullistanut omaa elokuvankatsomistani, vaan myös koko maailman elokuvateollisuutta pysyvästi. 

Juonellisesti elokuvat, jotka ovat aiheuttaneet minulle WOW! -efektin ovat olleet ehdottomasti Peter Jacksonin ensimmäisiin elokuviin kuuluva "Meet the Feebles" (1989) ja Harold Ramisin "Päiväni murmelina" (1993).

Meet the Feebles ei antanut minulle mitään odotettavaa ennen katsomista, mutta onnistui ylittämään kaikki odotukseni. Erikoistehosteet, hahmot, juoni, kameratyö ja kaiken kaikkiaan se, kuinka hyvin nuket liikkuivat, olivat kaikki yllättävän hyvin tehty ja jaksoivat pitää mielenkiinnon koko elokuvan ajan. Ja useimmat vitsit osuvat napakymppiin. Myönnettäköön, että rytmitys tässä elokuvassa oli hieman huono, ja kun sanon huono, tarkoitan, että se oli miltei kamalaa. Etenkin päähenkilöiden Robertin ja Lucillen suhde liikkuu liian nopeasti ja suurimmaksi osaksi off-screen vieläpä. Yhdessä hetkessä he rakastuvat ja seuraavassa kohtauksessa, he ovat jo kihloissa.

Mutta muuten Meet the Feebles toimii hyvin elokuvana, mutta ei ihan mullistavasti. Vaisun WOW! -efektin se sai minusta.

Päiväni murmelina on elokuva, joka aiheuttaa useille ihmisille laiskuuden efektin. Tyylillä: "En taida tehdä tänään enään mitään, koska voin tehdä saman huomenna." Enkä ole poikkeus. Päiväni murmelina on juonellisesti, hahmollisesti ja näyttelijätyöltään aivan loistava elokuva. En tiedä, mitä muuta sanoa. Bill Murrayn yksi huippuroolisuorituksista, vaikka tämä onkin jälleen yksi hänen "kyynisistä" rooleistaan, mitä hänellä on lukemattomia, mutta hahmon tarina on niin hyvä, että se voisi olla suoraan Disneyn lastenelokuvasta, mutta se on saatu siirrettyä täydellisesti aikuisille tarkoitettuun elokuvaan. Muutos kyynisestä paskiaisesta herttaiseksi ja pidettäväksi hahmoksi on todella hienovarainen. Tämän elokuvan rakenne on niin yksinkertainen ja hienosti toteutettu, että se toimii täydellisesti. itse asiassa tätä elokuvaa käytettiin meillä koulussa esimerkkinä draamallisen elokuvan rakenteesta. Se toimii niin hyvin.

Mutta minulla ei näin muistu mieleeni elokuvaa, joka olisi varsinaisesti mullistanut elämääni. On vain ollut WOW! -efektejä.

Movie Monday #97 - Kaikkein huonoin elokuva

Tämä on suurin piirtein helppo.

Elokuva, jota syvästi vihaan on John Fawcetin "The Dark" (2005). Mutta en muista enään tarkkoja syitä. Kamala elokuva se on. Myönnän sen, mutta en muista, miksi elokuva oli niin huono. Ehkä minun pitäisi katsoa se uudestaan jossain vaiheessa ja tsekata, miksi en pitänyt tästä elokuvasta.

Muuten ei sitten taidakkaan olla elokuvia, joita vihaan niinkään. Yksi on ehdottomasti Joel Schumacherin "Batman & Robin" (1997) ja tietysti inhoan koko "Twilight" -saagaa sydämmeni pohjasta sen väärien moraalien ja alentavan kertomistyylin takia. 

Sitten on elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat hyviä. Parhaimpana esimerkkinä ehkä "The Rocky Horror Picture Show" (1975) ja "The Room" (2003). Etenkin The Roomin aivan täyttä paskaa näyttelyä on hauska parodisoida aina kun mahdollista. Mutta en osaa taaskaan päättää, mitään yhtä elokuvaa, jota inhoaisin sydämmeni kyllyydestä. On useita elokuvia, joita vihaan, mutta en mitään yhtä elokuvaa sydämmeni kyllyydestä.

Noin. Tein kolme Movie Mondayta ja siinä menikin suurin piirtein koko päivä. Toivottavasti nautitte. Pahoittelen vielä sitä, etten ole ollut kovin aktiivinen näinä viime aikoina, mutta koulu vie miltei kaiken ajan. Mutta nähdään taas pian!

Arvostelu: The Omen - Ennustus (1976) ja The Omen (2006)

Tänään katsomme vähän menneisyyteen. Jotkut teistä muistavat varmaankin ensimmäiset arvostelut, mitä olen tehnyt tälle sivustolle. Yksi näistä elokuva-arvosteluista oli The Omen (2006). Remake kauhuklassikosta, ”Ennustus”. Tuolloin sanoin, että aion arvostella vanhan elokuvan kunhan saan sen käsiini. Noh, kyseinen elokuva on ollut käsissäni miltei puoli vuotta ja nyt on aika arvostella tämä paha poika. Lisäksi, en ole tyytyväinen alkuperäiseen arvosteluuni The Omenista. Olin tuolloin niin tietämätön elokuvista. En tajunnut mitään kuvauksesta, valaisusta, leikkauksesta, juonesta, hahmoista tai ylipäätänsä siitä, mikä tekee elokuvasta hyvän, joten arvostelen senkin uudestaan ja lopuksi vertailemme kumpaakin elokuvaa, että näemme, kumpi on parempi elokuvana ja mikä tekee toisesta paremman, kuin toisesta, joten ei hukata enempää aikaa. Sukelletaan suoraan elokuvaan ”The Omen – Ennustus”!

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 1976

Ohjaus: Richard Donner

Tuottaja: Harvey Bernhard

Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, David Warner

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaaja: Gilbert Taylor

Leikkaus: Stuart Baird

Musiikki: Jerry Goldsmith

Kesto: 1h 46min

Ennustus kertoo USA:n suurlähettiläästä, Robert Thornista (Gregory Peck), ja hänen vaimostaan Katherine Thornista (Lee Remick). Heidän esikoislapsensa on kuollut synnytyksessä ja pappi kertoo, että täysin samaan aikaan, kun heidän lapsensa on syntynyt, syntyi toinenkin lapsi, joten Robertille ehdotetaan, että he ottaisivat tämän lapsen omansa sijasta. Robert suostuu ja elämä kukoistaa, muttei kauaa, sillä lapsen (jonka nimi on Damien ja jota esittää Harvey Stephens) viisivuotissyntymäpäivänä, Thornin perheen lastenhoitaja hyppää katolta ja hirttää itsensä. Tämän jälkeen Robertin luona käy hullulta vaikuttava pappi, Isä Brennan (Patrick Troughton), joka kertoo Robertille, kuinka hänen lapsensa on paha ja Damienin uusi hoitaja, Mrs. Baylock (Billie Whitelaw), on kummallinen. Robert alkaa pikkuhiljaa huolestumaan. Varsinkin, kun Isä Brennanin kuolee ja Robertiin ottaa yhteyttä valokuvaaja Keith Jennings (David Warner) ja kertoo, että lastenhoitajan ja Isä Brennanin kuoleman välillä on yhteys. Joten uskonnollinen löytöretki Damienista lähtee käyntiin ja pikkuhiljaa paholaisen lapsen historiasta paljastuu synkkiä salaisuuksia.

Ennustus alkaa ensin hieman surumielisellä nuotilla, mutta etenee kohti iloisempaa tunnelmaa, vain muuttaakseen tunnelmaa jälleen täydelliseksi peloksi. Rytmitys kohtauksissa on miltei täydellinen ja kun elokuva haluaa sinun tuntea olosi jännittyneeksi, se tekee olosi jännittyneeksi. Hahmokehitystä tapahtuu paljon enemmän, mitä nykyaikana tulisi kuuloonkaan tämäntyyppisissä elokuvissa ja monet pelot jätetään mysteerin peittoon, että katsoja saisi kuvitella, mikä on pelottavaa.

Gregory Peck on loistava roolissaan Robert Thornina. Hänet osaisi kuvitella oikeasti olevan Lontoossa Amerikan suurlähettiläänä. Hän on sympaattinen ja pitää huolta perheestään. Ja kun hän on poissa kaukana Italiassa selvittämässä, mikä verhoaa Damienin menneisyyttä, on se oikeasti pelottavaa, kuvitella hänen vaimonsa on alttiina vaaroille, eikä hänen miehensä ole suojelemassa häntä.

Kuvaus tässä elokuvassa on loistavaa. Usein käytetään peilikulmia, pehmeitä kamera-ajoja ja loistavia kamerakikkoja tuodakseen elokuvaan lisää tunnetta. Lisäksi leikkaus on loistavasti rytmissä elokuvan suspensiontarpeen kanssa. Kun esim. Isä Brennanista halutaan hullu kuva, kuvaus, leikkaus ja Patrick Troughtonin roolisuoritus tekevät hänestä hullun. Lisäksi elokuvan yksi suurimmista voimavaroista on Jerry Goldsmithin tekemä, loistava musiikki. Latinaa laulava kuoro ja uhkaava tunnelma korostavat elokuvakokemusta.

Jotain pikkuasioita tässä elokuvassa on, joista en pidä. Kuten esimerkiksi hautausmaakohtaus, jossa Damienin menneisyys paljastuu, on liian selvästi studiossa kuvattu. Kaikki näyttää vain niin muoviselta. Lisäksi yksi pikku juttu. Katherinen työtä ei ikinä kerrota, joten oletan, että hänellä ei ole sellaista. Joten miksi ihmeessä he tarvitsisivat lastenhoitajaa. Maskeeraukset näyttävät hupsuilta ja Jenningsin hahmon kuolema ei ole yhtään sen realistisempi, mitä se oli remakessakaan.

Yksi suuri vika, mikä rasauttelee rusinoitani, on se, että paholaisen pahuus ei tunnu kumpuavan Damienista, vaan Mrs. Baylockista. Damien on Ennustuksessa, kuin kukatahansa muu lapsi. Hän nauraa, pelkää ja itkee, kuin kukatahansa lapsi. Hän ei vaikuta pahalta ollenkaan. Kaikki paha, mitä Damien tekee tässä elokuvassa, tuntuu olevan samalla tasolla, kuin se, että seitsemäsluokkalaiset pakottavat neljännellä luokalla olevat pöllimään heille tupakkaa lähisiwasta.

Tämä saattaa johtua siitä, että he tiesivät, että he ovat tekemässä jatko-osaa tälle elokuvalle, joten oli okei tehdä Damienin kehityksestä heikompi.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten olisi pitänyt tästä elokuvasta. Sanoisin, että Ennustus on aliarvostettu kauhuklassikko, josta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Se on teknisesti hyvä ja taiteellisesti erittäin käypä ja voin sanoa, että se on omia suosikkikauhuelokuviani 70-luvulta.

Ja sitten siirrymme uudempaan versioon tästä elokuvasta. Tämä ei ole niinkään arvostelu, kuin se on vertailu alkuperäiseen.

The Omen

Tekniset tiedot:

Tuot.vuosi: 2006

Ohjaaja: John Moore

Tuottaja: Glen Williamson

Pääosissa: Liev Schreiber, Julia Stiles, Seamus Davey-Fitzpatrick

Käsikirjoitus: David Seltzer

Kuvaus: Jonathan Sela

Leikkaus: Dan Zimmerman

Musiikki: Marco Beltrami

Kesto: 1h 45min

Juoni tässä remakessa on miltei sanasta sanaan samanlainen, kuin alkuperäinen. Todella vähän on tehty muutoksia ja hyvä niin, sillä alkuperäinen elokuva oli tarpeeksi mielenkiintoinen sinällään ja miksi mennä muuttamaan toimivaa formaattia?

Suurin ongelma tässä elokuvassa on se, että se ei ole pelottava. The Omen alkaa synkästi ja jatkuu synkkänä koko elokuvan ajan. Missään vaiheessa se ei muutu iloiseksi, vaan se, mikä näkyy ruudulla on aina jotenkin synkkää. Jopa montaasikohtauksessa iloisista hetkistä Damienin kanssa on saatu turhan synkkä ja iloton. Lisäksi siinä, missä alkuperäinen elokuva loistaa loistavalla kuvauksellaan, tämän elokuvan kuvaus koittaa peitellä mahdollista potenttiaaliaan jättämällä liikaa pimeitä kohtia ympäri ämpäri lokaatioita. Lisäksi tuntuu, että tässä elokuvassa ei ikinä liikuta päivällä. Valaisu on niin omituista, että tuntuu, kuin kaikki liikkuisivat vain koleina lokakuun varhaisaamuina tai keskellä yötä. Ennustuksessa muutettiin iloinen ja pirteä värimaailma synkäksi kun sitä tarvittiin ja tämä vain lisäsi karmivuutta. The Omenissa pelottavaa värimaailmaa vain liikakäytetään.

Mutta sitten hahmoihin. The Omen on onnistunut tekemään joitakin hyviä valintoja castauksen puolella, mutta sitten taas samalla siellä on joitakin huonoja valintoja.

Liev Schreiber todennäköisesti tiesi, ettei tule ikinä yltämään yhtä laadukkaaseen roolisuoritukseen, kuin Gregory Peck alkuperäisessä, joten hänen hahmonsa on jotenkin välinpitämätön ja kyyninen.

Schreiberin näyttely on todella alipelattua ja välillä tuntuu, että hän on väärässä roolissa. Hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka suojelisi perhettään loppuun asti, vaan on enemmänkin vakava pohdiskelija. Ei paha roolisuoritus, myönnän sen, mutta vain vääränlainen tähän elokuvaan.

Julia Stiles vaikuttaa liian nuorelta ollakseen tässä elokuvassa naispääosassa. Hän on vain turhan

tyttömäinen henkilö. Lisäksi hänen hahmolleen ei ole suotu tarpeeksi kehitystä. Esimerkiksi: Ennustuksessa hän pelkää mennä terapeutille puhumaan painajaisistaan, koska pelkää, että hänet lukittaisiin pois. Näin Katherine antaa Robertille mahdollisuuden olla puolusteleva ja lohduttava osapuoli, tehden Robertin hahmosta sympaattisemman. Uudessa elokuvassa hän vain sanoo, että hänen pitäisi puhua jollekulle, mutta aihe ei jatku siitä eteenpäin. Robert kyllä lohduttaa, mutta tämä ei tee niin suurta vaikutusta yleisöön, kuin olisi tarve.

Damienin hahmo on remakessa kaiken aikaa karmiva. Hänellä on vain kolme ilmettä: uhkaava, pelokas ja neutraali. Ennustuksessä Damienin hahmo on enemmänkin kuin oikea lapsi. Kuten mainitsin, hän iloitsee, nauraa ja pelkää, kuin kukatahansa viisivuotias. Tämä saa katsojan tuntemaan, ettei Damien voisi ikinä tehdä mitään pahaa kenellekkään ja antaa hänen pahuutensa kimpoilla hänen kätyreistään. Remakessa hän on vain karmiva kaiken aikaa, jättäen näin varjoonsa lastenhoitajansa, joka on hieman, muttei liikaa alikäytetty ja on itse pahan alku ja juuri. Näen kuitenkin sen, että alkuperäinen elokuva on suunniteltu jatkuvan jatko-osissa ja kehittävänsä Damienin hahmoa lisää, kun taas tämä oli oikeutetusti jätetty yhteen elokuvaan.

Isä Brennanin hahmo vaikutti enemmän hullulta Ennustuksessa ja tämä saattaisi olla hieman pipi päästään, mutta sitä ei paljasteta, ennenkuin totuus tulee julki. Sinänsä hyvä roolisuoritus kummaltakin, mutta mielestäni Troughtonin roolisuoritus on parempi, koska siinä maskeeraus, kuvaus, leikkaus ja hänen katseensa kertovat siitä, että hän kärsii ja toivoo saavansa Jumalan anteeksiannon ennen kuolemaansa.

tekee hahmosta traagisemman. Itse näen uudemmassa versiossa olevan Isä Brennanin jotenkin turhan koomisena. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Robert ja Isä Brennan näkevät ensimmäistä kertaa. Patrick Troughton tekee välittömästi selväksi sen, että Isä Brennan olisi sekaisin ja leikkaus korostaa tätä. Uudemmassa versiossa Pete Postlewaithe lievästi korostaa sitä, että hän on hullu.

Mutta kuten aikaisemmin sanoin, on The Omenissa hyviäkin roolisuorituksia.

Mrs. Baylock, jota esittää Mia Farrow, on juuri oikein castattu. Mia Farrow on juuri sellainen, jonka voisi luulla olevan paholaisen lapsenhoitaja. Ja miksi ei?

Hänhän on synnyttänyt jo kerran paholaisen. Hän on lempeä, mutta samalla karmiva juuri oikeissa määrin, kun taas alkuperäinen on enemmänkin karmiva. Molemmat toimivat hyvin, mutta Mrs. Baylock alkuperäisessä elokuvassa oli vain paha. Hänkin oli kyllä lempeän ja karmivan sekoitus, mutta karmivuus pääsi Billie Whitelawin esityksessä liikaa vuotamaan yli ja tämän takia Mia Farrow oli parempi Mrs. Baylockina.

Keith Jenningsin hahmo on uudemmassa elokuvassa enemmän ajaton hahmo. Ennustuksessa hän on ajankuvaansa sopiva, muotikuvaajan

näköinen henkilö, joka näyttää nykyään vain typerältä. The Omenissa hänen henkilönsä on fiksu, luihu, hyvin paljon työhönsä keskittyvä ja lievästi neuroottisempi hahmo. Kiitos tästä kuuluu David Thewliksen roolisuoritukselle. Alkuperäinen Jennings on liian rento ja ”cooli” hahmo ollakseen paholaislapsielokuvassa.

Mutta kaiken kaikkiaan Ennustuksen remake ei ole maailman huonoin kategoriassaan, se vain kärsii siitä, ettei se ole pelottava. Hyvänä tekonaan The Omen teki kuolemakohtauksista julmempia. Esimerkkinä Katherinen kuolema. Mutta yhden asian parantamisella ei pitkälle pötkitä. The Omen koittaa pelotella katsojaa turhilla hyppysäikäytyksillä ja unijaksoilla, joihin vain viitattiin alkuperäisessä elokuvassa, jolloin nämä jäivät mysteeriksi ja katsojan päätettäväksi. Pikkuisiksi asioiksi luomaan suspensiota. Omasta mielestäni nämä ”jumpscaret” eivät tee elokuvasta pelottavaa, vaan pilaavat jo mahdollisesti kertyneen suspension. Varsinkin, kun tässä elokuvassa suspensiota ei aleta säikäyttämisten jälkeen rakentamaan uudestaan, vaan jäämme nollatilaan, jossa ei tapahdu mitään ja katsoja ajattelee: ”Hm.”

Kaiken kaikkiaan, The Omen on keskiverto kauhuelokuva, joka kärsii samoista ongelmista, kuin useat muutkin 2000 -luvun Amerikkalaiset kauhuelokuvat.

Ennustus Tähdet: ****

The Omen Tähdet: ***

Arvostelu: The Rock - Paluu helvettiin (1996)

Tiedättehän juuri viime vuosina ilmestyneet Transformers -elokuvat ja sen, kuinka nämä elokuvat eivät täyttäneet fanien odotuksia alkuperäisestä sarjasta? Muistatteko Pearl Harborin? Tuon ylipitkän, tylsän ja historiallisesti väärän kuvauksen yhdestä suurimmista hyökkäyksistä, joita USA on ikinä kohdannut. Nämä ovat kaikki Michael Bayn tuotoksia. Useat ihmiset (minä mukaanlukien) vihaavat Michael Bayn elokuvia ja hyvästä syystä. Niissä on usein suuria vikoja, liikaa räjähdyksia eikä lähellekkään tarpeeksi hahmonkehitystä. Mutta uskokaa tai älkää, Michael Bayltä löytyy vähintään yksi hyvä elokuva ja se on The Rock - Paluu helvettiin.

Tekniset tiedot:
Tuot.Vuosi: 1996
Ohjaaja: Michael Bay
Tuottaja: Don Simpson/Jerry Bruckheimer
Pääosissa: Sean Connery, Nicholas Cage, Ed Harris
Kuvaus: John Schwartzman
Leikkaus: Richard Francis-Bruce
Musiikki: Nick Glennie-Smith/Hans Zimmer
Kesto: 2h 11min

Tämä kyseinen elokuva alkaa oikealla clichellä. Yhdysvaltain merijalkaväen Kenraali Francis X. Hummel (Ed Harris juuri oikein castatussa roolissaan) puhuu sateessa kuolleen vaimonsa kanssa ja lupaa tehdä jotain, mitä ei voinut tehdä vaimonsa ollessa hengissä. Hummel on Vietnamin sodan ja Persianlahden sodan veteraani, joka haluaa, että hänen joukoissaan kuolleitten miesten omaisille maksettaisiin kunnolliset korvaukset. Hän murtautuu oman eliittiryhmänsä avulla Yhdysvaltain Armeijan asevarastoon ja vie mukanaan vaarallisia VX -hermokaasuohjuksia, aikoen kiristää USA:n hallitusta. Kaiken päälle hän sijoittaa tukikohtansa Alcatraziin ja ottaa turistijoukon vangikseen
Ja kenet USA:n hallitus hoitaa paikalle? FBI:n kemianspesialistin Stanley Goodspeedin (Nicholas Cage), joka joutuu lähtemään tehtävälle kesken kiimaisen kivan tyttöystävänsä kanssa (joka on raskaana. Tuntuu heiman... pervolta).
Päättävän elimen huomattua, että Alcatraziin ei voida pelkkien piirrustusten avulla päästä, joutuvat he turvautumaan Sean Conneryn, eli Brittisotilas/rikollinen, John Mason, pakenemisen ekspertti ja entinen SAS -eliittijoukon jäsen.
Mason on varastanut mikrofilmin, josta paljastuu mm. kuka ampui John F. Kennedyn ja on onnistunut pakenemaan Alcatrazista ja useista muista vankiloista, jonka takia häntä pidetään erityisen vaarallisena.
Mason - luonnollisesti - pakenee ja saamme nähdä elokuvan ensimmäisen puoliskon toiminnallisimman kohtauksen, kun Masonia jahdataan pitkin San Fransiscoa.
Kun Mason on saatu kiinni, alkaa todellinen elokuva. Vain tunti elokuvan alkamisen jälkeen. Mason ja Goodspeed lähetetään The Rockiin purkamaan ohjuksia ja pelastamaan siviilejä.

Heti elokuvan alussa huomataan, missä The Rockin suurin voima piilee. Hans Zimmer ja Nick Glennie-Smith ovat tehneet uskomatonta työtä soundtrackin kanssa. Musiikki tässä elokuvassa on niin loistava, että jos pistät tämän elokuvan soundtrackin soimaan ja juokset vessaan, on tuntuma todella eeppinen.
John Masonin hahmo on mysteerinen, eikä millään geneerisellä tavalla. Hänestä paljastetaan niin paljon, että hänestä ei paljasteta juuri mitään. Hänen hahmonkehityksensä etenee tavalliseen tapaan, mutta hahmon persoonallisuus ei tee Masonista tyypillistä "mysteeristä auttavaa hahmoa". Nicholas Cage on yleensä camppimainen näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hän on saanut hänen ylitseampuvan tyylinsä pidettyä realistissa  mittasuhteissa.
Lisäksi elokuvan antagonistikaan ei ole pelkästään pahis, vaan hänen tarkoitusperänsä ovat hyvät ja motiivinsa vahva.
Jokaisella hahmolla on loistavat motiivit, persoonallisuudet ja tarkoitukset tarinassa ja The Rockin kaksituntinen pituus ei tunnu niin pitkältä. Suspeniso on loistavassa mittasuhteessa ja äänityö on sulaa taitoa.
Ainoa puoli, missä elokuva ei osoita vahvoja puoliaan, on Nicholas Cagen lievästi rasittavassa tyttöystävässä ja realistisuus dialogissa ja fysiikassa heittää lievästi häränpersettä. Lisäksi tuntuu, että The Rock tuntee vain kaksi valaistustyyliä: Oranssi, kuin porkkanoita syönyt urheiluhullu ja sininen, kuin helmeen tukehtuva vauva, mutta tätä voi sanoa pilkunviilaamiseksi. Ja yksi pikkuinen vika on Sean Conneryn näyttelyssä. Hän on hyvä, myönnän sen, mutta tässä elokuvassa on sama vika, kuin monissa muissa hänen Bondin jälkeisissä rooleissaan. Hänen karismansa ja Skotlantilainen aksenttinsa on niin vahva, että se on lievästi häiritsevä, mutta edelleen, tämä on pilkunviilaamista.

Kaiken kaikkiaan, The Rock on Michael Bayn yksi parhaimmista elokuvista, kiitos sen hyvien henkilöhahmojen, äänityön, kekseliäiden toimintakohtausten ja loistavan äänityön ja musiikkinsa avusta.

Tähdet: ****

P.S Että tiedätte, mistä puhun, kun sanon musiikeista, niin: