Arvostelu: Viidennen Kolonnan Mies (Saboteur) (1942)

Alfred Hitchcock luotti pitkään brittinäyttelijöihin, mutta vuoden 1942 Viidennen kolonnan mieheen, hän tarvitsi Amerikkalaisia näyttelijöitä. Ja kuten yleensä, saadaan taas nauttia Alfred Hitchcockin hyytävän hyvästä ohjaajantyöstä ja elokuvasta.

 

Tekniset Tiedot:

Tuot.Vuosi: 1942

Ohjaaja: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Priscilla Lane, Robert Cummings, Otto Kruger

Käsikirjoitus: Peter Viertel, Joan Harrison, Dorothy Parker, Alfred Hitchcock (Tarina) (Uncredited)

Musiikki: Frank Skinner

Kesto: 1h 44min

Ensinnäkin, mitä vittua? Mikä ihmeen teenpäs paskan nimen -piikki on iskenyt henkilölle, joka on päättänyt tämän elokuvan nimen? Viidennen Kolonnan Mies. Jos alkuperäinen on Saboteur, niin miksei tämän elokuvan nimi sitten voinut olla Sabotööri? Vai pelkäsivätkö he sen sekaantuvan toiseen Alfred Hitchcockin elokuvaan: Sabotaasi? En usko, että A -kirjaimet ovat niin helposti sekoitettavissa kirjaimeen Ö. Ne ovat aakkosten vastakkaisissa päissä!

Joten kutsun tätä elokuvaa Saboteuriksi. Mikä helvetti edes on Viidennen Kolonnan Mies? Paskaa nimeä lukuunottamatta.

Barry Kane (Robert Cummings) todistaa keskellä toista maailmansotaa, kun hänen työpaikkanaan toimiva, Los Angelesilainen lentokonetehdas tuhoutuu tulipalossa, joka on sabotöörin (!) työtä.

Barryn ystävä koittaa sammuttaa liekkejä vaahtosammuttimella, mutta paljastuu, että vaahtosammutin onkin täytetty kaasulla, mikä vain ruokkii liekkejä. Barryä aletaan epäillä tästä tuhopoltosta ja hänen on pakko puhdistaa maineensa. Onneksi hän on nähnyt sabotöörin juuri ennen paloa ja lähtee tämän perään, tietäen, minne tämä on menossa.

Sabotaasin taakse paljastuu pieni, mutta vauraita jäseniä käsittävä terroristisolu, jonka jäsenet vaikuttavat päällisin puolin ihan kunnollisilta amerikkalaisilta. Jahti vie Barryn ja tämän, aluksi vastentahtoisen kumppanin, Patin (Priscilla Lane), aina New Yorkkiin asti.

Saboteur pohtii elokuvana vapautta, oikeuksia ja syyttömyyttä sekä demokratiaa. Mitä ne oikeasti ovat? Lisäksi se pohtii ihmisten elämää. Miksi joku vihaisi kotimaataan niin paljon, että haluaa tuhota sen. Lisäksi on hauskaa nähdä, kun sirkusfriikit eräässä vaiheessa elokuvaa mainitsevat kiertelemättä ja kaartelematta seksin. Huom! Tämä on tapahtunut vuonna 1942. Kaksikymmentä vuotta myöhemminkään ei seksistä puhuttu suoraan tai edes ollenkaan.

Lisäksi aluksi katsoja kuvittelee, että tämä johtuu kaikki sodasta, mutta kun elokuva etenee, huomataankin, että Saboteurissa sota on vain pieni taustaseikka, johon viitataan aina välillä. Se saa tänäkin päivänä pään sekaisin, joten voi vain kuvitella, kuinka paljon se sai pään sekaisin 40 -luvulla.

Näyttelyn pukki hyppää elokuvan alkuosassa liian vihreälle ylinäyttelyn puolelle tai jää aidan taakse harmaaseen ja tylsään alinäyttelyyn ja jäykkyyteen. Vähän ennen keskiosaa, alkaa näyttely parantumaan huimasti. Ihan kuin Alfred Hitchcock olisi sanonut näyttelijöille, että tappaa heidän koiransa, elleivät he näyttele paremmin. Ja jos näyttelijöillä ei ole koiraa, hän tappaa heidän vanhempiensa koiran.

Mutta silti. Saboteurissa on kuitenkin toisen maailmansodan aikaisille elokuville tyypillinen propagandavivahde. Ja tämä toteutuu kysymyksessä: Kuka haluaisi tuhota Amerikan? Se, jos jokin, on ärsyttävää.

Kaiken kaikkiaan hieno elokuva, jossa on tietämättä pieni psykologinen vivahde. Katson joskus ehkä uudestaan.

P.S Ironiaa täynnä oleva kohtaus rekkakuskin kanssa on plussaa.

Pisteet:4/5

Traileri: House at the End of the Street

Uutta 2000 -luvun slasherkauhua. Nyt jopa tämä traileri kertoo vähän elokuvan taustasta.

Plotti on siis seuraava:
Tyttö muuttaa äitinsä kanssa uuteen kotiin ja sitten katsellaan vähän ympärille ja tutustutaan naapureihin. Paljastuu, että viereisessä rakennuksessa on tapettu ihmisiä. The usual shit. Tarkoittaen että sitten ruvetaan napsimaan ihmisiä kuin kissoja aidan päältä ja tyttö selviää voittajana (Kuten aina).

Vaikuttaa siedettävältä, mutta en silti menisi ihan teatteriin katsomaan. Nimi tuo mieleen Nightmare on Elm St.:in ja Halloweenin risteytyksen.

House at the End of the Street (IMDb)

Arvostelu (Critics Notebook)

Arvostelu: Dick Tracy (1990)

Dick Tracy... Yksi esikuvista kaikille etsiville ja dekkareille. Hän toi dekkareiden stereotypiseen kuvaan mukaan keltaisen poplarin. Hän on toiminut esikuvana monille nuorille 1930 -luvulta lähtien. Ja mm. Repe Sorsa on tehnyt oman versionsa tästä hahmosta. Duck Tracy oli Daffyn sivupersoona useissa Loony Toons -animaatioissa.

Amerikassa tietysti. Suomessa Dick Tracy ei ole aina saanut samanlaista suosiota, mistä se nautti jenkeissä. Siksi varmaan nyt vasta viime aikoina olen kuullut koko hahmosta ja elokuvasta. Ja pakkohan se oli nähdä. Odotukset eivät olleen korkealla, koska harvoin saadaan sarjakuvasta tehtyä hyvää live -elokuvaa.

Mutta silti petyin pahasti.

Tuot.Vuosi: 1990

Ohjaus: Warren Beatty

Pääosissa: Warren Beatty, Madonna, Al Pacino

Käsikirjoitus: Chester Gould (hahmot), Jim Cash, Jack Epps Jr.

Musiikki: Danny Elfman

Kesto 1h 45min

Dick Tracy (Warren Beatty) on omia teitä kulkeva, kovaotteinen ja älykäs poliisi, joka koittaa pysyä mahdollisimman kauan poissa paperitöistä ja kadulla seikkailujen, rikosten ja jännityksen parissa. Hänen naisystävänsä, Tress Truehart (Glenne Headly), haluaisi Dickin (hihihi) taas asettuvan aloilleen hänen kanssaan. Aina, kun heillä on meneillään herkkä hetki, Dick saa hälytyksen rannekelloonsa.

Oletettavasti tapahtumapaikkana toimii 30 -luvun Chicago, mutta en tainnut kuulla, että paikkaa olisi sanottu kertaakaan elokuvan aikana. Anyway.

Kaupunkiin saapuu uusi rikollinen, Alphonse ”Big Boy” Caprice (Al Pacino), joka haluaa yhdistää kaikki kaupungin rikolliset yhdeksi isoksi rikollisperheeksi, jota hän johtaisi. Hän aloittaa juonensa siten, että hän tappaa Lipsin, tunnetun rikollisklubin omistajan, ja ottaa tämän klubin omaan käyttöönsä ja muokkaa siitä kasinon. Dick Tracy lähtee hänen peräänsä ja pidättää Big Boyn muutaman kerran, mutta pääsee, kuten aina näissä elokuvissa, vapaalle jalalle riittämättömien todisteiden takia. Hitto, miten näin kävikään. Taas!

Lisäksi Tracyn tutkintaa ”häiritsee” kaiken aikaa klubin pääesiintyjä, Breathless Mahoney (Madonna). Minulla ainakin siirtyisi tutkinta tuonnemmaksi, jos Madonna tulisi häiritsemään minua. Dick on varmaan sitten munkki tai jotain.

Dickin apulaisena toimii orpo katulapsi ja syöppö, joka kutsuu itseään ”The Kidiksi” (myöhemmin Dick Tracy Jr.)(Charlie Korsmo). Hän pelastaa Dickin pari kertaa, mutta muuten hänellä ei ole oikein muuta käyttöä, kuin elokuvan täyttämistä.

Dick Tracy on elokuvana ontto. Sen hahmot ovat epämielenkiintoisia ja tyhjiä. Kenelläkään ei ole kunnollista historiaa, eikä luonteenpiirteitä. Huumoriarvoa tuo The Kid ja ehkäpä tahattomasti sarjakuvan mukaisesti tehdyt groteskit maskeeraukset, jotka tekevät kaikista pahiksista absurdin näköisiä. On liikaa ryppyä, isoa päätä, kyhmyä, suurta nenää, isoja silmiä, käsiä ja sormia. 

Vaikutteita on selvästi imetty lavasteisiin Saksalaisesta impressionismista ja valaistus tekee kunniaa lavastukselle. Editointityö on ehkä vähän kieli poskessa väsättyä, mutta silti ihan katsottavaa.

Ainoa ilopilkku näyttelijätyössä, on Al Pacino, mutta hänen roolinsa Big Boyna ei ole lähelläkään hänen parhaimpia roolisuorituksiaan.

Danny Elfmanin musiikki on aikalailla samanlaista, kuin Batmanissa vain vuotta aikaisemmin, mutta ei yhtä hyvin tunnistettavaa. Musiikki tosin sopii erittäin hyvin lavastuksiin ja valaistukseen. Siitä pisteet.

Kuulin, että tämän elokuvan käsikirjoitus on kiertänyt Steven Spielbergin, John Landisin, Walter Hillin ja Richard Benjaminin käsissä ennen ohjauksen päätymistä Warren Beattylle. Olisiko elokuvasta tullut parempi, jos sen olisi ohjannut John Landis tai Spielberg, en tiedä. Saattaisi olla, että elokuva olisi paljon sisällöllisempi, mutta nyt se on vain ontto, kuin lobotomikon seksifantasia.

Kyllä tämän kerran katsoo, mutta toinen onkin jo liikaa.

1½/5