Blogin aloitushan on aina hankala?

Alku, se lopettaa kaiken

(Ja jos ei lopeta, niin sitten se pistetään lopettamaan. Prkl...)

Alkutervehdys

Terve. Saanen esittäytyä. Nimeni on Kim Sjöblom, elokuvahullu, musiikin ystävä sekä amatöörikirjoittelija. Mitäkö tarkoitan amatöörikirjoittajalla? Noh. Sanotaanko vaika näin, että en kirjoita täyspäiväisesti työkseni. Olen käsikirjoittanut yhden lyhytelokuvan ja tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, on työn alla erään näytelmän käsikirjoitus erään tuttavani kanssa. Lisäksi olen kirjoitellut pieniä ja välillä vähän pidempiäkin tarinoita pitkin lyhyttä, mutta silti kumpuista, elämääni.
Olen kirjoittanut aluksi kahta muuta blogia, jotka eivät olleet niin hyvin ideoituja. Kyllä, jos luit joskus kaksi sysisurkeata kirjoitusta Stoorisumppilasta tai Päättömän kukon kieroista tarinoista, niin ne olivat minun kirjoittamiani. Nyt nuo blogit ovat saaneet siiryä pois tieltä. En sitten tiedä, onko tämäkään niin hyvin ideoitu blogi, mutta pitäähän sitä koittaa ja pitää kirjoitustaitoa yllä.
Jos jäi ihmetyttämään, niin olen kirjoittanut joskus lyhytelokuvan. Olen kirjoittanut, ohjannut ja näyttelin vieläpä yhtä päärooleista tuossa lyhytelokuvassa. Rainan nimi oli "Tunteen tuulet" ja se tehtiin yhteistyössä Satakunnan elävän kuvan keskuksen ja Tunnemyrskyn kanssa. Elokuva kuvattiin kahdessa päivässä. Tarkoituksenahan tuolla elokuvalla ei ollut niinkään suuren maineen tai kunnian tai edes mammonan tavoittelu, vaan se, että me syrjäytymisvaarassa olevat nuoret saamme purkaa tunteitamme näihin elokuviin.
Ainiin, meinasi unohtua. Se, kuka avusti minua tuon oman elokuvani käsikirjoituksessa, saattaa olla joillekkin tuttu. Jos joku on joskus kuullut sellaisesta kulttisarjasta, kuin Alhola, niin tämä on sinulle. Käsikirjoituksessa avusti sellainen herra, kuin Jari Forsman ja jos olet yhtään tutustunut siihen, kuka on tehnyt Alhola sarjaa, tunnistat, että Forsmanin nimi vilkkuu käsikirjoittajan nimen kohdalla.
Elokuvan synopsis kuuluu jotenkin näin:
 "Poika vapautuu laitoksesta ja haluaa tavata kaikki vanhat kaverinsa pitkästä aikaa. Hän tapaa toisen kaverinsa, mutta tämä kertoo, että kolmas on sairastunut pahasti, eikä laitoshoidosta ole mitään apua."
Jotkut sanovat, että elokuva on loistava. En minä koe sitä niin tunteita välittävänä. Minä vain kirjoitin ideasta, joka oli syntynyt koko kuvausryhmän mietintäpiirissä.
 

Syrjäytynyt? Enhän minä...

Miten se muka voi olla totta? Miten niin, minä muka olen syrjäytynyt tai edes sellaisessa vaarassa? Monet ihmiset eivät huomaa sitä, ennenkuin on liian myöhäistä. Normaalit ihmiset murehtivat tulevaa aina liian paljon ja syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat liian vähän. Mutta, jos vähän jaksaa panostaa johonkin, joka ei ole paljon, on asioilla tapana järjestäytyä. Et voi työntää kiveä nopeammin alas mäkeä, sen on annettava rullata omalla painollaan.
Miten sitten minä olen muka syrjäytynyt tai sellaisessa vaarassa?
Vastaus kuuluu:
- En ole. Mutta parisen vuotta sitten olin.
Jouduin seitsemännellä luokalla lastenkotiin, koska yksinkertaisesti koulu ei vain maittanut. Oikeastaan, se oli paskaa. Puoli kiloa tuoretta paskaa, jota tarjoiltiin minulle posliinilautaselta monien ruokailuvälineiden kanssa. Ja se oli kaikki pakko nieleä, kunnes minulle riitti. Se loppui siihen. En vain käynyt koulussa, koska se oli paskaa. Lopulta minut määrättiin laitokseen. Eikä se ollut huono asia. Ei ollenkaan. Se pelasti minut totaaliselta erakoitumiselta ja syrjäytyneisyydeltä.
2010 sitten ilmoitettiin, että nyt aletaan tekemään elokuvia. Vähän aikaa epäilyjen jälkeen alkoi homma luistaa ja elokuvasta tulikin sitten suuri tunteiden tulkkaaja. Sen jälkeen on saanut ravata jos jonkinnäköisillä festivaaleilla, palkintojenjakotilaisuuksissa ja ensi-illoissa, joista tuoreimmat taisivat olla kulttuuriapurahan pokkaaminen Kokemäeltä viime Toukokuussa 2012. Lähdemme nimittäin tekemään pientä dokumenttia siitä, kuinka saan shokin suuressa ja mahtavassa, alati muuttuvassa Berliinissä.

Elokuvahulluus on puoli ruokaa

Kuten sanoin jo aikaisemmin, melkein sairaalloinen, elokuvien ystä. Rakastan elokuvia, jos ne ovat siis hyviä. Monta monituista kertaa on tullut kirottua, kun olen hukannut monta hyvää varttituntia niin lyhyestä elämästäni johonkin sontaan, jota vaikuttaisi olleen kirjoittaneena kaksikymmentä apinaa.

Elokuvat ovat hienoja tarinoiden kertomista varten. Eivät niin hyviä, kuten esimerkiksi kirjat, mutta silti.

Omiin suosikkielokuvagenreihin kuuluvat ehdottomasti psykologiset kauhu -ja trillerielokuvat. Omien kokelmieni helmiä ovat psykologisten kauhuelokuvien esikuva: Mothman - Sanansaattaja ja Jim Carreyn uran ehkä vakavamielisin elokuva, joka on trilleri: The Number 23. Lisäksi omistan myös useita klassikoita, joista näin päällisin puolin voisi mainita vaikkapa Il buono, il brutto, il cattivo, eli suomeksi Hyvät, pahat ja rumat, sekä Taksikuski. Taksikuski on muutenkin eräs kaikkien aikojen lempielokuviani.

Listassa, jossa on elokuvia, joita minun pitäisi ehdottomasti hankkia, ovat:

- V for Vendetta

- Salaisuus pinnan alla

- The Shawshank Redemption - Rita Hayworth - Avain pakoon

Sitten täysi-ikäisyyden koputellessa selkään, aion ehdottomasti ostaa vielä Pulp Fictionin ja muutaman muun loistavan elokuvan, joita on rajoitettu omalta iältäni.

Lisäksi olen vielä musiikin ystävä

Niin. Musiikki on ehdottomasti lähellä sydäntäni. Se rauhoittaa, saattaa tunnelmaan, auttaa keskittymään, auttaa oppimaan, välittää tunteita ja antaa ymmärtää. Mitä hienompana musiikkia pitää, sitä paremmin se kertoo sinulle tarinasi ja ymmärrät, mistä musiikissa on kyse.

Mistäkö musiikista sitten minä pidän?

 - Pidän melkeinpä kaikesta musiikista. Kuuntelen kaikkea aina Paula Koivuniemestä, Wolfgang Amadeus Mozartin kautta, Mayhemiin. Tiedättehän, että vaikka ihminen sanookin, että on musiikin suhteen kaikkiruokainen, on olemassa aina se joku musiikki, jota hän vihaa. Nuoriin on vain iskostunut sellainen luulo, että jos hän tykkää vanhoista artisteista, kuten Led Zeppelinistä tai Rainbowsta, on hän kaikkiruokainen musiikin suhteen. Minulla ei ole sellaista ongelmaa. On olemassa jotain tiettyjä kappaleita, joita en voi sietää. Ja on tiettyjä artisteja, joista en pidä, mutta päällisin puolin ei ole juurikaan musiikkityyliä, jota vihaisin. Paitsi dubstep. Auta armias, kuulostaa ihan kuin joku olisi älynnyt tehdä radion AM -taajuuksien äänistä musiikkia ja kaikki pitävät sitä hienona. Maailmassa on vain sellaisia asioita, joita ei vain voi käsittää.

 

Eipä minulla oikein muuta sitten taidakkaan olla. Tästä taisi tulla vähän lyhyt kirjoitus, mutta hei! Se on vasta ensimmäiseni.