Arvostelu: Alien - Kahdeksas Matkustaja (1979)

"Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi." -Kuului vuonna 1979 elokuvajulisteen houkutusteksti. Avaruudessa ei kuule kukaan huutoa, mutta elokuvateatterissa sitäkin enemmän.
Alien - Kahdeksas matkustaja on paikka paikoin nopeatahtinen ja hermoja repivän piinallinen kokemus. Se on asettanut tiettyjä patterneja hirviökauhuelokuville, kuten vaikkapa The Thing - "Se" jostakin (1982). Näin muodon vuoksi voi sanoa, että tämä ensimmäinen Alien on ainoa kauhuelokuva Alien -sarjasta. Muut ovat vain toimintaelokuvia.

Tekniset tiedot:
Tuot. Vuosi: 1979
Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Sigourney Weaver, John Hurt, Ian Holm
Käsikirjoitus: Dan O'Brannon
Musiikki: Jerry Goldsmith
Kesto: 1h 51min

Kauppalaiva Nostromo on palaamassa maahan pitkän matkan jälkeen. Ihmiset heräilevät syväjäädytyksestä vain huomatakseen, että ovat 10 kuukauden päässä maasta. Samoihin aikoihin Nostromon keskustietokone, "Mom" (Suomennettu yksinkertaisesti: Äiti) rekisteröi singaalin, joka vaikuttaa SOS -lähetykseltä läheiseltä planeetalta. Koska on miehistön tehtävä auttaa avunpyytäjiä, he laskeutuvat niin ja näin planeetalle, josta ilmoitus tulee. Kolme miehistön jäsentä: Lambert (Veronica Cartwright), Kane (John Hurt) ja kippari Dallas (Tom Skerritt) laskeutuvat planeetan pinnalle ja suunnistavat avaruusalukselle, luutnantti Ellen Ripleyn (Sigourney Weaver) pitäessä vahtia.  Siellä he huomaavat aluksen lastiruumassa olevat munat (hihi), joissa näyttäisi olevan orgaanisia olentoja. Yksi näistä "orgaanisista olennoista", jotka myöhemmin tunnetaan nimellä "Facehugger" (surkea käännös: Naamanhalaaja), hyökkää Kanen kasvoille.
Myöhemmin aluksessa huomataan, että olio antaa Kanelle happea ja jos sitä leikkaa, sylkäisee se kolme kantta läpäisevää happoa. Lopulta tämä hämähäkkimäinen olento kuolee ja irtoaa Kanen kasvoista ja hän herää myöhemmin.
Ruokaillessaan Kane alkaa vääntelehtimään tuskissaan ja lopulta hänen rinnastaan purskahtaa ulos Alienvauva. Tämän kohtauksen kulkua ei oltu kerrottu yhdellekkään näyttelijöistä ja siksi ilmeet näyttävät niin aidoilta. Tämä vauva onkin jo seuraavassa kohtauksessa iso, paha olento, joka alkaa tappamaan miehistön jäseniä yksitellen. Lisäksi yksi miehistön jäsenistä, Ash (Ian Holm) paljastuu robotiksi joka sekoaa ja lopulta tuhotaan. Miehistöstä kaikki ovat vaarassa, eikä kukaan ole turvassa.

Alien - Kahdeksas matkustaja oli Ridley Scotin vastaus kaksi vuotta aikaisemmin alkaneeseen Star Wars -huumaan. Hän teki omasta avaruuselokuvastaan aikuisille suunnatun, inhottavan ja hermoja raastavan version. Ja se, onko tämä elokuva vielä tänäkin päivänä hermoja raastava voin tulkita näin: Elokuva loppui noin puoli tuntia sitten ja käteni vieläkin tärisevät. Lisäksi huomasin, että katsoessani elokuvaa, napsuttelin kaiken aikaa muistiinpanokynääni. Joo, kyllä ne erikoistehosteet näyttävät vähän kököiltä tänä päivänä, mutta vuonna 1979 ne olivat huippuluokkaa. Muutenkin ne ovat vain toissijainen asia.
Kaiken kaikkiaan Alienista on niin vaikea keksiä pahaa sanomista. Ainoana mieleen tulee se, että äänitehosteet ovat vähän turhan kovalla. Kaukosäädintä sai räplätä kaiken aikaa, kun Alien vilkkui kuvassa.
En yhtään ihmettele sitä, että H.R Giger, Carlo Rambadi, Brian Johnson, Nick Allder ja Dennis Ayling saivat työstään erikoistehosteiden Oscarin. Onhan Alien (jota näytteli Masaitaiteilija Bolaji Badejo) sen verran inhottava ja mieleenpainuva otus happosylkineen, suineen ja häntineen.

Lisäksi Alien teki pääosanäyttelijästä, Sigourney Weaverista tähden yhdessä yössä. Ja josta muovautui ajan myötä nainen, joka nimitettiin Science-Fiction -elokuvien kuningattareksi. Viimeisessä kohtauksessa Ellen Ripleyn piti olla tiukkojen vaatteiden sijasta alasti, mutta Fox pelkäsi ikärajaa liian paljon, että tämä olisi voinut tapahtua.
En voi suositella Alien - Kahdeksas matkustaja -elokuvaa herkkähermoisille, enkä todellakaan perheen pienimmille, mutta jos hermo kestää ja ikää on tarpeeksi, niin suosittelen lämpimästi katsomaan.

Pisteet: 4½/5

Lempitunnareita: The Boondock Saints

And shepherds we shall be,

For Thee, my Lord, for Thee.

Power hath descended forth from Thy hand,

That our feet may swiftly carry out Thy command.

So we shall flow a river forth to Thee

And teeming with souls shall it ever be.

In nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti.

                                                  - McManusien sukurukous elokuvasta The Boondock Saints

The Boondock Saints... Ah! Mikä ihana vertaus tuolle kriitikoiden aliarvostelemalle elokuvalle. Vaikka katsoisittekin Rottentomatoes.comista tämän elokuvan surkeaksi, niin sitä se ei todellakaan ole. Se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen ikinä nähnyt. Sen näyttelijäsuoritukset, idea, musiikki, käsikirjoitus, kaikki se on mitä mainiointa. Eniten tässä elokuvassa pidin sen Irlantilaistyylisestä tunnusmusiikista. Jeff Danna on todellakin onnistunut tämän elokuvan musiikin kanssa ja kappale, joka soi alussa, auttaa liimaamaan ruudun ääreen katsomaan tätä elokuvaa. 

Jaa mistä elokuva kertoo? No, minäpä sanon:

Elokuva kertoo kahdesta Bostonissa asuvasta irkkuveljeksestä, Connor (Sean Patrick Flannery) ja Murphy (Norman Reedus) McManuksesta. He työskentelevät teurastamolla ja ovat iltaisin juomassa kantapaikassaan. Normaalia Irlantilaiselämää siis. He ovat molemmat syvästi uskonnollisia heidän isänsä kasvatuksesta johtuen.

Eräänä päivänä veljekset sitten tappavat itsepuolustukseksi kaksi venäläiseen mafiaan kuuluvaa rikollista. Murhaa lähetetään tutkimaan FBI:n järjestäytyneeseen rikollisuuteen erikoistunut agentti Paul Smecker (Willem Dafoe aina yhtä hyvänä näyttelijänä).

Veljekset saavat eräänä yönä näyn, joka käskee heitä tappamaan kaikki rikolliset maan päältä. Veljekset uskovat sen olevan käsky jumalalta ja alkavat toteuttamaan näyn käskyä. Pian mukaan liittyy mafian pettämä, funny maninä tunnettu Rocco (David Della Rocco). Pian heidän perässään onkin sitten Smecker ja Bostonin poliisivoimat.

The Boondock Saintshan ei ole juoneltaan mikään maailman rikkain elokuva, mutta se on erittäin hyvin toteutettu. Ja hyvin paljon siinä on musiikilla näppinsä pelissä.

Arvostelu: The Omen (2006)

HUOM!

Tämä on ensimmäisiä arvosteluja, eikä ole laadultaan lähellekkään, mitä voisi toivoa. Paremman arvostelun löydät: http://elokuvankirja.blogspot.fi/2013/07/arvostelu-omen-ennustus-1976-ja-omen.html 

Tiedän, tiedän. Alkuperäisestä kuuluisi tehdä ensimmäiseksi arvostelu, mutta nyt en saanut kyseistä rainaa mistään käsiini. Jos joskus saan elokuvan omaan kokelmaani, niin voin tehdä arvostelun siitä. Mutta nyt sitten tähän elokuvaan.
Kyseessä on siis paholaisen pojasta kertova elokuva. Uskonnon ja laimean kauhun sekoitus. Onpa pelottavaa.

Tekniset tiedot

Nimi: The Omen
Tuot.Vuosi: 2006
Ohjaaja: John Moore
Pääosissa: Julia Stiles, Liev Scheiber, Mia Farrow, Seamus Davey-Fitzpatrick
Käsikirjoitus: David Seltzer
Musiikki: Marco Beltrami

Okei, siis elokuva alkaa siten, että Vatikaanin observatoriossa (Onko vatikaanissa observatorio?) eräs pappi näkee pahan merkin, kolme tähteä. Sitten onkin aika kertoa hänen pyhyydelleen siitä, kuinka nämä maanpäälliset katastrofit, kuten tsunamit, maanjäristykset, sota jne, liittyvät tähän kolmeen tähteen ja raamatun harmageddonin teksteihin. Samoihin aikoihin diplomaatti Robert Thorn (Liev Scheiber) saa kuulla, että hänen vaimonsa, Katherine Thorn (Julia Stiles), synnyttämä lapsi syntyi kuolleena. Peitelläkseen pettymyksen vaimoltaa, hän päättää adoptoida täysin samaan aikaan syntyneen lapsen.
Robertin esimies, suurlähettiläs, muuttaa Roomasta Lontooseen ja Robert muuttaa hänen mukanaan. Mutta voi, suurlähettiläs kuolee tulipalossa ja Robert saa hänen paikkansa. Elämä jatkuu samanlaisena, kunnes heidän lapsensa, nyt nimeltään Damien, täyttää neljä ja heidän lastenhoitajansa hyppää heidän talonsa katolta hirroköysi kaulallaan kesken syntymäpäiväjuhlien.

Myöhemmin pappi nimeltä isä Brennan (Pete Postelthwaite) koittaa mysteerisesti ns. "pelastaa" Robertin käskemällä tämän juomaan kristuksen verta ja nauttimaan tämän ruumista. Hän myös vertaa Damienin oikeaa äitiä "Shakaaliin". Kyseisestä kohtauksesta "Its mother" -syntyi paljon tahatonta huumoria minun ja tuttavani välillä. Robert ei kuitenkaan kuuntele isä Brennania, vaan sivuttaa tämän neuvot täysin.
Myöhemmin, etsiessään uutta lastenhoitajaa, Kathy tulee valinneeksi neiti Baylockin (Mia Farrow), joka vakuuttaa Damienille, että hän on suojelemassa tätä. Robert rupeaa pikkuhiljaa epäilemään, onko Damien ihan normaali lapsi, kun sunnuntaikirkkoon mennessäänkin, Damien saa hepulikohtauksen. Ja kun  tuntuu, että eläimetkin pelkäävät Damienia.
Myöhemmin isä Brennan koittaa saada vielä kerran Robertin uskomaan häntä, mutta Robert ei taivu Brennanin toiveisiin ja lähtee paikalta. Vain kolme minuuttia myöhemmin, isä Brennan saa surmansa.
Valokuvaaja Keith Jennings (David Thewlis) kertoo myöhemmin Robertille, että isä Brennanilla oli 666 -syntymämerkki vasemmassa reidessä, ja että kaikissa hänen kuvissaan, näyttäisi siltä, että isä Brennanin lävistäisi keihäs. Robert päättää lähteä selvittämään totuuksia Damienin takaa. Samaan aikaan Kathy putoaa toisesta kerroksesta, kun Damien tuuppasi häntä potkulaudallaan tämän kastellessa kukkia.
Italiassa paljastuu karmea totuus Damienista ja Robertin ja Keithin on pakko päästä takaisin Lontooseen, ennen kuin karmea ennustus käy toteen.

Voin sanoa suoralta kädeltä, että 70 -luvun versio pesee tämän mennen tullen. 2006 -vuoden Omen on vain löyhä, hienommin toteutettu remake, joka olisi saanut jäädä melkeinpä tekemättä. Eihän tämä elokuva ole enään edes pelottava. Idea saattoi olla pelottava silloin vuonna 1976, mutta nykyajan kauhuelokuvat, kuten Ringu, Ju-Onit ja Sawit ovat kymmenen kertaa pelottavampia, kuin tämä elokuva. Enkä nyt Saweista puhuessani tarkoita oikeaa pelkoa. Ja musiikki ei tee mitään auttaakseen pelon tunnetta. Oikeastaan, musiikki on pienoinen pettymys minulle. Olin odottanut, että Marco Beltrami, mies joka on säveltänyt musiikin The Hurt Lockeriin ja Underworld: Evolutioniin, olisi suoriutunut vähän paremmin, mutta musiikki oli vain latteaa kuunneltavaa.
Liev Scheiber... En tiedä oliko hänen roolihahmonsa noin jäykkä, vai onko hän oikeasti noin jäykkä näyttelijä, kuin hän oli tässä elokuvassa. Ja Mia Farrow. Mamma mia! Häntä on pakko rakastaa, koska hän tekee tässä, kuten monissa muissa elokuvissa jälleen erittäin hyvän roolisuorituksen ja todisti, ettei ajan hammas ole päässyt puremaan häneen Roman Polanskin elokuvien jälkeen. Ei tämä kuitenkaan ollut hänen mestarisuorituksensa, mutta hän jos joku saa eniten tunnustusta tässä elokuvassa.
Kaiken kaikkiaan, kyllä tämän kerran katsoo, mutta kun telvisio on päättänyt tunkea tätä elokuvaa jokaiselle vuodelle vähintään kaksi kertaa näytettäväksi, niin pakko se on katsoa useamman kerran.

Pisteet: 1½/5